Mikael Sundman

Saarinen, Eliel (1915). Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki. Tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Helsinki.

Kun Malmin lentokenttäalue muuttuu asuntoalueeksi, täyttyy eräänlainen tyhjiö Helsingin koillisella esikaupunkialueella. Samalla tähän asti pirstaleinen yhdyskuntarakenne eheytyy. Irrallaan toisistaan olleet kaupunginosat pystyvät Malmin rakentumisen jälkeen toimimaan hallittuna kokonaisuutena aivan toisella tavalla kuin ennen. Helsingin esikaupunkirakenne pystyy silloin toimimaan kokonaisuutena. Näin yli sata vuotta kestänyt eheyttävän suunnittelun ponnistelu tulee tuottamaan tuloksen.

Näin pitkään hajautuneena kaupunkirakenteena ontunut esikaupunkivyöhyke on pitkän historian tulos. 1860-luvulla alkaneen teollistumisen seurauksena rakentaminen levisi hallitsemattomasti kaupungin silloin 1 600 ha käsittäneen alueen rajojen ulkopuolelle. Tämä lievästi sanottu dynaamisen kehityksen alue sijaitsi kolmionmuotoisena, kulmapisteiden ollessa Helsingin Nikolainkirkko, Helsingin pitäjän ja Espoon keskiaikaiset kirkot.

Helsingin kantakaupungissa oli rakentamattomia alueita 1920-luvulle tultaessa vain Taka-Töölössä ja Meilahdessa. Tällöin kaikille, joilla oli yhdyskuntapoliittista silmää oli jo kauan ollut selvää, että kaupungin ulkopuolella oli paljon raakamaata, jonka palstoittamisen edellytykset olivat olemassa. Rautatiet saattoivat tuoda ihmisiä töihin kaukaakin pohjoisesta ja lännestä. Rakentamisen edellytykset olivat parantuneet oleellisesti, kun palstojen minimikoon vaatimuksista oli luovuttu 1895. Kaupungin rajojen ulkopuolella rakentamiseen ei vaadittu sen enempää asemakaavaa kuin rakennuslupaakaan. Uusi tekniikka, kuten sähkö ja puhelin, ei ollut enää sidottu tiiviiseen kaupunkiin kuten kaasu oli ollut. Helsingin ympäristö oli näin valmis muuttumaan vauraasta maanviljelysmaasta esikaupunkialueeksi. Vanhimmat työläisvaltaiset esikaupunkimuodostelmat olivat syntyneet jo 1800-luvun loppupuolella Pasilaan, Hermanniin ja osin Toukolaan.

Osakeyhtiömuoto oli tarjolla sekä maanhankintaan että rakentamiseen. Maanhankinnasta Tukholma tarjosi esimerkkejä ja kokemuksiakin. Taloudellinen ja tekninen eliitti Pohjolan pääkaupungeissa tunsivat toisensa hyvin aina 1900-luvun loppupuolelle asti. Alla oleva taulukko osoittaa, kuinka valtavasti maaseutu muuttui noihin aikoihin ilman, että viranomaisilla olisi ollut juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia puuttua asiaan.

Taulukko 1. Tärkeimmät Helsingin lähialueen maanhankintayhtiöt, perustamisvuosi ja maanomistus 1920

Yhtiö	Perustettu	Maanomistus ha (noin)
Ab Parkstad-Vanda-Puistokylä Oy	1906	1 195
Ab M. G. Stenius	1895	865
Hertonäs-Gods Ab	1916	720
Botby Gods Ab	1917	575
Boxbacka Ab	1907	555
Ab Alberga	1906	490
Ab Grankulla	1906	400
Ab Agros	1909	360
Ab Otnäs Gård	1922	155
Ab Brändö Villastad	1907	140
Koskelan Uusi Tiilitehdas	1920	60

Maanhankintayhtiöt, joita pian ruvettiin kutsumaan maakeinotteluyhtiöiksi, olivat selkeästi urbaani ilmiö. Ne kokosivat kaupungin teknisen ja taloudellisen eliitin ja osin myös älymystön eliitin. Ehkä valaisevana esimerkkinä toimii keskustelu, jonka Ragnar Meinander referoi Aktiebolaget som blev stad -historiikissaan vuonna 1986. Se käytiin 15.3.1906 Helsingin Seurahuoneella, ja siihen osallistuivat kolme pankinjohtajaa, kauppias ja kaksi humanistia. Tohtori Therman lausui ”…kuinka viime aikoina on yleistynyt että henkilöt, jotka työskentelevät Helsingissä kuitenkin taloudellisten tai muiden seikkojen johdosta haluaisivat asua kaupungin ulkopuolella ja siksi maanarvo kaupungin läheisyydessä on alituisesti nousussa.” (kirj. käänn.) Keskustelun jälkeen päätettiin perustaa Ab Grankulla.

