[php snippet=1] Abstrakti
Aleksi Karhula

Gentrifikaatiolla viitataan vanhojen työväenalueiden keskiluokkaistumiseen. Artikkelissa tarkastellaan kansainvälisessä ja suomalaisessa keskustelussa esiin nostettuja gentrifikaation ilmenemismuotoja Helsingin Kalliossa tilastollisia ja laadullisia aineistoja käyttäen ja pyritään selvittämään voiko Kallion kehitystä kutsua gentrifikaatioksi. Osin Kalliossa on havaittavissa gentrifikaatioon liittyviä piirteitä (asuntojen hintojen nousu ja katukuvan muutokset), mutta osin muutosta ei ole nähtävissä lainkaan tai muutokset ovat vähäisempiä kuin gentrifikoituvalla alueella voisi olettaa (väestön koulutus-, tulo- ja ikäjakaumat). Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että uusi kalliolaisten sukupolvi erottuu jollain tavalla vanhasta ja erityisen mielenkiintoiseksi tämän muutoksen tekee sen näkymättömyys monissa tilastollisissa mittareissa.

*   *   *

Gentrifikaatio

Gentrifikaatiolla tarkoitetaan väljästi vanhojen työväenasuinalueiden keskiluokkaistumista, jossa työväenluokkainen asutus väistyy varakkaampien uudisasukkaiden tieltä (Smith 1998, Lees 2003). Samalla alueen rosoisuus tasoittuu: huono-osaisten ihmisten rooli katukuvassa vähenee, kadunvarsiliikkeiden rakenne muuttuu ja puistot siistiytyvät. Pääosin gentrifikaation käsitettä on käytetty viittaamaan kaupunkien keskusta-alueiden lähellä tapahtuvaan keskiluokkaistumiseen, vaikka joskus termiä on myös käytetty puhuttaessa lähiöistä (Lees 2003).

Gentrifikaatioon liittyy myös vahva negatiivinen arvolataus. Siitä puhuttaessa keskitytään alkuperäisten asukkaiden syrjäyttämiseen vuokrien noustessa ja tästä aiheutuvaan inhimilliseen kärsimykseen. Usein sen sijaan on käytetty termiä elävöityminen tai elpyminen (revitalization) haluttaessa kiinnittää huomiota ilmiön positiivisiin puoliin, kuten kaupunkikeskustojen kurjistumisen kierteen katkaisemiseen. Gentrifikaatio-termin käyttöä on puolustettu nimenomaisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Tieteellisenä käsitteenä gentrifikaatio on epämääräisyydessään haastava. Hamnett (1991, 176) määrittelee gentrifikaation pitävän sisällään kaksi elementtiä: asukasrakenteen muutoksen ja asuntokannan muutoksen. Samaan aikaan kun asukasrakenne muuttuu keskiluokkaisemmaksi tai rikkaammaksi, kallistuvat asunnot sekä kunnostuksen seurauksena että osana alueen yleistä arvonnousua. Nämä kaksi gentrifikaation puolta muodostavat itseään vahvistavan prosessin. Alueen arvonnousu johtaa koulutetumpaan ja hyvätuloisempaan asukasrakenteeseen, mikä puolestaan vahvistaa alueen arvonnousua. Tämä prosessi muuttaa asuinalueen rakennetta keskiluokkaisemmaksi ja voi ajaa alueen köyhemmät asukkaat muuttamaan muualle vuokrien kallistuessa.

Gentrifikaation syistä on esitetty monia teorioita. Esimerkiksi Neil Smith (1979) pyrkii selittämään gentrifikaatiota maan hinnan nykyarvon ja potentiaalisen arvon avulla. Hän painottaa, että useimmiten unohdetaan asuntojen arvon nousun olevan lähestulkoon välttämätön ehto alueen gentrifikaatiolle. Kaupunkien keskustojen lähellä olevat alueet lähtevät uuteen nousuun alueiden potentiaalisen arvon ja nykyhinnan välisen eron kasvaessa tarpeeksi suureksi. Smith (emt.) näkee alueiden kunnostamiseen ja markkinointiin keskittyvien yritysten roolin vahvana.

Vaikka Helsingin ja Suomen asuntomarkkinoilla ei ole samassa määrin alueiden kunnostamiseen keskittyviä yrityksiä kuin monissa muissa maissa, on Smithin (emt.) argumentin ydin vahva: pääoma seuraa liikkeissään tuotto-odotuksia ja asukkaat seuraavat pääoman liikkeitä. Asuntojen arvon potentiaalinen nousu houkuttelee piensijoittajia, ja alueen kunnostus ja siistiminen on näiden piensijoittajien intresseissä. Tämä prosessi on varmasti osa gentrifikaatiodynamiikkaa, vaikkakaan ei selitä tyhjentävästi koko ilmiötä.

Toiseksi on korostettu myös ihmisten valintojen vaikutusta. Jo 1960-luvulla ensimmäistä kertaa gentrifikaatio-termiä käyttänyt Ruth Glass (1964) painotti ilmiön tuottavia uuden keskiluokan kulttuurisia makuja. Kulttuurinen näkökulma ei ole menettänyt elinvoimaansa myöhemmässäkään keskustelussa (esim. Ley 1996, Bourdieu 2005). Asuinvalintojen muutokset kertovat aina myös kulttuurin muutoksista. Asuinalueiden arvon nousu tai keskiluokkaistuminen riippuu ihmisten valinnoista asuntomarkkinoilla ja nämä valinnat heijastavat kulttuurisia muutoksia elämäntavoissa ja mauissa.

