Kimmo Lapintie

Hiljaisuuden arkeologiaa

Ryhtyessäni tässä artikkelissa pohtimaan monikulttuurisuutta kaupunkisuunnittelun kontekstissa minun on aloitettava varauksella ja anteeksipyynnöllä. En edusta mitään niistä sosioekonomisista, etnisistä, uskonnollisista tai seksuaalisista vähemmistöistä, joista monikulttuurisen kaupungin kohdalla on yleensä kyse. Toisaalta jokainen meistä on yleensä jossain suhteessa vähemmistössä: omassa viiteryhmässäni arkkitehtuurissa ja yhdyskuntasuunnittelussa edustan ehkä sittenkin vähemmistöä kyseenalaistaessani nykyisen suunnittelun tietoperustan ja tavan määritellä tehtäväänsä. Akateemisuus vallitsevia käytäntöjä ja ajattelutapoja kyseenalaistavana näkökulmana ei ole ainakaan vielä valtavirtaa arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa, jotka ovat yhä vahvasti autoritäärisiä, etabloituja osakulttuureita.

Kuitenkin tähän varaukseen tulee suhtautua vakavasti. On liiankin tavallista, että valtaväestön edustajat ja kulttuurinen eliitti eivät arkaile esittää näkemyksiä erilaisten vähemmistöjen nimissä. Kirjoittaessaan “hulluuden historiaansa” Michel Foucault havaitsi aikoinaan juuri tämän ilmiön: puhetta ja tekstiä riittää lääkäreiltä, psykiatreilta, kasvattajilta, vanginvartijoilta ja juristeilta – eli niiltä joilla on valtaa – mutta ei juurikaan hulluilta itseltään (Foucault 2006). Myös maahanmuuttaja- ja integraatiokysymyksessä ollaan Suomessa yhä vaiheessa, jossa sosiaali- ja turvallisuuspoliittinen diskurssi ovat jo käynnistyneet, mutta äänessä ovat toisaalta virkamiehet, toisaalta niin sanotut maahanmuuttokriittiset kansalaiset ja poliitikot. Maahanmuuttajien tai muiden vähemmistöjen ääni ei juuri kuulu – eikä se kuulu myöskään tässä artikkelissa.

Sen sijaan tarkoitukseni on yrittää hiukan samaa kuin Foucault omassa esityksessään eli hiljaisuuden arkeologiaa – huomattavasti vaatimattomammassa mittakaavassa tosin. Hiljaisuudella en tarkoita kuitenkaan edellä mainittua vähemmistöjen vaikenemista vaan merkittävässä asemassa olevan kaupunkisuunnitteluinstituution vaikenemista. Jos kaupunkisuunnittelun tehtävänä on pohtia tulevan kaupungin rakennetta – myös sen sosiokulttuurista rakennetta, joka ei ole ilmeisestikään riippumaton fyysisestä rakenteesta – tämä vaikeneminen on hämmentävää ja samalla kiinnostavaa. Tavallaan sosiaalipolitiikkaa voidaan pitää toimintana, joka operoi pitkälti valmiissa rakennetussa ympäristössä, paikaten ja tasoittaen siellä syntyviä ongelmia. Jos näillä ongelmilla kuitenkin on myös fyysiset juurensa tai ilmenemismuotonsa, eikö nyt olisi korkea aika keskustella myös niistä? Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole edessään vain kiihtyvä maahanmuutto; täällä myös rakennetaan ja otetaan käyttöön lähivuosikymmeninä laajoja uusia asuinalueita ja niiden palveluverkostoa. Eikö ketään todellakaan kiinnosta, ketkä näillä alueilla asuvat, ja mitä he asumiseltaan ja kaupungiltaan odottavat? Vai onko puhumattomuus pikemminkin tapa ilmaista näkemyksiä, joita ei voi ääneen sanoa?

Hiljaisuus ulottuu lainsäädännöstä asemakaavatasolle asti. Vuodesta 2000 voimassa ollut maankäyttö- ja rakennuslaki kyllä mainitsee kulttuurisen kestävyyden (mitä se sitten lieneekään), mutta toisaalta se määrittelee alueiden käytön suunnittelun tavoitteiksi “vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja riittävään vaikutusten arviointiin perustuen edistää turvallisen, terveellisen, viihtyisän, sosiaalisesti toimivan ja eri väestöryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten, tarpeet tyydyttävän elin- ja toimintaympäristön luomista.” Maahanmuuttajia ei siis mainita voimaannuttamista kaipaavina ryhminä, eikä vuorovaikutuksen kielestä puhuta mitään. Biologiset rajoitteet ja ominaispiirteet kyllä tunnistetaan, mutta kulttuurisia tai etnisiä ei.