Uutena urbaanina asumismuotona oli tarjolla omakotitalo, joka yleistyi runsas vuosisata sitten. Se soveltui mainiosti esikaupunkiasutuksen perustyypiksi. Se oli halpa ja osin työläisperheen rakennettavissa. Yhtiöt eivät nimittäin tavallisesti tehneet muuta kuin rakennuttivat yksinkertaisen infran ja myivät tontit. Perinteisesti työläiset olivat asuneet kerrostalojen pihasiivissä tai yksityisen omistajan rakennuttamassa puisessa minivuokrakasarmissa.

Bertel Jung toimi Helsingin ensimmäisenä asemakaava-arkkitehtina vuodesta 1908 lähtien. Hän havaitsi kehityksen ongelmat, joita syntyi kun heti rajan takana nousi omakotialueita ja pieniäkin vuokrakasarmeja miten sattui. Hänen menetelmänsä ongelmien hallitsemiseksi oli yleiskaavallinen interventio. Hänen ehdottamansa ympyrän muotoinen puistovyöhyke keskustan kautta kaupungin ulkorajoja pitkin vuodelta 1911 oli yksinkertaisen nerokas. Muodostamalla puistovyöhykkeen kaupungin reunoille saatettiin kerätä asutus yhteen. Samalla saatiin yhtenäinen jatkuva virkistysalue koko kaupungille. Suunnitelmasta virisi myöhemmin Helsingin keskuspuisto. Jung näki puistovyöhykkeen myös mahdollisuutena autoliikenteen ohjaamiselle, vaikka hän ei tarkemmin eritellyt autoliikenteen roolia suunnitelmassaan.

Näistä lähtökohdista Eliel Saarinen työryhmänsä kanssa julkisti kuuluisan suunnitelmansa vuonna 1915. Sitä oli edeltänyt luonnos vuodelta 1911. Se on nähtävä Canberra-kilpailun toisen palkinnon saaneen ehdotuksen jatkokehitelmänä. Suunnitelma oli tavallaan maanhankintayhtiöiden suunnitelmien jälkijunassa. Ab M. G. Steniuksen perustaja oli kuollut jo vuonna 1906, jolloin moni yhtiö oli jo ennättänyt laatia asemakaavansa. Yhtiö oli ostanut Haagan alueen, jolle Lars Sonck jo aiemmin oli laatinut asemakaavan ajan hengessä. Yhtiön omistaman Munkkiniemen ranta-alueen lisäksi yhtiö oli vuonna 1910 ostanut loput Munkkiniemen alueesta kartanon lähipiiriä lukuun ottamatta sekä itäisimmät, Leppävaaran puoleiset alueet.

Aikakausi oli kiihkeätä suunnittelun ja rakentamisen aikaa pääkaupungissa, mutta ensimmäinen maailmansota katkaisi investointi-innot lähes kokonaan, ja Saariselle jäi aikaa suunnitelmansa muovaamiseen yhdessä Bertel Jungin kanssa. Suunnittelu jakautui kahtia. Toisaalta pohdittiin kaupunkimalleja yleisellä tasolla ja alueen liittymistä Helsingin kokonaisuuteen yleiskaavallisella tasolla. Toisaalta mietittiin Munkkiniemi–Haagaa, ei vain toiminnallisena ja esteettisenä kokonaisuutena, vaan myös sosiaalisesti ja tilallisesti eriytyneenä rakenteena.

Suunnitteluote oli uusi ja eurooppalaisittainkin kehityksen kärjessä. Silti yleiskaavallinen ratkaisu ei sisältänyt mitään oleellisesti uutta. Liikenteellinen verkko perustui olemassa oleviin pääväyliin: Viertoteihin eli nykyisiin Mannerheimintiehen ja vanhaan Turuntiehen sekä Hämeentiehen, jotka ehdotettiin haaroitettaviksi. Yksi päähaara kulki Tukholmankadun-Paciuksenkadun kautta Munkkiniemen läpi ja jatkui Leppävaaran suuntaan. Toinen radikaalimpi ehdotus oli Turuntien oikaisu Kuusitien kadunristeyksestä suoraan Haagan paloaseman kohdalle. Lisäksi suunnitelmassa viitoitetaan Turuntien kokonaan uutta linjausta radan eteläpuolella aina Leppävaaran asemalle asti. Se olisi puolestaan liittynyt Munkkiniemen läpi kulkevaan väylään. Nämä kadut olisivat 45 metriä leveinä muodostaneet ajoneuvoliikenteen pääväylien verkon.

