Mau, Bruce & Koolhaas, Rem (1995). S, M, L, XL. Monacelli Press. 1376 s. ISBN 1-885254-01-6. OCLC 34225456.
Janne Teräsvirta
***
”This massive book is a novel about architecture”.
…on takakansitekstin ensimmäiseen lause Rem Koolhaasin ja Bruce Maun kirjassa S, M, L, XL. Siihen kiteytyy olennaisin. Kirja esittelee Rem Koolhaasin Office for Metropolitan Architecturen työskentelyä keskittyen paitsi suunnitelmien ominaiseen muodolliseen laatuun (”massiivinen kirja”), myös niiden merkitykselliseen ytimeen (”romaani arkkitehtuurista”). Annettu merkityksellisen ytimen määritelmä ei ole täsmällinen: S, M, L, XL on kokoelma tarinoita, ei kokonaisuudeksi kirjoitettu romaani. Mutta juuri tätähän arkkitehtuuri on: Muodon ja merkityksen tulkinnan välisen suhteen tutkimista ja täsmäyttämistä. Ennen S, M, L, XL:a arkkitehtuurikirjallisuus oli yleensä pystynyt perinpohjaisesti keskittymään näistä vain yhteen.
Kirja objektina
S, M, L, XL on ulkomuodoltaan paralleelipipedi. Se koostuu 1376 sivusta noin 200 kg/m² paperia. Kappaleen mitat ovat 189,7 mm x 240,5 mm x 72,9 mm (leveys x pituus x paksuus). Kokonaispaino on 2740g. Sen pahviset kannet on käsitelty hopeaisiksi. Sisällön moninaisuus on luettavissa lehtien päihin tarttuneesta painomusteesta, joka saa kirjan kyljet näyttämään kirjavilta (hieman kuten OMAn vuonna 2001 esittelemä ehdotus EU:n lipuksi). Kansissa on sans serif -tyyppisellä fontilla painettua mustaa tekstiä, sekä sen seassa tehostevärillä painettuna: ”S, M, L, XL” (kirjan selkämyksessä), ”Rem Koolhaas” (kannessa), ”Small, Medium, Large, Extra-Large” (takakannessa). Ensimmäisen painoksen kirjoissa (1995) tämä tehosteväri on keltainen. Myöhempien painosten vastaava väri on oranssi (1996), violetti (1998) ja sininen (2005). Kirjan sisällä käytetään myös kahta muuta fonttia. Kirjassa on puhtaita tekstisivuja, mutta valtaosa sivuista pitää sisällään tyyliteltyjä arkkitehtuuripiirustuksia, tai (yleensä reunasta reunaan painettuja) valokuvia. Kuvat sisältävät materiaalia rakennetuista kohteista, sekä valmistuneista kaupunkisuunnitelmista, mutta yhtä lailla myös rakennustyömailta, OMAn toimistosta, työmalleista, esittelymalleista, sekä näiden lisäksi kaavioita, sarjakuvaa, pornografiaa, arkkitehtuurigrafiikkaa, mainosgrafiikkaa – ja 20 sivua Koolhaasin aiemmasta teoksesta ”Delirious New York” vuodelta 1978.
Kirjan graafikon, Bruce Maun osuus lienee arkkitehtien silmissä aliarvioitu. Mauta pidetään – osin tämän kirjan ansiosta – kutakuinkin yhtä myyttisenä hahmona graafisen suunnittelun alalla, kuin Koolhaasia arkkitehtien keskuudessa. Kyseessä on kirjamuotoilun ehdoton klassikko-objekti, joka löytyy myös useimpien graafikoiden kirjahyllystä. Tämä lienee osaltaan kuvaavaa Koolhaasin kyvystä valita oikeita henkilöitä kollaboraattoreikseen.
