Pientaloalueet parantaneet asemaansa, kerrostaloalueissa sekä asemaansa menettäneitä että nostaneita alueita

Juho Kiuru

Johdanto

Pääkaupunkiseudun alueiden eriytymistä on kuvattu viime vuosina niin eri ulottuvuuksien (kuten työttömyys, koulutus, tulotaso, etnisyys) osalta (mm. Vaattovaara 1998, Vilkama 2011, Dhalmann 2011, Bernelius 2013) kuin yhdellä kokonaisvaltaisesti ilmiötä kuvaavalla mittarilla (Vaattovaara 1998, Vilkama et al. 2014, Kytö et al. 2014). Lisäksi sosioekonomista eriytymistä on tutkittu ruututasolla (Vaattovaara 1998) ja pelkkien kerrostaloalueiden osalta (Stjernberg 2015) sekä Moranin indeksin (Moran I) avulla (Suvantola 2003, Autio 2015, Kekez 2015). Tässä katsauksessa hyödynnetään ruututason tarkastelua, Moranin indeksiä, sekä eri ulottuvuuksien yhteismitallista ulottuvuutta analysoitaessa pääkaupunkiseudun alueiden eriytymistä vuosien 2007 ja 2012 välillä.

Aineisto ja menetelmät

Aineistona analyysissa käytetään Espoon asuinalueindeksiä, jossa kuvataan yhdellä luvulla (0–100) asuinruutujen (250 m) kolmen eri muuttujan – työllisyyden, tulojen ja koulutuksen – mukaista sosioekonomista statusta (Kiuru 2014). Indeksiin on käytetty YKR (2015) sekä Seutu CD (2015) -paikkatietoaineistoja. Muuttujat asuinalueindeksiin on valittu samaa ilmiötä kuvaavat muuttujat faktorianalyysin perusteella, ja ne ovat lähes samat kuin Vilkaman (et al. 2014) pienaluetarkastelussa: työttömien osuus, asukkaiden mediaanitulot sekä korkeakoulutettujen osuus.

Indeksissä on skaalattu yksittäiset muuttujat siten, että korkeimman mediaanitulon ruutu saa arvon 100 ja muut arvon suhteessa tähän ruutuun. Tämän jälkeen yksittäiset indeksit on laskettu yhteen ja skaalattu jälleen korkeimman statuksen ruudun suhteen. Indeksin kaava on:

Skaalattu arvo = muuttujan arvo x 100 / muuttujan maksimiarvo

Työttömyysasteen osalta skaalattu arvo on käännetty:

Käännetty arvo = 100 – (Skaalattu arvo * (-1) + Skaalatun arvon Minimi) * (-1)

Indeksissä on skaalattu vuoden 2007 osalta aineisto kyseisen vuoden korkeimman statuksen ruudun suhteen ja vuoden 2012 osalta vuoden 2012 korkeimman statuksen ruudun suhteen. Verrattaessa asuinruutujen vuosien 2007 ja 2012 statuksen muutosta, ei tarkastella siis absoluuttista muutosta, vaan ruudun suhteellisen aseman muutosta kunkin vuoden korkeimman statuksen ruutuun.

Moranin indeksin avulla löydettiin tilastollisesti merkittävät korkean ja matalan statuksen klusterit vuodelta 2012, sekä Moranin kahden muuttujan menetelmällä (Moran I Bivariate) klusterit, jotka ovat menettäneet suhteellista asemaansa entisestään, sekä klusterit jotka ovat parantaneet suhteellista asemaansa entisestään vuosien 2007 ja 2012 välillä. Aikaväli on mielenkiintoinen vuonna 2008 alkaneen taloudellisen taantuman vuoksi, sillä 1990-luvun laman on havaittu vaikuttaneen voimakkaasti alueiden eriytymiseen (esim. Kytö et al. 2014). Lisäksi selvitettiin kerrostaloalueiden kasvaneen kysynnän (esim. Kytö et al. 2014, Lehtonen 2014) vuoksi Moranin kahden muuttujan menetelmällä kerrostalovaltaiset korkean statuksen klusterit sekä statustaan nostaneet kerrostalovaltaiset klusterit. Näiden sijainnin perusteella pohditaan lyhyesti mahdollisia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet kehitykseen.