Kaupunkisuunnittelussa keskeisessä asemassa olevat arkkitehdit ovat viime vuosina innostuneet laatimaan arkkitehtuuripoliittisia ohjelmia niin valtakunnalle kuin eri kunnillekin. Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan arkkitehtuuripoliittisessa ohjelmassa vuodelta 2009 nimeltään “Yhteinen metropolimme” todetaan, että “arkkitehtuuripolitiikan avulla luodaan rakentamisen kulttuurille yhteisiä tavoitteita kertomaan, mitä asukkaat, päättäjät ja suunnittelijat laadukkaalta rakennetulta ympäristöltä haluavat” (s. 5). “Kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että eri alueet tunnistavat paikallisen identiteettinsä ja arvostavat sitä,” ohjelmassa myös todetaan (s. 7). Tämä kuulostaa oudolta jo siksi, että kantasuomalaistenkin piirissä asukkaiden, päättäjien ja suunnittelijoiden näkemykset poikkeavat toisistaan, eivätkä edes nämä ryhmät ole sisäisesti yhdenmukaisia. Monimuotoisuus lisääntyy väistämättä maahanmuuton jatkuessa, ellei sitä yritetä väkisin esimerkiksi kaavoituksen ja rakennusvalvonnan avulla pitää kurissa. Mitä ovat ne “alueet”, jotka tunnistavat paikallisen identiteettinsä ja arvostavat sitä? Monikulttuurisuus merkitsee nimittäin onnistuessaankin suomalaisuuden ja paikallisuuden merkitysten muuttumista, yhteisen identiteetin jäämistä historiaan.

Uudenmaan maakuntasuunnitelmassa vuodelle 2033 maahanmuuttajat kyllä tunnistetaan – vaikeaa olisikin olla tunnistamatta, kun nettokasvu perustuu pääosin heihin – mutta kysymystä ei lainkaan käännetä maankäyttökysymykseksi, vaan se nähdään pelkästään työvoima- ja kotouttamiskysymyksenä. Entä mitä sanovat yksityiskohtaisemmat kaavat? Kun Helsingin laajojen ranta-alueiden suunnittelu käynnistyi Vuosaaren sataman myötä, monikulttuurisuus nähtiin kyllä yhtenä mahdollisuutena vuonna 2000: “Historiallisesti tarkasteltuna monikulttuurisuus liittyy kiinteästi Helsingin kehityksen vaiheisiin ja kulttuurielämään. Uudet alueet on nähty mahdollisuutena vahvistaa Helsingin monikulttuurisuutta. Alueiden rakentamisesta tehtävillä kaavapäätöksillä sekä asunto- ja kiinteistöpoliittisilla ratkaisuilla vaikutetaan huomattavasti siihen, millaisia sosiaalisen kehityksen piirteitä vahvistetaan tai lievennetään.” (Korhonen et. al. 2000).

Varsinaisen kaavoituksen yhteydessä tämä ulottuvuus on kuitenkin jo hävinnyt. Mainittujen Helsingin uusien ranta-alueiden kohdalla monikulttuurisuutta ei löydä täikammallakaan. Jätkäsaaren satama- ja varastoalue muuttuu “kantakaupunkimaiseksi, merihenkiseksi ja viihtyisäksi merenrantakaupunginosaksi.” Tavoitteena on osayleiskaavan mukaan “identiteetiltään urbaani kaupunginosa, jossa on erilaisia omaleimaisia osa-alueita. Kaikkia osa-alueita yhdistää tiivis kaupunkimainen rakenne, jossa rakennukset rajaavat katutilaa.” Miksei, mutta kun kaupunkimaisuudessa olennaista on kulttuurinen sekoittuneisuus, ei vain katutilojen rajaaminen.

Sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten kohdalla viitataankin takaisin edellä mainittuun raporttiin, jossa näitä kysymyksiä käsitellään varsin yleisellä tasolla. Osayleiskaavan vaikutuksista todetaan vain, että “monipuolisella asuntokannan rakenteella pystytään tarjoamaan valinnanvaraa erilaisille asunnon tarvitsijoille.” Selostuksesta ei löydy sanaakaan monikulttuurisuudesta.

Jätkäsaaren Saukonrantaan on asemakaavoituksella syntymässä “kantakaupunkimainen, merellinen asuinalue”, mutta suunnitelman sosiaalisia tai kulttuurisia vaikutuksia ei ole enää katsottu tarpeelliseksi arvioida, vaan viitataan takaisin “aikaisempiin suunnitelmiin”. Maahanmuuttajia edustavia järjestöjä ei luonnollisestikaan löydy sen enempää osayleiskaavan kuin asemakaavankaan osallisten listalta. Ketkä siis asuvat (tai saavat asua) ja missä, ja miten heidän eriytyvät tarpeensa on huomioitu? Helsingin kaupunkisuunnittelu tuntuu kiertyvät aina vain takaisin tuohon yhteen raporttiin kantakaupungin uusista ranta-alueista vuodelta 2000.