Monesti ajatus kulttuuristen makujen muutoksista on myös viety askeleen pidemmälle painottaen näiden makujen syntymistä erilaisten rakenteellisten tekijöiden sekä suurten institutionaalisten toimijoiden päätösten seurauksena (Smith 1979, Bourdieu 2005). Bourdieuhän (1984) kääntää ajattelussaan kysymyksen esteettisestä hyvästä ja kauniista kysymykseksi siitä, mitä eri lähtökohdista ja ympäristöistä olevat ihmiset pitävät hyvänä ja kauniina. Asuinvalinnat heijastavat tästä näkökulmasta ihmisten kulttuuritaustaa ja esimerkiksi gentrifikaatio, tai yleisemmin asuinalueiden luonteiden muutokset, voivat olla seurausta erilaisista muutoksista ihmisten mauissa.

Kysymys ylemmän keskiluokan muuttuvista mauista kytkeytyy osaltaan myös luovaa luokkaa koskevaan keskusteluun (Florida 2002, Peck 2006). Lähdettäessä taloudellista kasvua tuottavan luovan luokan ajatuksesta, voidaan gentrifikaatio nähdä positiivisena juuri tämän luokan houkuttelemista toteuttavana tekijänä. Vaikka luovan luokan käsite on epämääräinen, on sitä seuranneen keskustelun jälkimaininkeja nähtävissä myös Suomessa. Yhteiskuntasuunnittelu-lehdessä käytiin 2000-luvun alussa kiivassanaista keskustelua siitä, kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan ja minkä tyyppinen politiikka tuottaa onnistuneita lopputuloksia (Vaattovaara & Lönnqvist 2003a & 2003b; Juntto 2003; Kauppinen 2003; Ruoppila & Villanen 2003). Tässä keskustelussa keskeiseksi teemaksi nousi kilpailu hyvistä veronmaksajista ja se, miten tämä vaikuttaa kaupunkien asuntopolitiikkaan. Hyvät veronmaksajat liittyvät tietenkin myös keskusteluun gentrifikaatiosta: kaupunkien näkökulmasta asuinalueiden keskiluokkaistuminen voi näyttäytyä ainoastaan positiivisena asiana. Vanhat heikompituloisemmat asukkaat eivät kuitenkaan häviä kokonaisuuden kannalta, vaikka he siirtyisivät kaupunginosasta tai kaupungista toiseen.

Kalliossa gentrifikaatio tapahtuu – siltä osin kuin sitä tapahtuu – luonnollisesti Helsingin asuntomarkkinoiden kontekstissa. Tämä ilmenee erityisesti kahdella tavalla. Ensiksi julkisen vallan rooli on vahvempi kuin monissa muissa maissa. Erityisesti Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastolla on vahva rooli alueen kaavoituksesta vastaavana julkisena tahona. Kaupunkisuunnitteluvirasto pitää käsissään päätäntävaltaa siitä, miten ja kenen ehdoilla aluetta rakennetaan. Vaikka virasto toimii alueita kehittäessään yhdessä monien yksityisen ja julkisen sektorin tahojen kanssa, on tilanne ratkaisevasti erilainen kuin monissa muissa maissa. Myös julkisen vallan harjoittama asuntopolitiikka vaikuttaa oleellisesti asuinalueiden muutoksiin. Asuntomarkkinoille on asetettu vahvat reunaehdot, joiden puitteissa ne toimivat. Toiseksi on oleellista huomata, että Suomen asunto-osakelaki ja omistusasumista suosiva politiikka ovat tuottaneet tilanteen, jossa suuri osa kerrostaloasunnoista on yksityisten ihmisten omistuksessa. Tällöin kotitalouksilla asunnonomistajina ja piensijoittajina on paljon vaikutusvaltaa. Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa painotetaan rakennusyhtiöiden roolia gentrifikaatiota luovana voimana (esim. Smith 1979). Alueen keskiluokkaistumisen käynnistyessä rakennusyhtiöt kunnostavat kokonaisia kerrostaloja korottaen niiden vuokria tai purkavat vanhaa asuntokantaa rakentaen uutta. Suomalaisessa asunto-osakeomistukseen keskittyneessä kontekstissa tämä ei ole samalla tavoin mahdollista kerrostalojen omistuksen ollessa tyypillisesti jakautuneena monille omistusasujille tai piensijoittajille. Rakennusyhtiöiden rooli on tällöin paljon rajatumpi kuin maissa, joissa kerrostaloja ostetaan ja myydään kokonaisina.

Vaikka gentrifikaatio on alun perin negatiivinen käsite, on hyvä huomata, että siihen liittyy myös tietty positiivinen pohjavire. Neil Smith (1998) toteaa gentrifikaation pitäneen sisällään lupauksen kantakaupungin tai oikeammin urbaanin elämäntavan pelastumisesta. Tämän voi havaita myös suomalaisessa keskustelussa: samanaikaisesti vastustetaan gentrifikaation tuottamia negatiivisia ilmiöitä, mutta toisaalta iloitaan lapsiperheiden paluusta kantakaupunkiin ja urbaanin kaupunkitilan kokemasta renessanssista. Lapsiperheiden paluun kohdalla ilo voi Kallion osalta olla ennenaikaista, mutta selkeästi on olemassa myös alakulttuureita, joita kaupungin keskustassa asuminen kiehtoo ja jotka antavat arvoa asuinalueensa rosoisuudelle (Akkila 2012). Kallion ja vanhojen teollisuusalueiden, esimerkiksi Pasilan konepajan alueen, gentrifikaation voi nähdä myös positiivisena ilmiönä, joka puhaltaa uutta elämää ja virtaa vanhalle alueelle (tarkemmin konepajan alueesta ks. Ilmavirta 2008). Tämä on tilanne erityisesti rakennettaessa uutta asuntokantaa, koska pääosa negatiivisiksi mielletyistä ilmiöistä liittyy alueen kallistumisen aiheuttamista vaikeuksista vanhoille asukkaille. Myös vanhoilla alueilla suhteellisen hitaasti tapahtuva gentrifikaatio auttaa välttämään monia nopeaan gentrifikoitumiseen liittyviä negatiivisiksi koettuja ilmiöitä.