Kokonaan uudeksi ajoneuvoliikenteen väyläksi Jung todennäköisesti hahmotteli Turuntietä ja Hämeentietä yhdistävää ”automobiilitietä”, joka olisi kulkenut melko tarkkaan nykyistä Hakamäentietä Hartwall-areenalle ja siitä Vallilanlaakson läpi Hämeentielle. Pasilassa olisi liittymä suoraan keskustaan nykyisen Oopperatalon kohdalle. Näin Alvar Aallon luonnostelemalle Vapaudenkadulle oli alkionsa jo Saarisen-Jungin yleiskaavallisessa tutkielmassa.

Joukkoliikenteen rungon muodostavat rautatiet, joita ehdotettiin täydennettäväksi ”etukaupunkiradoilla” . Toinen yhdisti Erottajan Pitäjänmäen asemaan osin oikaistun Turuntien alla. Toinen kulki Helsinginkatua ja Sturenkatua myötäillen Oulunkylän asemalle. Tämän uuden ajatuksen esittely on jäänyt luonnosasteelle, kun luoteinen haara nykyisen Lahdenväylän linjassa yksinkertaisesti loppuu kesken. Raitiotieliikenne olisi ollut hallitseva joukkoliikennemuoto: Uusia linjoja olisi ollut kymmenkunta, joista kuusi olisi sijoittunut Munkkiniemi–Haagan alueelle. Siinä ei ollut mitään uutta suunnittelun kannalta.

Sen sijaan uutena ajatuksena Helsingissä ehdotettiin liikenteellistä erottelua. Paikallisliikenne, läpiajoliikenne ja raitiovaunut olisivat kaikki saaneet omat kaistansa pääkaduilla, joilla siis esikaupunkiradat olisivat kulkeneet kulvertissa katupinnan alla niin kuin suurkaupungeissa oli tapana siihen aikaan.

Uutuutena suomalaisittain voidaan myös nähdä katujen liikenteellinen hierarkia. Katuverkko jäsentyi pääkaduiksi (40 m), kokoojakaduiksi (30 m), asuntokaduiksi (kerrostaloalueilla pääasiassa 20 m, ja omakoti- ja rivitaloalueilla 12–8 m) ja talouskaduiksi omakotitalojen istutusten välissä (3 m). Mittakaava oli kokonaan uusi ja Saarinen viittaakin Helsingin silloisen pääkadun, Aleksanterinkadun mittaan (18 m).

Väestöennusteet näyttelevät keskeistä osaa Munkkiniemi–Haaga-suunnitelman perusteluissa samoin kuin sosiaalirakenteen eriyttäminen ja sen kytkeytyminen talotyyppiin ja korttelirakenteeseen. Tämäkin on uusi suunnitteluote, kansainvälisestikin tarkasteltuna. Saarinen yhdessä Jungin kanssa laati väestöennusteet koko maalle ja Helsingille erikseen. Tarkastelu ulotettiin vuoteen 1945 kolmen eri olettamuksen pohjalta. Näiden ennusteiden valossa Munkkiniemi–Haaga oli rakennettava tarkastelukauden loppuun mennessä, jotta väestöennuste voisi toteutua, olipa kasvu nopeampaa tai hitaampaa. Ennusteet siis perustelivat alueen rakentamista. Muuten Helsinki ei voisi saavuttaa tieteellisen ennusteen mukaista väestömäärää!

Väestön alueellinen eriytyminen sosioekonomisen aseman mukaan oli otettu huomioon jo Saarisen kilpailuvoiton saaneessa ehdotuksessa Suur-Tallinnaan vuonna 1912. Uutta oli nyt asumismuotojen määrätietoinen eriyttäminen yhteiskuntaluokkien mukaan. Munkkiniemenrannan huvila-alue varattiin ”varakkaille”. Haagan omakotitalot ja rivitalot varattiin ”työväelle” ja laajat kerrostaloalueet ”keskiluokalle” ja ”työväelle”. Munkkiniemen rivitalot oli suunniteltu ”keskiluokalle”.

Haagassa olisi ollut 10 % varakkaita, 45 % keskiluokkaa ja 45 % työväkeä. Vastaavasti Munkkiniemessä 25 % varakkaita, 36 % keskiluokkaa ja 39 % työväkeä.