Pääkaupunkiseudun korkean ja matalan statuksen klusterit

Analyysissa syntyi viisi luokkaa, joista ”korkea-korkea” kuvaa klusteria, jossa sekä ruutu että sen naapuriruudut ovat korkean statuksen ruutuja. Vastaavasti luokka ”matala-matala” kuvaa klusteria, jossa sekä ruutu että sen naapuriruudut ovat matalan statuksen ruutuja. Luokka ”ei merkitystä” tarkoittaa, ettei klusterissa ole tilastollisesti merkittäviä (p-arvo alle 0,05) matalan eikä korkean statuksen ruutuja. Mielenkiintoiset luokat ovat myös yleensä pohjoismaissa tavoitteena olevan asukkaiden sosiaalisen sekoittumisen (Kortteinen & Vaattovaara 1999; Mäenpää ym. 2000; Schulman 2000; Bernelius 2013; Vilkama ym. 2014) kannalta ”korkea-matala” ja ”matala-korkea” -luokat, joista edellinen kuvaa hyväosaista ruutua huono-osaisten ruutujen naapurissa ja jälkimmäinen huono-osaista hyväosaisten naapurina.

Verrattuna aiemman tutkimuksen (Vilkama et al. 2014) pienalueisiin perustuviin havaintoihin, tässä analyysissa Helsingin kantakaupunkiin ei muodostu yhtään korkean statuksen klusteria. Toisaalta itäisestä Helsingistä nousee korkean statuksen merenrantaisia alueita, joita ei pienaluetasoisessa tarkastelussa ole noussut esiin. Vantaalla on tässä analyysissa vain yksi korkean statuksen klusteri, kun pienalueista esiin on noussut Ylästön lisäksi myös alue Luoteis-Vantaalta. Espoon osalta ruututason tarkastelu nostaa esiin joitain alueita, joita pienaluetason tarkastelu ei havainnut. Suurimmat erot aiempaan tutkimukseen muodostuvat matalan statuksen klustereissa, joita tässä katsauksessa on huomattavasti enemmän. Esimerkiksi Espoossa on yhden matalan statuksen klusterin sijaan viisi klusteria. Lisäksi uusina matalan statuksen klustereina havaitaan itäinen kantakaupunki, Länsi-Helsinki–Länsi-Vantaa-vyöhyke sekä Itä-Vantaa.

 

Pääkaupunkiseudun alueellisen eriytymisen muutos

Analyysin tavoitteena oli tunnistaa myös klusterit, jotka sijoittuivat matalan statuksen luokkaan vuonna 2007 sekä matalan statuksen luokkaan vuosien 2007 ja 2012 välisen muutoksen osalta. Tällaisia klustereita (luokka matala-matala, kuva 2) on Espoon Suvelassa, Länsi- ja Itä-Vantaalla sekä Itä-Helsingissä. Vain Vantaan Kivistössä ja Tammistossa sekä Vantaan ja Helsingin rajan molemmin puolin Viertolassa ja Suutarilassa voidaan puhua matalan statuksen klusterista, jonka suhteellinen asema on kasvanut (luokka ”matala-korkea”). Näidenkin kohdalla puhutaan vain muutaman ruudun klustereista.

Sen sijaan jo ennestään korkean statuksen klustereissa muutos on ollut pääosin positiivista. Vain Kauniaisissa, Mäkkylässä ja Painiityssä on hyväosaiset klusterit, joissa hyvinvoinnin kasvu on ollut matalaa tai laskenut. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että kyseiset alueet ovat saaneet vuonna 2007 korkeimmat mahdolliset arvot, eivätkä siten ole voineet nostaa asemaansa. Kaikissa muissa vuoden 2007 korkean statuksen klustereissa suhteellisen aseman kehitys on ollut positiivista tai ei merkittävän korkeaa eikä matalaa. Edellisenlaisia klustereita löytyy erityisesti Espoosta, mutta myös muista pääkaupunkiseudun kunnista.

Korkean statuksen kerrostalovaltaiset alueet

Kun analyysin fokus kohdistetaan kerrostalovaltaisiin alueisiin, tunnistetaan korkean statuksen klusterit myös Helsingin eteläisessä ja läntisessä kantakaupungissa (kuva 3), joista nousevat esiin Kaivopuisto, Ullanlinna, Kaartinkaupunki, Katajanokka, Kruununhaka, Etu-Töölö, Munkkiniemi, Ruskeasuo ja Lauttasaari. Analyysin tuloksista mielenkiintoisin lienee kuitenkin sisemmän esikaupunkivyöhykkeen korkean statuksen ruudut, jotka muodostavat suuressa kuvassa hajanaisen vyöhykkeen Helsingin kantakaupungin ympärille. Vyöhykkeeseen lukeutuu joukko ensimmäisessä aallossa, 50- ja 60-luvulla, rakennettuja esikaupunkeja sekä muutama uusi kerrostaloalue. Havainto on linjassa aiemman tutkimuksen johtopäätökseen kasvavien seutujen lähiöiden muiden seutujen lähiöitä suotuisammasta sosioekonomisesta kehityksestä (Stjernberg 2015).