Kallio

Löyhästi määritellen Kallion alue muodostuu Helsingin kantakaupungin pohjoispuolelle jäävistä pääradan itäpuoleisista asuinalueista. Nämä alueet muodostuivat aikoinaan kantakaupungin ulkopuolelle rajautuneiksi työläiskortteleiksi (Waris 1973 [1932 & 1934]). Tarkemmin Kalliota määriteltäessä voidaan turvautua Helsingin kaupungin alueluokituksiin. Kallion peruspiiri muodostuu nykyisin Linjojen, Torkkelinmäen, Sörnäisten ja Siltasaaren osa-alueista. Lisäksi tarkasteltaviksi lähiseuduiksi on tässä rajattu myös Alppilan ja Harjun osa-alueiden muodostama Alppiharjun peruspiiri sekä Vallilan ja Hermannin muodostama Vallilan peruspiiri.

Tätä laajasti määriteltyä aluetta erilaisilla tilastomittareilla tarkasteltaessa päädyttiin tässä tutkimuksessa vielä rajaamaan Kallion ydinalueeksi Torkkelinmäen, Linjojen ja Harjun muodostama alue. Tämä alue muodostaa rakennuskannaltaan, tulotasoltaan ja perherakenteeltaan yhtenäisen kokonaisuuden. Tässä artikkelissa pyritään esittämään tarkasteluja niin Kallion ydinalueesta kuin laajemmasta Kallion, Alppiharjun ja Vallilan peruspiirit käsittävästä Kallion alueesta. Vaikka tämä laajempi alue ei ole aivan yhtä yhtenäinen kuin ydinalue, on se silti hahmotettavissa luonteeltaan samankaltaiseksi ydinalueen kanssa.

Kallio eroaa radikaalisti muusta Helsingistä ja erityisesti vasta rakennetuista asuinalueista joidenkin sosiaalisten ja taloudellisten erityispiirteidensä vuoksi. Nämä piirteet taas johtavat juurensa pitkälle historiaan. Kallio on syntynyt kantakaupungin jatkeeksi ja työläisten kaupunginosaksi (Waris 1973 [1932 & 1934]). Tämä historia heijastuu nykypäivään kahdella tapaa: suoraan ihmisten identiteetissä ja alueen imagossa, toisaalta historiallisesti tuossa tilanteessa syntyneiden pysyvien fyysisten elementtien, kuten asuntokannan kautta. Nämä kaksi tekijää kietoutuvat toisiinsa. Ihmisten ajatusmaailmoja ohjaavat fyysiset tekijät ja nämä ajatusmaailmat ohjaavat taas kaupunginosien fyysistä luonnetta.

Kun tarkastellaan tarkemmin Kalliota alueena ja sen eroja muuhun Helsinkiin, yksi suurimmista erottavista tekijöistä on alueen asuntokanta. Asunnot on rakennettu suurelta osin kahdessa aallossa: ensimmäisessä aallossa 20- ja 30-luvulla ja toisessa aallossa 60-luvulla. Yli puolet asuintaloista on kuitenkin rakennettu ennen sotia. Tällöin Kallio rakennettiin työväen kaupunginosaksi ja tämä näkyy asuntokannassa pieninä asuntoina. Aikanaan kokonaisille perheille tarkoitetut yhden tai kahden huoneen asunnot rajaavat asukaspohjaa nykyään vahvasti. Ulkoisesti Kallion ja esimerkiksi Töölön talot muistuttavat usein toisiaan, mutta Kallion talot kätkevät sisäänsä pieniä yhden huoneen asuntoja, kun taas Töölön kivisten talojen sisältä löytyy läpitalonhuoneistoja (Lehtinen 2003).

Asuntokanta on hallitseva tekijä, jos ajatellaan Kallion identiteettiä asuinalueena. Kalliossa on yleisesti Helsinkiin verrattuna todella paljon yhden huoneen asuntoja: tässä rajatulla Kallion ydinalueella noin 60 prosenttia asunnoista on yhden huoneen asuntoja ja noin 30 prosenttia kahden huoneen asuntoja (Lähde: Aluesarjat, Tilastokeskus). Laajemmin Kallion, Alppiharjun ja Vallilan peruspiirien alueella yksihuoneisten asuntojen osuus on noin 50 prosenttia ja kaksihuoneisten noin 35 prosenttia. Tämä on radikaalisti enemmän kuin Helsingissä keskimäärin (23 prosenttia yhden huoneen ja 36 prosenttia kahden huoneen asuntoja) puhumattakaan uusista asuinalueista, esimerkiksi Ruoholahdessa tällaisia yksihuoneisia asuntoja on vain 10 prosenttia ja kaksihuoneisiakin vain 43 prosenttia. Asuntorakenne luo alueen identiteettiä vahvasti ohjatessaan erilaisten ihmisten sijoittumista eri kaupunginosiin. Kallion profiloituminen työläisten ja opiskelijoiden kaupunginosana vielä paljon historiallisen työläiskaupungin muuksi muuntumisen jälkeen ei ole sattumaa, vaan kaupunginosan kehitystä ohjaa historian saatossa muodostunut hitaasti ja suhteellisen vähän muuttuva asuntorakenne.

Erityisesti Torkkelinmäen ympäristö on jopa eurooppalaisella mittapuulla erittäin tiheästi asuttua (n. 27000 asukasta / km², Helsinki alueittain 2011). Tämä johtuu sekä tiiviistä rakentamisesta että pienistä asunnoista. Alueen luonteeseen tiiviys vaikuttaa kahdella tapaa. Toisaalta alueelle ei ole mahdollista rakentaa suuressa määrin täydennysrakentamista, jossa tyypillisesti olisi myös suurempia asuntoja, ja toisaalta alueen palvelutarjonta on erittäin vahva.