S, M, L, XL:n korostunutta fyysisyyttä on kuvailtu reaktioksi tiedon digitaaliseksi muuttumiseen, joka alkoi kiihtyä kirjoittamisajankohtana. Kirjan ominaisuudet esineenä jopa haittaavat sen toimintaa kirjallisuutena. Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan on tyypillistä nähdä S, M, L, XL kenen tahansa alle 50-vuotiaan arkkitehdin kirjahyllyssä, mutta kovin usein myös näppäimistönalusena tai vain koristeena työpöydällä. Massa ja mittakaava voi Koolhaasin mukaan vapauttaa (essee ”Bigness or the problem of Large” s. 495–516). Se voi kuitenkin myös musertaa. Sitä ei ole vaivatonta käsitellä. Liekö tässä syytä siihen, että (edelleen päätellen henkilökohtaisista keskusteluista suomalaisten ja ulkomaalaisten kollegoiden kanssa) yllättävän harva on saanut S, M, L, XL:n kokonaan luettua?
Merkityksellinen ydin
Sisällössä ei ole mitään, mikä ei houkuttelisi lukemaan.
Kirjassa esitellään 32 Koolhaasin ja/tai OMAn projektia vuosien 1978–1993 väliltä – alkaen Koolhaasin diplomityöstä. Sisältö ei kuitenkaan kata kaikkia toteutuneitakaan töitä. Projektiesittelyjen rikkaus on vaikuttavaa. Kohteesta riippuen tämä rikkaus liittyy esiteltyyn arkkitehtuuriin, kerrontatapaan tai sisällöllisen pohdinnan näkökulmiin. Jokaisen projektin esittely on yksilöllistä, vapaata ja suurpiirteistä. Tarkemmat suunnitelmakokonaisuuksien esittelyt kannattaa etsiä muista opuksista.
Arkkitehtuurin tekemiseen liittyviä tarinoita kuvaillaan seikkaperäisesti. Projektien esittelyissä kerrotaan paljon muustakin kuin ideoista, kauneuskäsityksestä ja mestariteosten onnistumisesta. Kuvauksissa keskitytään myös rakentamisen vaikeuksiin, luomisen tuskaan, siihen kun miltei kaikki menee pieleen. Jokainen muisto on henkilökohtainen. Olennaisimmaksi saattaa nousta jokin universaali ajatus yhtä hyvin kuin vaikutus toimistoon, tai tiettyyn hetkeen sen historiassa. Yksilölliset esittelyt sisältävät runoutta (Fukuoka), dadaa (Kunsthal), vaikutelmia tieteellisyydestä (Point City), filosofisia kannanottoja (la Défense), idealismia (Très Grande Bibliothèque), tarinoita toimiston pitämisestä (Dutch Parliament/Boompjes), tarinoita asiakkaista (Netherlands Dance Theatre), eli tarinoita käytännössä kaikesta, mihin arkkitehtuuri liittyy ja mikä sen synnyttämiseen saattaa vaikuttaa.
Itsenäisiä tai projekteihin löyhästi liittyviä esseitä on kolmattakymmentä. Joukossa on muutama ehdoton itsenäinen klassikkoteksti. Arkkitehtuurikeskusteluun pysyvästi juurtuneita termejä tai teorioita esitellään useita: ”bigness”, ”generic city”, ”junkspace”, ”ecolomy”, ”typical plan” jne. Näihin liittyvien vaikeiden ympäristön, suunnittelun sekä rakentamisen ilmiöiden tutkiskelu on tarkkanäköistä, rohkeaa ja avointa.
Selkärankana (ja pakonomaisen määrittelyn tarpeen huipentumana) koko kirjan läpi jatkuu sanaluettelo. Siinä arkkitehdin toinen työkalu, sanat, asetetaan selitettävän muodollisen objektin rooliin. Läpi paistaakin jatkuvasti usko sanojen yhtäläiseen voimaan rakennettujen objektien voimaan verrattuna. Onko tämä rakentamattoman arkkitehdin tuskaa vai kirjoittavan arkkitehdin uskoa? Onko sillä väliä? Lukija päättää. Tematiikka laajenee tähteyden ja arkkitehdin työn ytimen pohtimiseen ja kiteytyy omalla tavallaan tarinaan ”The House that made Mies” (s. 62-63). Tämä (kokonaan tai osin fabrikoitu) legenda sitoo tarkoituksella Koolhaasin ja kansainvälisen modernismin edellisen viimeisen mestarin Mies van der Rohen henkilökohtaiset historiat yhteen.