Saarinen korostaa pontevasti uuden asumismuodon – rivitalon – etuja. Englantilaiset esimerkit esitellään ihanteena. Saarista viehättää kaupunkikuvallinen yhtenäisyys ja taiteellisesti hallittu kaupunkikuva. Vastakohtana työssä nostetaan esille Eiran kaupunginosa, jota hän kritisoi armottomasti. Hän päätyy arvioimaan, että nämä naamioidut vuokrakasarmit olisivat toteutuneet hallitusti rivitaloperiaatteen mukaisesti rakennettuina.

Muilta osin korttelirakenne noudattaa jo vakiintuneita suuntaviivoja. Kerrostalokortteleiden pihat ehdotettiin yhtenäisiksi istutusalueiksi sisäisiä rakennusalarajoja käyttäen, aivan kuten Jung oli tehnyt Etu-Töölössä. Puutarhakaupunkiaatteen mukaisesti työväen omakotitaloissa olisi sekä etuistutus että keittiöpuutarha pihan puolella. Näitä olisi huollettu kapealla talouskadulle, kuten oli tehty esim. Kööpenhaminassa jo 1870-luvulla. Talon korkeuden kytkeminen kadun leveyteen oli vallitseva käytäntö niin Helsingissä kuin Berliinissäkin. Räystään enimmäiskorkeus, 23 m, oli sekin pääkaupungin käytäntö. Sitteläistä taiteellista kaupunkikuvaihannetta kunnioittaen Saarinen toteaa, että maaston kohokohtia voitaisiin alleviivata muuta korkeammalla rakentamisella. Suunnitelmaan sisältyykin kaksi tällaista sommiteltua kruunua. Kalastajatorpan kukkulalle ehdotettu Laajalahdenlinna olisi ollut visuaalisesti 10–11 kerrosta korkea kahden pittoreskin tornin alapuolella.

Sitteläisyys on siinä määrin leimallista suunnitelmalle, että kerrostaloalueet ovat kuin Etu-Töölö olisi mattomaisesti jatkunut Pikku Huopalahden toiselle puolelle asti. Kaupunkirakenne on osin uuvuttavan tasapaksua jatkuvaa suljettua korttelirakennetta. Sitteläisen taiteellisen kaupunkikuvan periaatteiden mukaisesti katunäkymät ovat suljettuja. Ne päättyvät kadun kaarteeseen, harkittuun päätyyn tai poikittaiskadun kadunvarsirakennuksen seinään, julkiseen rakennukseen tai sommiteltuun aukioon. Näitä viimeksi mainittuja on hyvin vähän verrattuna esikuviin.

Viivasuorilla monumentaaliakseleilla on jäsennetty korttelimattoa, niin kuin tuolloin oli käytäntönä asemakaavoituksessa. Tältä osin orastavat klassismi-ihanteet ovat varmaankin olleet vaikuttajina. Samalla tietysti suurkaupunkikaipuu on perustellut näitä komeita kaupunkirakenteellisia osia.

Kaupunkirakenteen tehokkuus on silmiinpistävä. Puistoja on oikeastaan vain neljä, sillä alueen luoteisrajan 3 km pitkä vihervyöhyke on ensisijaisesti nähtävä teollisuuskortteleiden rajausvyöhykkeenä. Tämä on vähän, kun muistaa että enimmäisskenaarion mukaan alueella olisi ollut 169 384 asukasta vuonna 1945. Tässä on hyvä todeta, että Saarisen ennustus Helsingin väestön määräksi ilman Munkkiniemi-Haagaa osui kutakuinkin oikeaan. Voi olettaa, että rakentamisen taloudellinen tehokkuus on osin voitu perustella Seurasaaren kansanpuistona vakiintuneen puistoalueen ja Jungin puistovyöhykkeen virkistysalueiden avulla.

Aikalaiset ihailivat kokonaisvaltaista suunnitelmaa, jonkalaista ei tietenkään Suomessa ollut ennen nähty. Kirjaksi painettu kookas selostus on 166-sivuinen. Loja Saarinen oli avustajineen laatinut valtavan 2,5 x 5 metrisen, yksityiskohtaisen mallin. Rakennusten aukotus, kattomuodot ja tornit on pieniä yksityiskohtia myöten tulostettu. Mallia säilytetään Helsingin kaupunginmuseossa. Suunnitelman perspektiivikuvat ovat hienointa arkkitehtuurigrafiikkaa, mitä maassamme koskaan on tehty. Ne ovat säilyneet ja koristavat Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston käytäviä.