Yksi jokaisen asuinalueen erottavista piirteistä on myös alueen identiteetti. Vaikka tilastollisilla menetelmillä alueiden identiteettiin on vaikea päästä kiinni, Kallion alue erottuu kuitenkin selkeästi omanlaisekseen katsottaessa esimerkiksi vaalituloksia. Sen maine toisaalta nuorten ja toisaalta työläisten kaupunginosana saa vahvistusta. Listattaessa kaikki pääkaupunkiseudun äänestysalueet Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteenlasketun kannatuksen mukaan eduskuntavaaleissa 2015 nähdään Merihakaa lukuun ottamatta kaikkien Kallion, Alppiharjun ja Vallilan peruspiirien äänestysalueiden sijoittuvan ylimpään kahteenkymmeneen alueeseen. Lähes kaikilla alueilla osuus äänistä on yli 40 prosenttia, kun koko Helsingissä tuo osuus oli 29 prosenttia. Äänestystulosten valossa alue profiloituu erittäin punavihreänä, suurimmillaan näiden kahden puolueen kannatus on yli 55 prosenttia. Tämän voi nähdä sekä osin alueen vanhan työläisväestön vaikutuksena että varmasti myös suurelta osin alueen nuorten asukkaiden äänestyskäyttäytymisen ilmentymänä. Identiteetti ja imago voi samanaikaisesti olla sekä gentrifikaation syy että sen seuraus. Ihmiset hakeutuvat asumaan alueelle tietyn imagon tiedostaen ja muodostuvat sitten itse alueen asukkaina osaksi sen identiteettiä ja imagoa. Näin vaikuttaisikin olevan, koska näiden kahden puolueen yhteenlaskettu kannatus näyttäisi alueella kasvaneen aina 1980-luvulta lähtien.

Asuinalueen identiteettiä ja imagoa on myös mahdollista hakea joidenkin ammattiryhmien sijoittumisesta. Jos tarkastellaan esimerkiksi toimittajien ja taiteilijoiden osuuksia alueiden väestöstä, voidaan nähdä Kallion seudun erottuvan erityisesti taiteilijoiden osalta muusta Helsingistä. Kallion ydinalueella taiteilijoiden prosenttiosuus (2,9 prosenttia) on yli kaksinkertainen verrattuna Helsinkiin keskimäärin (1,3 prosenttia) ja lähes kolminkertainen verrattuna pääkaupunkiseutuun (1,0 prosenttia) (Lähde: Tilastokeskus). Vaikka määrät ovat suhteellisen pieniä, oli vuonna 2005 joka kahdeskymmenes kalliolainen ammatiltaan toimittaja tai taiteilija. Taidealojen ammattilaisten on aikaisemmissakin tutkimuksissa todettu suosivan urbaaneja keskeisiä alueita lähellä työpaikkoja ja palveluita (Ilmonen & Hirvonen 2008).

Kallion identiteetti ja imago ovat tyypillisiä gentrifikoituville alueille. Usein gentrifikaatiosta puhuttaessa puhutaan vanhoista työläiskaupunginosista, jotka ovat myöhemmin muodostuneet identiteetiltään opiskelijoiden ja taiteilijoiden suosimiksi asuinalueiksi ja tämän myötä keskiluokkaistuneet. Kallion gentrifikaatiosta onkin puhuttu jo 1990-luvun alussa (Mäenpää 1991).

Oi gentrifikaatio missä lienet?

Kallion kontekstissa on helppoa nähdä gentrifikaation olevan epätäydellistä tarkasteltaessa alueen väestörakenteen kehitystä – on kyseenalaista, tulisiko Kallion kehitystä edes kutsua gentrifikaatioksi. Alue on keskiluokkaistunut viime vuosikymmenten aikana, mutta dramaattisimmat väestörakenteen muutokset ovat tapahtuneet jo tätä ennen. Lisäksi keskiluokkaistuminen noudattaa lähes kaikilla mittareilla enemmänkin koko kaupungin trendiä, kuin muusta kaupungista eroavaa muutosta.

Koulutus- ja tulotaso ovat Kallion seudulla nousseet, mutta eivät sanottavasti nopeammin kuin Helsingissä yleisesti (kuviot 1 ja 2). Tulotasossa ei ole suhteessa muuhun Helsinkiin havaittavissa suurta nousua tai laskua: tulot ovat nousseet, mutta samaa tahtia muun kaupungin kanssa¹. Yleisesti ottaen dramaattista tulotason nousua, jota gentrifikaation voisi ajatella tuovan mukanaan, ei ole tapahtunut. Asuntokuntien keskimääräiset vuositulot ovat koko Helsinkiin verrattuna keskimääräistä pienemmät ja henkilöä kohden laskettuna lähellä keskitasoa.

Kallion koulutustaso ei ole suhteessa muuhun kaupunkiin noussut radikaalisti, vaikkakin 2010-luvulla nousu on ollut nopeampaa kuin muussa Helsingissä. Vuonna 2010 on nähtävissä hyppäys, minkä voi osin arvella johtuvan yliopistojen tutkintouudistuksesta: Kalliossa asuvat nuoret ihmiset ovat valmistuneet hieman aikaisemmin kuin aiemmin. Tämä eron kaventuminen ei ole tutkintouudistuksen jälkeen taittunut, vaan Kallion korkeakoulutettujen osuus on sen jälkeenkin noussut hieman nopeammin kuin yleisesti Helsingissä. Vuonna 2014 laajempi Kallion alue on jo ohittanut koko Helsingin keskiarvon. Tämä koulutustason muutos voi olla merkki vähittäisestä keskiluokkaistumisesta. Toisaalta koulutustaso ei nouse niin selkeästi kuin gentrifikoituvalta alueelta voisi odottaa. Ennen vuotta 2000 ei koulutustasossa ole tapahtunut radikaaleja muutoksia, vaikkakin koko Helsingin ja Kallion koulutustasot näyttävät hienokseltaan lähentyneen toisiaan myös 1980- ja 1990-luvulla². Kaikkiaan korkeakoulutettujen osuus on Kalliossa hieman keskimääräistä pienempi.