Jätkäsaaren osayleiskaavan yhteydessä luvattiin selvittää vaikutukset “väestörakenteeseen”. Mitä nämä ovat? “Suurin osa uusille asuinalueille muuttajista tulee läheltä, muutaman kilometrin säteeltä,” erillisessä raportissa pääteltiin, aiempiin kokemuksiin tukeutuen. “Kalasataman väestörakenteesta tulee hyvin urbaani. Suurin osa uuden Kalasataman asukkaista tulee muualta kantakaupungista ja erityisesti itäisestä kantakaupungista,” uskotaan puolestaan Kalasataman osayleiskaavassa. Ei siis kaukaa tulevia maahanmuuttajia tännekään, eikä enää mainintaakaan monikulttuurisuudesta.

Mutta jos entisten ja nykyisten satamien läheisyys ei synnytä erityisen “kirjavaa satamaa”, entä sitten rautatieaseman läheisyys? Pasilastahan on muodostumassa seudullinen “hubi”, ja Keski-Pasilan kaavoitus ja rakentaminen on käynnissä. Onko siellä varauduttu maahanmuuttajataustaiseen, pienimuotoiseen yritystoimintaan ja eriytyviin palveluihin, Itä-Pasilassa jo sijaitsevan moskeijan tueksi? Tuskin, sillä alueelle suunnitellaan “kymmenen tornitaloa, sarja aukioita ja niiden äärelle sijoittuvia palveluita.” Kiinalaiset pesulat älkööt vaivautuko.

Onko tästä pääteltävä, että julkilausuttujen politiikkatavoitteittensa vastaisesti Helsinki on sittenkin sijoittamassa maahanmuuttajiaan keskitetysti muualle kuin uusille keskusta- ja ranta-alueilleen, siis sallimassa kaavoituksen ja markkinoiden yhteisvaikutuksena syntyvän segregaation? Helsingin metropolialueella ei nimittäin ole pilvin pimein maahanmuuttajaystävällisiä kuntia, joten Espoo, Kirkkonummi, Sipoo tai Vihti tuskin tulevat kysymykseen, etenkin kun maahanmuutto kohdistuu yleensä selkeästi kaupunkialueille. Eikä Helsingin metropolialueella muuteta kovin helposti suoraan vastaanottokeskuksesta tai kaupungin vuokra-asunnosta omakotitaloon. Kovin kehittynyttä paikkatietoanalyysia ei tarvita sen päättelemiseen, mihin maahanmuuttajavirrat keskittyvät – ja että ne nimenomaan keskittyvät.

Jäähyväiset funktionalismille

Monikulttuurisuus kaupunkisuunnittelun tabuna on sikäli kiinnostava, että näin systemaattinen hiljaisuus ei epäilemättä ole voinut syntyä vain tiedon puutteesta, vaikka sitäkin epäilemättä on. Ongelma on pikemminkin siinä, että suunnitteluajattelulla ei ole mitään paikkaa, mihin sijoittaa tämä uusi tieto ja uudet käsitteet. Suunnitteluajattelun taustalta löytyy nimittäin kaksi merkittävää traditiota, joista toinen – funktionalismi – on tietoisestikin suunnitteluargumenttien rakenneosana, toinen taas – biovalta – piilee syvemmissä vesissä ja tulee esille vain kuin varkain. Ne ovat kiinnostavalla tavalla yhteydessä toisiinsa, mutta joutuvat molemmat välittömästi vaikeuksiin kohdatessaan kulttuuriset ja etniset distinktiot. Siksi niihin on ainakin jossain määrin perehdyttävä nykytilanteen ymmärtämiseksi.

Funktionalismi on oppi, joka vaikuttaa ensi katsomalta vielä tänä päivänäkin tervejärkiseltä muotoilun, arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun peruseetokselta. Kun kerran juomalasin funktiona on juominen, lasin muodon tulee ennen kaikkea seurata tätä funktiota. Asunnon funktio on taas asuminen, joten sitä suunniteltaessa on keskityttävä asuttavuuteen. Moottoritien funktiona on sujuva ja turvallinen moottoriajoneuvoliikenne, joten sen suunnittelun tulee keskittyä näitä edesauttaviin kaarre-, tasaus-, näkemä- ym. ominaisuuksiin. Kaupungin funktiona on sitten ilmeisesti erilaisten yhdyskuntatoimintojen yhteensovittaminen, jotta asuminen, työnteko, palvelut, virkistyminen ja niitä yhdistävät liikenneyhteydet saadaan saumattomasti pelaamaan yhteen, niin tämän kuin tulevienkin sukupolvien kannalta. Estetiikan suhde tähän eetokseen voidaan periaatteessa ymmärtää kahdella tavalla: joko se merkitsee toimivan ratkaisun hienovaraista kultivointia (kuitenkaan toimivuudesta tinkimättä), tai sitten esteettisesti korkeatasoisen ratkaisun ajatellaan seuraavan suoraan toimivasta ratkaisusta: form follows function.