Aikalaiset suhtautuivat kuitenkin kriittisesti yleiskaavalliseen otteeseen. Valter Thomé piti Nya Argus -lehden numerossa 22 vuonna 1915 Helsingin raskasta luoteissuunnan laajentumista kyseenalaisena. Hän viittaa maakeinotteluyhtiön intresseihin ja hän tiesi Saarisen olleen osakkaana. Hän toteaa happamasti, että jos Brändö-yhtiö olisi antanut vastaavan toimeksiannon Lars Sonckille, kasvusuunta luultavasti olisi ollut idässä. Thomé ehdottaa, että Jung ja Saarinen yhdessä laatisivat yleiskaavaehdotuksen, joka olisi vapaana maanomistajan intresseistä. Hän antaa heille vuoden suunnitteluaikaa ja huudahtaa ”Älkää säästäkö kustannuksia”.

Ja näinhän siinä kävi. Tosin rahoittajana ei ollut kaupunki vaan Ab. M. G. Steniuksen osakas ja Lauttasaaren omistaja Julius Tallberg . Suur-Helsingin asemakaavan ehdotus syntyi juuri Jungin (joka laati selostuksen) ja Saarisen (joka laati suunnitelman) yhteistyönä. Se on käänteentekevä yleiskaava kansainvälisestikin tarkasteltuna. Siinä on vapauduttu tarkastelemaan Munkkiniemi–Haagaa elimellisenä osana tulevaa Suur-Helsinkiä. Siinä Haaga ja Munkkiniemi erkaantuvat omiksi kokonaisuuksikseen. Niitä yhdistää ja erottaa vihervyöhyke, jonka verkko sitoo koko kaupungin yhteen lujaksi kokonaisuudeksi. Mutta tämä on jo toisen esseen aihe.

Lopuksi voi kysyä, mitä suunnitelmasta toteutui. Munkkiniemen rivitalofragmentti Hollantilaisentiellä ja monumentaalinen pensionaatti, joka nykyisin toimii koulutuskeskuksena, on nähty ainoina viestintuojina. Vertailu nykyiseen asemakaavaan kuitenkin osoittaa, että suuri osa Munkkiniemen kaavasta on Saarisen suunnitelman mukaista: Munkkiniemen puistotie komeine porttirakennuksineen, puistotien molempien puolien korttelit, rannan ”varakkaiden” huvilakorttelit ovat suunnitelman mukaisia. Nämä osat oli Saarinen suunnitellut jo aiemmin ainakin Nils Wasastjernan mukaan (Arkitekten 1913 s. 53).

Nykyinen katuverkko viestii myös suunnitelmasta. Eliel Saarisen katu kulkee siinä missä suunnitelmassa kulkee Haagan toinen pääkatu. Myös Huopalahdenkatu kulkee kutakuinkin kuten suunnitelmassa. Ja lopuksi, kuin historian oikusta, valtava seitsemästä säteittäiskadusta muodostuva Haagan länsiympyrä on juuri siinä paikassa missä Haagan suuri ympyräliittymä on palvellut liikennettä jo 1960-luvulta lähtien.

 

KIRJALLISUUS

Mikkola, Kirmo (1984). Eliel Saarinen aikansa kaupunkisuunnittelunäkemysten tulkkina – Suomen aika. Espoo. YJK:n julkaisuja A14.

Mikkola, Kirmo (1990). Eliel Saarinen ja kaupunkisuunnittelu. Teoksessa: Eliel Saarinen, Suomen aika. Keuruu. Otava.

Nikula, Riitta (1988). Bertel Jung och den moderna stadsplaneringens första tider i Helsingfors. Teoksessa Sundman, Mikael . Bertel Jung en storstadsvisionär. Helsingfors. Helsingfors stadsplaneringskontor.

Saarinen, Eliel (1915). Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki. Tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Helsinki

Sundman, Mikael (1986). Arkkitehti, arkkitehtuuri ja yhteiskunta. Teoksessa Rakennushallitus 1811-1986. Suomen rakennustaiteen museo

Sundman, Mikael (1989). Utopi och spekulation kring sekelskiftets Helsingfors. Historisk Tidskrift för Finland 4 / 1989

Sundman, Mikael (1991). Urban Planning in Finland after 1850. Teoksessa Hall, Thomas, Planning and Urban Growth in the Nordic Countries. Oxford. E & FN SPON

Wäre Ritva (1988). Om Bertel Jungs stadssyn. Teoksessa Sundman, Mikael, Bertel Jung en storstadsvisionär. Helsingfors. Helsingfors stadsplaneringskontor