Kansainvälisessä kirjallisuudessa on harvoin kytketty lapsiperheitä gentrifikaatioon, mutta suomalaisessa hyviä veronmaksajia ja kuntien välistä kilpailua käsittelevässä keskustelussa lapsiperheet ovat olleet vahvasti esillä (Vaattovaara & Vuori 2002, Lankinen 2005). Lapsiperheiden muuttamisesta ja jäämisestä Kallioon on julkisuudessa puhuttu kohtuullisen paljon, mutta vaikka lasten määrä on noussut aivan viimeisinä vuosina (kuvio 3), on se radikaalisti laskenut 1970- ja 1980-luvuilla ja loivasti vielä 1990-luvun. Tämän voi arvella johtuvan elintason noususta ja asuntotarjonnan parantumisesta. Kallion pienet asunnot ovat siirtyneet pienempien kotitalouksien käyttöön erityisesti lähiöiden valmistuttua 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Ennen Kallion yhden huoneen asunnoissa asuneet työläisperheet ovat muuttaneet suurempiin asuntoihin.

Aivan viime vuosina erityisesti pienten lasten määrä on Kalliossa noussut suhteellisesti ottaen paljon, mutta absoluuttisesti varsin vähän. Pienten lapsien määrän ollessa vähäisimmillään 2005 Kallion ydinalueella asui 306 0–6-vuotiasta lasta (1,6 prosenttia kaikista asukkaista). Vuonna 2014 määrä oli noussut 631 lapseen (2,6 prosenttia kaikista asukkaista). Tämän voi arvella osin johtuvan uuden asunnon hankintaa monilla lykänneestä taantumasta. Se on myös mahdollista tulkita aluksi uudelle nousulle Kallion alueella. Vielä on vaikea sanoa kumpi tulkinnoista on oikea. Ollakseen merkki gentrifikaatiosta tai aiheuttaakseen sen käynnistymisen muutokset ovat ainakin vielä vähäisiä. Yleisemmin Kallion, Alppiharjun ja Vallilan peruspiireissä lapsiperheiden ja asuntokuntien määrä on lisääntynyt viime vuosina. Tämän voi arvella johtuvan Hermannin ja Vallilan täydennysrakentamiseen tulleilla suurilla asunnoilla, koska yksi- ja kaksihenkisten asuntokuntien määrä ei ole alueella vähentynyt. Asuntokannan ollessa suhteellisen vakaa on luultavaa, ettei lapsiperheiden määrä tule heilahtelemaan paljoa tulevaisuudessa. Useimmat lapsiperheet vaikuttavat asettuvan suurempiin asuntoihin. Alueelle hakeutuvat lapsiperheet tiedostavat usein tekevänsä vaihtokauppaa urbaanin asumisen ja asuinneliöiden välillä (Akkila 2012).

Vaikka lapsiperheiden mentaliteetti saattaa olla muuttumassa urbaanimpaan suuntaan (Akkila 2012, Lilius 2014), konkreettisina valintoina se ei vielä suuressa määrin Kallion seudulla näy.

Kallion ydinalueen ja laajemminkin Kallion alueen lapsiperheistä yksinhuoltajaperheitä oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2013 noin 37 prosenttia, kun koko Helsingissä prosenttiosuus oli 32 prosenttia (Aluesarjat / Tilastokeskus). Tämän voi arvella ainakin osin johtuvan asuntojen pienestä koosta. Osaltaan yksinhuoltajaperheiden suuri osuus lapsiperheistä kuvastaa myös alueen rosoisuutta, tältä osin Kallio on edelleen muuta Helsinkiä rosoisempi alue.

Ylipäätänsä Kallion ja lähiseutujen asukasmäärä on pitkällä aikavälillä katsottaessa pienentynyt ja suhteellisesti nuorten aikuisten määrä on lisääntynyt. Aivan viime vuosina laajemman Kallion alueen asuntokuntien ja väestömäärä on kasvanut, minkä voi arvella johtuvan täydennysrakentamisesta. Kallio on siis muuttunut nuorten aikuisten kaupunginosaksi, mutta muutos on tapahtunut suurimmilta osin jo ennen 1990-lukua. Ei siis ole ihme, että Kallion keskiluokkaistumisesta on keskusteltu jo kauan (Mäenpää 1991). Mäenpään (emt.) tarkastelemat muutokset olivat myös huomattavia. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana muutokset ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Nuorten aikuisten dominoima asukasrakenne on oleellinen osa Kalliota. Samassa elämänvaiheessa olevat asukkaat mahdollistavat toisaalta juuri tiettyyn elämänvaiheeseen liittyvien palvelujen tiiviin tarjonnan. Toisaalta ihmisten sosiaaliset verkostot keskittyvät myös asuinalueen sisälle ja lähelle vahvistaen merkityksellisten tilojen muodostumista.

Kaikkiaan gentrifikaatiota on siis vaikea nähdä tulotason, koulutustason tai väestörakenteen muutoksissa Kallion alueella. Huolimatta absoluuttisesta tulo- ja koulutustason noususta ei Kallio ole suhteessa muuhun Helsinkiin gentrifikoitunut näillä mittareilla. Väestörakenteen suurin muutos on tapahtunut ennen 1990-lukua lapsiperheiden väistyttyä nuorten aikuisten tieltä.