Oma ja universaali vaikutus
Ostin S, M, L, XL:n Runeberginkadulta RT-kirjakaupasta neljännen vuosikurssin arkkitehtiopiskelijana syksyllä 1999, nelisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Muistin nähneeni sen aiemmin Otaniemen arkkitehtiosaston kirjastossa. Markku Komonen kertoi kerran myöhemmin tuon kappaleen olleen pelkkä kulissi. Simo Paavilainen oli leikannut sisällön irti ja piilottanut sen opiskelijoiden löytämättömiin. Markku näytti myös valokuvan silvotusta kirjasta. Myöhemmin asiasta kysyessäni molemmat kiistivät tapahtuman… mutta kenen kangastus tämä olikaan? Tuolloin TKK:n arkkitehtiosastolla painotettiin tärkeitä, mutta vaikeaselkoisia fenomenologiapohdiskeluja. Niihin tuskastuneelle kärsimättömälle arkkitehtiopiskelijalle kirja tarjosi vaikuttavan oivalluksen: Arkkitehtuurin tekeminen ei ole vain abstraktia vaikutelmissa vellomista. Se on myös rehellistä ja raskasta työtä, josta on mahdollista puhua selkeästi ja avoimesti. Sitä saattoi lähestyä monin eri tavoin – myös täysin analyyttisesti. Vastaavan suuntainen oivallus oli luultavasti muovannut OMA:n työtä 1990-luvulla: hollantilaisen kaavoituksen suunnitteluprosessien hyperpragmaattisia metodeja alettiin soveltaa myös arkkitehtuuriprojektien suunnitteluun. Tämä tuotanto on S,M,L,XL:n ja OMA:n merkityksen keskiössä.
Kirjan tekeminen kesti seitsemän vuotta. Rem Koolhaas käytti sanomansa mukaan kirjaan aikaa yhteensä enemmän kuin yhdenkään projektin. Tämä on oletettavasti syynä hetkelliseen näkyvään hidastumiseen toimiston tuotannossa 1990-luvun puolivälissä. Kirjan julkaisun jälkeen – hyvin mahdollisesti osin sen ansiosta – toimeksiantoja alkoi virrata OMA:een. Vuonna 2000 Koolhaasille myönnettiin Pritzkerin arkkitehtuuripalkinto. Jury totesi selkeästi hänen kirjoitustensa merkityksen yhtä suureksi kuin rakennetun tuotannon.
S, M, L, XL ei ole dogmin julistus, vaan rohkea ja avoin henkilökohtainen tunnustusteos. Sen takia se on niin merkittävä ja kestävä. S, M, L, XL:n (kuten ehkä Koolhaasin muun tuotannon) tarkasteleminen manifestina on osaltaan johtanut populaarin arkkitehtuuriteorian kuihtumiseen relativistiseksi maailman tarkasteluksi, tallettamiseksi ja raportoinniksi jossa arkkitehdit toimivat voimattomina ja vastuuttomina antropologeina.
Kirjan vihoviimeinen aukeama esittää kuvaa lehtikuvasta, joka esittää kuvaa (sic) Deng Xiao Pingistä ja modernista kiinalaisesta kaupungista. Teksti ”2 billion people won’t be wrong” ennakoi Kiinaa OMAn kasvavan kiinnostuksen kohteena ja tulevana sekä suunnittelu-, että tutkimustyön kiinnekohtana.
Loppu
S, M, L, XL on kokonaisuutena todellakin paljon enemmän kuin projektiesittelyt näppärästi suuruusjärjestykseen ryhmiteltynä. Tämä ei ole lineaarinen narratiivi vaan monipuolinen taideteos, jota voi tutkia lukemattomista eri kulmista ja eri aikoina, uudelleen ja uudelleen.
Suosittelen.