 

Suhteellista asemaansa parantaneet kerrostalovaltaiset alueet

Osa 1960-luvun esikaupungeista, kuten Tapiola, ovat saattaneet jo ennestään lukeutua korkean statuksen alueisiin, mutta osa on saattanut nostaa asemaansa tarkastelujakson aikana. Tämän vuoksi tarkasteltiin myös kerrostaloalueiden aseman kehitystä viiden vuoden aikajänteellä (kuva 4).

Analyysin pohjalta voidaan todeta sisemmän esikaupunkivyöhykkeen muodostavan paitsi nykytilan, myös viimeaikaisen kehityksen, perusteella hajanaisen korkean statuksen vyöhykkeen kantakaupungin ympärille. Myös vuonna 2007 korkean statuksen alueisiin lukeutuneet läntinen ja eteläinen kantakaupunki ovat nostaneet asemaansa, mutta myös vuonna 2007 matalan statuksen alueeksi luokittunut itäinen kantakaupunki on nostanut suhteellista asemaansa. Myös kerrostalolähiöissä on pieniä asemaansa nostaneita matalan statuksen klustereita, kuten Myllypuron ostoskeskuksen täydennysrakentamiskohde. Havainto tukee täydennysrakentamisen suotuisia vaikutuksia asuinalueen elinkaarikehitykseen (Kytö et al. 2014).

 

Pohdintaa

Ruututasoisessa klusterianalyysissa nousi esiin etenkin matalan statuksen klustereita, joita aiemmassa pienaluetasoisessa tutkimuksessa ei ole havaittu (Vilkama et al. 2014). Myös joitain merenrantaisia alueita määrittyi korkean statuksen klustereiksi aiemmasta tutkimuksesta poiketen. Aiempaan tutkimukseen uutta antia analyysissa oli myös klustereiden suhteellisen aseman muutoksen havaitseminen. Espoon hyväosaiset alueet ovat ottaneet selvästi kiinni Kauniaisten kumpanakin tarkasteluvuonna suurimman mahdollisen hyvinvoinnin tai lähelle sitä sijoittuneita ruutuja. Sen sijaan pääkaupunkiseudun huono-osaiset alueet eivät pääsääntöisesti ole kaventaneet eroja hyväosaisimpiin ruutuihin, vaan hyvinvointierot ovat kasvaneet entisestään. Alueellisen eriytymisen voidaan sanoa siis pääasiassa lisääntyneen tarkastelujaksona, kuten edellisen taloudellisen taantuman aikana (Kytö et al. 2014).

Uutena havaintona analyysissa löydettiin myös korkean statuksen kerrostaloklustereita. Näitä löytyi Helsingin niemeltä eteläisestä kantakaupungista, Töölöstä, Lauttasaaresta, Ruskeasuolta ja Munkkiniemestä, mutta myös perinteisesti korkean statuksen alueiksi miellettyjen kerrostalovaltaisten alueiden ulkopuolella on havaittavissa korkean statuksen kerrostaloklustereita. Tällaisia on havaittavissa kantakaupunkia ympäröivästä ensimmäisten lähiöiden joukosta. Tulos paikallistaa aiemman tutkimuksen (Stjernberg 2015) havainnot kasvavien seutujen lähiöiden muiden seutujen lähiöitä suotuisammasta kehityksestä. Kerrostaloalueiden suhteellinen asema on analyysin perusteella noussut hajanaisesti kantakaupungissa (mukaan lukien myös itäinen kantakaupunki) sekä sisemmällä esikaupunkivyöhykkeellä.