Gentrifikaation piilopaikat

Selkein merkki Kallion muutoksesta suhteessa muuhun Helsinkiin on asuntojen hintojen nousu. Suhteutettuna koko Helsinkiin ovat asuntojen neliöhinnat nousseet hienokseltaan viimeiset kymmenen vuotta (kuvio 4). Vaikkakin hintojen nousu noudattaa koko kantakaupungin trendiä eikä sikäli vaikuttaisi olevan keskittynyt vain Kallioon, on suhteellinen nousu ollut Kallion seudulla voimakkaampaa kuin muussa kaupungissa. Koko Helsingissä keskimääräinen hintojen vuosinousu on ollut ajanjaksolla 6,1 prosenttia. Tässä erikseen tarkastelluilla Kallion seudun postinumeroalueilla se on vaihdellut seitsemän prosentin molemmin puolin (6,5 prosentista 7,2 prosenttiin). Kymmenessä vuodessa seutu on selvästi noussut keskimääräistä kalliimmaksi alueeksi. Kun hintojen nousu on gentrifikaatioteorioissa usein nähty jopa gentrifikaation alullepanevana voimana (Smith 1979), voi se selittää hyvinkin alueen mahdollisia muutoksia ja tulevaa kehityssuuntaa. Smith (emt.) toteaa hintojen nousun olevan niin itsestään selvä gentrifikaation edellytys, että se usein keskustelussa unohdetaan. Varakkaammat ihmiset eivät sijoita asuntoihin alueella, jolla hinnat eivät vähintäänkin vaikuta pysyvän vakaina. Useimmiten sijoituksia ei tehdä alueille, joilla hinnat eivät nouse.

Hintojen nousun vaikutus alueen väestöpohjaan ei ole yksinkertainen prosessi. Kuten edellä todettiin, kalliolaisten tulotaso ei ole noussut muuta kaupunkia nopeammin. Tällöin kalliolaiset maksavat suhteessa tuloihinsa enemmän asumisestaan. Yksi tähän johtavista tekijöistä saattaa olla nuorten asukkaiden suhteessa muuhun kaupunkiin erilainen elämäntilanne. On myös mahdollista, että kalliolaisilla on keskimääräistä enemmän varallisuutta tai muuta veronalaisista tuloista riippumatonta tuloa.

Keskiluokkaistumisen voisi ajatella näkyvän katukuvassa ravintoloiden ja kahviloiden määrän kasvaessa. Tämän indikaattorina voi käyttää esimerkiksi työpaikkojen määrää majoitus- ja ravintolatoiminnan toimialalla (kuvio 5)³. Näiden työpaikkojen osuus kaikista alueen työpaikoista on kasvanut vahvasti, varsinkin Kallion ydinalueella, mutta myös Kallion, Alppiharjun ja Vallilan peruspiirien alueilla. Tämä kasvu on ollut selkeästi vahvempaa kuin Helsingissä yleisesti.

Kaikkiaan tässä rajatulle Kallion ydinalueelle on avattu kahviloita, anniskeluravintoloita ja etnisiä ravintoloita, joita yhdistää siisteys ja valikoitunut asiakaskunta verrattuna Kallion rosoisempiin ravintoloihin. Tämän katukuvassa tapahtuneen muutoksen pysyvyyttä on hankala arvioida, mutta ainakaan vielä kehitys ei ole näyttänyt hidastuvan tai muuttuvan päinvastaiseksi. Kallion katukuvassa onkin ihailtava määrä uutta ja vanhaa elämää rinta rinnan.

Viime vuosina Kallion kaduille on rantautunut myös organisoidumpaa uudenlaista elämää. Keväällä 2011 alkunsa saanut Kallio-liike on tästä hyvä esimerkki. Kallio-liikkeen omilla internetsivuilla liikettä kuvataan seuraavasti: ”Se [Kallio-liike] olisi epämääräisesti järjestäytynyt, puoluepoliittisesti sitoutumaton Kallion liepeillä asuvien, työskentelevien ja oleilevien yhteisö, joka pyrkisi vaikuttamaan kaupungin päätöksentekoon ja julkiseen keskusteluun sekä järjestäisi Kallioon block partyja – ja keskittyisi ennen kaikkea välttämään jähmettymistä kaupunginosayhdistykseksi.” (Kallio-liikkeen internetsivut 2012.) Liike painottaa myös syntyneensä NIMBY-ilmiön⁴ vastavoimaksi – suvaitsevaksi Kallion perinteisen elämänmenon puolustajaksi. Kallio-liike nousi erityisesti julkisuuteen Hurstin leipäjonoa koskeneen kiistan aikana. Muutamat alueen asukkaat vastustivat Kalliossa jo joitain vuosia toimineen Hurstin huono-osaisille suunnattua leivänjakelua. Tämä nosti vahvan julkisen keskustelun, jossa pääosin puolustettiin leipäjonoja, mutta myös ymmärrettiin jonoja vastustavia asukkaita. Kallio-liike otti myös kysymykseen kantaa puolustamalla leipäjonojen oikeutusta. Kyseessä nähtiin olevan tyypillinen NIMBY-ilmiö, jossa yleisesti välttämätön toiminta pyritään häätämään omalta takapihalta.

Jo lyhyen olemassaolonsa aikana Kallio-liike on organisoinut Kallion alueella useamman, suosiota keränneen kirpputoritapahtuman. Tavalliset kalliolaiset ja muuallakin asuvat ovat tulleet kauppaamaan tavaroitaan puistoon. Uudenlainen kaupunkielämä on vallannut kadut ja kahvilat ovat täyttyneet asiakkaista. Kallio-liike on järjestänyt myös block party -tapahtumia, joissa kadut on täyttänyt laulu ja soitto. Tapahtumat ovat houkutelleet paikalle niin Kallion nuoria asukkaita kuin myös lapsiperheitä.

Kallio siis muuttuu asuntojen hintojen ja katukuvan puolesta, mutta nämä muutokset eivät näy vahvasti alueen väestörakenteessa. Tämä on jossain määrin yllättävää ja pyrinkin yhteenvedossa esittämään joitain hypoteeseja siitä, miksi näin on.

Yhteenveto

Tämän artikkelin tutkimuskysymys oli onko Kallion seudulla tapahtunut erilaisten tilastollisten ja joidenkin laadullisten mittareiden valossa gentrifikaatiota. Kallio muuttuu ja keskiluokkaistuu jatkuvasti, mutta radikaalia muutosta kaikilla mittareilla ei asuinalueen väestörakenteessa ole ollut 1980-luvun jälkeen, jolloin gentrifikaatio viimeksi ansiokkaasti nostettiinkin esille (Mäenpää 1991). Jotain entisestä poikkeavaa Kalliossa kuitenkin on tapahtunut ja tapahtuu. Tässä artikkelissa puolustetaan näkemystä, että Kallio on muutoksen tilassa. Asuinalueen identiteetti ja imago ovat muuttumassa. Tästä kertovat niin asuntojen hinnat, toimipaikkatilastot kuin myös laadullisempi tässä ja muissa tutkimuksissa kerätty aineisto. Toisaalta esimerkiksi lasten määrä ei ole Kalliossa radikaalisti muuttunut sitten 80-luvulle asti jatkuneen laskun, vaikka lapsien määrä onkin kääntynyt alueella nousuun 2010-luvulla. Arvelut lapsiperheiden määrän vahvasta noususta tulevaisuudessa ovat vähintäänkin ennenaikaisia, vaikka lapsiperheiden mentaliteetti olisi muuttumassa urbaanimpaan suuntaan. Asukasrakenteen vähäiset muutokset ovat ymmärrettäviä kun otetaan huomioon alueen varsin muuttumaton pienasuntovaltainen asuntokanta.

Kansainvälisesti vertaillen Kallion ei kuitenkaan voi sanoa gentrifioituvan kuin osin. Tarkasteltaessa esimerkiksi Hamnettin (1991) määritelmän kahta osaa: väestörakenteen muutosta ja asuntojen hintojen nousua, voidaan Kallion nähdä toteuttavan näistä toisen kokonaan ja toisen osittain. Kallion asuntojen hinnat ovat suhteessa muuhun Helsinkiin nousseet vahvemmin – tämä on se gentrifikaation puoli, jonka kaupunginosa toteuttaa. Toisaalta asukkaiden tulo- ja koulutustaso ei ole noussut vahvasti suhteessa muuhun kaupunkiin, vaikka asukkaiden mentaliteetti saattaakin olla muuttunut – tämä on se osa gentrifikaatiota, joka on Kalliossa toteutunut vain osin. On siis kyseenalaista, tulisiko Kallion kehityksestä puhua lainkaan gentrifikaationa.

Miksi sitten Kalliossa yhtäaikaisesti näkyy joitain gentrifikaation piirteitä, kun taas osa niistä loistaa poissaolollaan? Ensimmäinen mahdollisuus tulkita tuloksia on katsoa tulotason absoluuttisen nousun olevan kriittinen gentrifikaatiota tuottanut tekijä. Kuten aiemmin on esitetty, ei Kallion tulotaso ole suhteessa muuhun kaupunkiin noussut. Absoluuttinen tulotaso alueella on kuitenkin noussut, kuten koko Helsingissä. Tässä mielessä voi ajatella katukuvan muutosten ja toisaalta asuntojen hintakehityksen johtuvan tästä noususta. Kallio on ikärakenteeltaan nuorten asuinalue ja nuorten aikuisten tulojen nousu saattaisi hyvinkin suuntautua edellä mainittuihin palveluihin: kahviloihin ja ravintoloihin sekä keskustan läheiseen asumiseen. Absoluuttisen tulotason nousu on siis saattanut olla ainakin osaselittäjä Kallion havaittavissa oleviin gentrifikaation piirteisiin.

Toisena selityksenä voitaisiin pitää varallisuustason nousua. On mahdollista, että kalliolaisten varallisuustaso on noussut, vaikka heidän tulotasonsa on säilynyt muuttumattomana. Nuorilla asukkailla tämä voisi tarkoittaa paitsi omaa varallisuutta myös mahdollista vanhempien taloudellista tukea asunnon tai lahjoitetun rahan muodossa. Varallisuustasoon on tilastoilla vaikeampi ja sukulaisten taloudelliseen tukeen lähes mahdotonta päästä käsiksi. Tämä selittäisi suurelta osin sen epäsuhdan, joka vallitsee toisaalta asuntojen hintatason suuren nousun ja katukuvan muuttumisen ja toisaalta koko Helsingin tulotason kehitystä seurailevan tulotason nousun välillä. Tämä jää kuitenkin vain arveluksi, koska saatavilla ei ole riittävän kattavaa ja tarkkaa aineistoa asian selvittämiseksi.

Kolmas mahdollinen tulkinta on ihmisten mentaliteetin muutos. Uudet asukasliikkeet, tapahtumat ja kivijalkakahvilat voivat kuitenkin olla seurausta vain ihmisten erilaisista elämäntapavalinnoista. Jakautuvien alakulttuurien maailmassa tämän tyyppiseen toimintaa viehtyneet ihmiset ovat saattaneet löytää kodin vanhalta asuinalueelta. Mentaliteetin muutosta alueella on varmasti tapahtunut, mutta onko tuo muutos juuri gentrifikaatiota ajava tekijä? Tätä on vaikea sanoa.