Mahdollisia yhdistäviä tekijöitä korkean statuksen kerrostaloalueille sekä asemaansa nostaneille kerrostalovaltaisille klustereille on, että ne ovat uusia (vrt. Latokartano, Kartanonkoski), sijaitsevat meren läheisyydessä (Munkkiniemi, Lauttasaari), ovat kaupunkimaisimpia (Itäinen ja läntinen kantakaupunki Haagaan ja Koskelaan saakka), ovat sellaisia joiden saavutettavuus (ja sitä myöten kaupunkimaisuus) on parantunut uuden korkean palvelutason joukkoliikenneyhteyden ansiosta (poikittaisen runkolinja 550:n varrella sijaitsevat Oulunkylä, Maunula, Pohjois-Haaga, Pitäjänmäki, Leppävaara, Tapiola ja Otaniemi), ovat vanhoja kerrostaloalueita, joiden viereen on rakennettu uusi kerrostaloalue (Herttoniemi–Herttoniemenranta ja Pohjois- ja Etelä-Leppävaara) tai niihin on tehty täydennysrakentamista (Myllypuro). Havainnot tukisivat aiemman tutkimuksen (Kytö et al. 2014) johtopäätöksiä täydennysrakentamisen suotuisesta vaikutuksesta asuinalueen elinkaarikehitykseen sekä nostaisi uutena johtopäätöksenä myös alueelle rakennettavan joukkoliikenneyhteyden sekä viereen rakennettavan uuden alueen suotuisan vaikutuksen asuinalueen elinkaarikehitykseen.

  

Kirjallisuus

Autio, M. (2015). Alueellinen eriytyminen Oulun kaupunkiseudulla vuosina 1990-2013. Pro gradu -tutkielma. Maantieteen laitos, Oulun yliopisto.

Bernelius, V. (2013). Eriytyvät kaupunkikoulut. Helsingin peruskoulujen oppilaspohjan erot, perheiden kouluvalinnat ja oppimistuloksiin liittyvät aluevaikutukset osana kaupungin eriytymiskehitystä. Tutkimuksia 2013: 1. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki. 223 s.

Dhalmann, H. (2011). Yhden uhka, toisen toive? Somalien ja venäläisten asumistoiveet etnisen segregaatiokehityksen valossa. Kaupunkimaantieteen väitöskirja. Geotieteiden ja maantieteen laitos, Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Kekez, V. (2015). Clustering of Immigration Population in Helsinki Metropolitan Area, Finland: A Comparative Study of Exploratory Spatial Data Analysis Methods. Master’s Thesis. Department of Geosciences and Geography, Faculty of Science, University of Helsinki.

Kiuru, J. (2014). Espoon asuinalueindeksit kaupunkirakenteen kuvaajina ja visioiden pohjana. Eetvartti, II neljännes 2014. Espoon toimintaympäristökatsaus.

Kortteinen, M. & M. Vaattovaara (1999). Huono-osaisuus pääkaupunkiseudulla 1980- ja 1990-luvuilla – käännekohta kaupunkiseudun kehityksessä? Terra 111: 3, 133–145.

Kytö, H., M. Kral-Leszczynska, H. Tuorila & J. Kiuru (2014). Asuinalueiden elinkaarikestävyys pääkaupunkiseudulla. Kuluttajatutkimuskeskus, tutkimuksia ja selvityksiä 2/2014.

Lehtonen, A. (2014). Espoolaisten kaupunki – kaupunkilaisten Espoo. Asukkaiden mielipide asuinympäristöstä. Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksen julkaisuja 7/2014.

Mäenpää, P., Aniluoto, A., Manninen, R. & S. Villanen (2000). Sanat kivettyvät kaupungiksi. Tutkimus Helsingin kaupunkisuunnittelun prosesseista ja ihanteista. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B83. Teknillinen korkeakoulu, Espoo. 197 s.

Schulman, H. (2000). Helsingin suunnittelu ja rakentuminen. Teoksessa Schulman, H., Pulma, P. & S. Aalto (2000). Helsingin historia vuodesta 1945. Edita, Helsinki. 13–107.

Seutu CD (2015). HSY.

Stjernberg, M. (2015). Suomalaisten 1960- ja 1970-lukujen lähiöiden sosioekonominen kehitys ja alueellinen eriytyminen. Yhteiskuntapolitiikka 6/2015.

Suvantola, J. (2003). Sosioekonominen erilaistuminen maakuntakeskuksissa: tapauksina Jyväskylä ja Joensuu. Terra 115: 3, 163–178.

Vaattovaara, M. (1998). Pääkaupunkiseudun sosiaalinen erilaistuminen: Ympäristö ja alueellisuus. Tutkimuksia 1998: 7. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki. 178 s.

Vilkama, Katja (2011). Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisen väestön alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksia 2/2011. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki

Vilkama, K., Lönnqvist, H., Väliniemi-Laurson, J. & M. Tuominen (2014). Erilaistuva pääkaupunkiseutu. Sosioekonomiset erot alueittain 2002–2012. Tutkimuksia 2014: 1. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki. 81 s.

YKR (2015). Yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmä. Suomen ympäristökeskus.