Todennäköisesti selitys on yhdistelmä kaikkia kolmea edellistä ja tämän artikkelin puitteissa muutoksen muodon syitä koskeva spekulointi jää väistämättä pintapuoleiseksi. Olipa kyseessä absoluuttisen tulotason nousun tuottama asuinalueen laadullinen muutos, varallisuustason nousu tulotasosta riippumatta tai mentaliteetin muutos, on ilmiö mielenkiintoinen. Kallion alue pienine asuntoineen on kenties Suomen selkein läpikulkualue: nuoret aikuiset muuttavat alueelle keskustaetäisyyden ja palveluiden vetäminä, mutta siirtyvät sitten kauemmas keskustasta tyypillisesti rauhallisemman elinympäristön ja halvempien asuinneliöiden houkuttelemina. Kallion muutos heijastaa kenties muutoksia, jotka näkyvät muilla alueilla vasta myöhemmin nuorten siirtyessä näille uusille alueille. Näin on, olipa kyse tulotason absoluuttisen nousun, tilastoissa näkymätön varallisuustason nousu tai mentaliteetin muutos. Tulokset eivät ehkä olekaan vain Kallion muutoksen kuvauksia, vaan heijastaisivat kenties yleisemmin pääkaupunkiseudun ja koko Suomen sukupolvimuutoksia.

*  *  *

Haluan kiittää kaikesta erityisesti ihmisiä Aalto-yliopiston Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmässä (entinen Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus, YTK). Artikkelin tutkimustyö suoritettiin pääosin YTK:n Rosoinen urbaani -hankkeessa. Lisäksi haluan kiittää kolmea nimetöntä arvioitsijaa heidän kommenteistaan ja kaikkia muita valistuneita kommentteja antaneita.

Kirjallisuus

Akkila, Ilona (2012). Families Residing in Kallio – A Choice? Pro Gradu –tutkielma, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, Helsinki.

Bourdieu, Pierrre (1984 [1979]). Distinction. A social Critique of the Judgement of Taste. Routledge & Kegan Paul, London.

Bourdieu, Pierre (2005). The Social Structures of the Economy. Polity Press, Cambridge.

Florida, Richard (2002). The Rise of the Creative Class. And How It’s Transforming Work, Leisure and Everyday Life. Basic Books, New York.

Glass, Ruth (1964). “Introduction: Aspects of Change”, London,Aspects of Change. London: Center for Urban Studies. Teoksessa: Brown-Saracino, Japonica (toim.) (2010). The Gentrification Debates.Rootledge, New York.

Hamnett, Chris (1991). The Blind Men and the Elephant: The Explanation of Gentrification. Transactions of the Institute of British Geographers, New Series, Vol. 16, No. 2 (1991), s. 173–189. Blackwell Publishing.

Helsinki alueittain (2011). Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki.

Ilmavirta, Tuomas (2008). Kaupunkiasuminen ja gentrifikaatio. Pasilan konepaja-alueen muutoksen tarkastelua. Teoksessa: Norvasuo, Markku (toim.). Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa. Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus, Espoo.

Ilmonen, Mervi & Jukka Hirvonen (2008). Avainryhmien asuminen pääkaupunkiseudulla. Teoksessa: Norvasuo, Markku (toim.). Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa. Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus, Espoo.

Juntto, Anneli (2003). Kenelle kaupunki kuuluu. Yhdyskuntasuunnittelu 41 (2003): 1, 59–63.

Kallio-liikkeen internetsivut. http://kallioliike.org/kallio-liike/ 12.2.2012.

Kauppinen, Timo M. (2003). Kommenttipuheenvuoro Vaattovaaran ja Lönnqvistin keskustelunaloitteeseen. Yhdyskuntasuunnittelu 41 (2003): 1, 64–65.

Kopomaa, Timo, Lasse Peltonen & Tapio Liimanen (toim.) (2008). Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Gaudeamus, Helsinki.

Lankinen, Markku (2005). Muuttoliikkeen vaikutus Helsingin väestörakenteeseen ja veropohjaan. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2005:4.

Ley, David (1996). The New Middle Class and the Remaking of the Central City. Oxford University Press, Oxford.

Lees, Loretta (2003). Super-gentrification: The Case of Brooklyn Heights, New York City. Urban Studies 40 (12): 2487–2492.

Lehtinen, Pekka (2003). Helsinginkadun bulevardi – asemakaavoitus, kaupunkirakentaminen, katuympäristö. Diplomityö. Teknillinen korkeakoulu, arkkitehtuurin laitos, Espoo.

Lilius, Johanna (2014). Is There Room for Families in the Inner City? Life-Stage Blenders Challenging Planning. Housing Studies 29 (6): 843–861.

Mäenpää, Pasi (1991). Kallion keskiluokkaistuminen 1980-luvulla. Työläisyhteiskunnan tuho? Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 1991:7.

Norvasuo, Markku (toim.) (2008). Asuttaisiinko toisin? Kaupunkiasumisen uusia konsepteja kartoittamassa. Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus, Espoo.

Peck (2006). Struggling with the Creative Class. International Journal of Urban and Regional Research, 740–770.­

Ruoppila, Sampo ja Sampo Villanen (2003). Kriittisiä kommentteja keskustelualoitteeseen Helsingin asuntopolitiikasta. Yhdyskuntasuunnittelu 41 (2003): 1, 74–82.

Smith, Neil (1979). Toward a Theory of Gentrification: A Back to the City Movement by Capital, not People. Journal of the American Planning Association, 45 (4): 538–547.

Smith, Neil (1998). The New Urban Frontier. Routledge, New York.

Vaattovaara, Mari ja Henrik Lönnqvist (2003a). Helsingin asuntopolitiikka seudullisessa viitekehyksessä – tarvitaanko asunto- ja kaavoituspolitiikan uudelleenarviointia? Helsingin kaupungin tietokeskuksen keskustelunaloitteita 2003:1, Helsinki.

Vaattovaara, Mari ja Henrik Lönnqvist (2003b). Helsingin asuntopolitiikka seudullisessa viitekehyksessä. Yhdyskuntasuunnittelu 41 (2003): 1, 66–73.

Vaattovaara, Mari ja Pekka Vuori (2002). Väestörakenteen ja alueellisen eriytymisen vaikutus Helsingin veropohjaan. Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuskatsauksia 2002:1.

Waris, Heikki (1973 [1932 & 1934]). Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. 2. painos. Helsinki.