Jo toisella vilkaisulla tämä vastaansanomattomalta vaikuttava yksinkertaistus joutuu kuitenkin vaikeuksiin ja loputtomiin selittelykierroksiin. Jos juominen on juomalasin funktio, niin miksi ‘oikeaoppinen’ viinilasi ja vesilasi poikkeavat muodoltaan toisistaan? Onko esimerkiksi vesilasin muoto oikea ja viinilasin muoto turhaa koristelua? Lasin jalallahan ei ole toiminnallista merkitystä, kun juoma ei ole edes kuumaa? Vai onko juomisen funktio jäsenneltävä veden, maidon, viinin, cappuccinon jne. juomiseksi? Mutta miksi sitten piimä voidaan juoda samasta lasista kuin maito ja vesi, mutta viiniä ei? Ilmiselvän houkutteleva vastaus on, että osallistuessamme esimerkiksi juhlapäivällisille emme mene sinne vain juomaan ja syömään vaan muun muassa saamaan kokonaisvaltaisen esteettisen kokemuksen, jonka yhtenä osana ovat tyylikkäästi muotoillut vesi-, valkoviini-, punaviini-, jälkiruokaviini- ja avec-lasit. Kulttuuriseen koodistoon perustuvat nautinnot eivät kuitenkaan ole missään määrin luonnollisia, eivätkä ne seuraa biologisesta juomisen tarpeesta. Ne ovat myös poliittisia, sillä suuri osa väestöstä ei milloinkaan osallistu juhlapäivällisille, samalla kun se toisille on lähes arkipäivää.

Vastaavanlainen päättely on helppo esittää asuntojen, moottoriteiden ja kaupunkien kohdalla, jotka eivät nekään seuraa biologisia tarpeita vaan implisiittisesti annetuiksi oletettuja kulttuurisia normistoja. Kun ajan Turun moottoritietä kakkosasunnolleni Turunmaan saaristoon, onko kyse “asumistoimintojen” suorittamisesta kaupunkiasunnon, auton, moottoritien ja saaristohuvilan muodostamalla “työkalulla”? Tuskin, vaan kyse on pikemmin kulttuurisen muodon, eliitin huvilaelämästä kesämökkeilyn kautta kolmannen iän kakkosasumiseksi muuttuneen elämäntavan historiallisesta muotoutumisesta, jota yksilöllisten kulutusratkaisujeni kautta noudatan. Tämä elämäntapa ei ole valmiiksi ja objektiivisesti olemassa, niin että fyysinen ympäristö voisi seurata sitä. Pikemminkin päinvastoin: liikenneväylien aikaansaama saavutettavuuden muutos avaa mahdollisuuden hakeutua yhä kaukaisempiin kohteisiin, mikä puolestaan vaikuttaa markkinoihin ja poliittisiin päätöksiin, kuten kaavoitukseen (vrt. Joutsiniemi 2010). Vaikka liikenneväyläinvestointien yhteiskuntataloudellista kannattavuutta arvioidaan vielä nykyisinkin laskennallisesti säästetyn ajan perusteella, todellisuus on toisenlainen: matkaan käytetty aika pysyy keskimäärin samana, mutta kilometrimäärä kasvaa (Zahavi 1981, Schafer & Victor 2000). Kulttuuri käyttää hyväkseen avautuvia mahdollisuuksia. Function follows form.

Mutta jos funktion käsite joudutaan palauttamaan kulttuurisiin distinktioihin, se menettää välittömästi yksinkertaisen vastaansanomattomuutensa joutuen vastatusten kulttuurirelativistisen dilemman kanssa. Jos funktio tarkoittaakin kulttuurista, merkityksistä kumpuavaa toimintaa, voidaanko tällaisen toiminnan normatiivisuus perustella muuten kuin oikeuspositivistisesti, viittaamalla kulttuuriseen dominanssiin: suunnittelijan tulee seurata niitä kulttuurisia normeja, jotka kulloinkin sattuvat olemaan hegemonisia? Ja toisaalta: onko suunnittelijan vastarinta, vallitsevien kulttuuristen erottelujen ja normien kyseenalaistaminen, yhtä lailla – tai jopa paremmin – oikeutettua? Ja jos on, niin mihin tämä sitten perustuisi? Jonkinlaiseen luonnonoikeusteoriaan, jota perinteisesti on pidetty oikeuspositivismin vastakohtana? Toisaalta jos ja kun suunnittelemalla ja rakentamalla luodaan puitteita kulttuuriselle muutokselle, tämän muutoksen perustelu ei enää onnistu kuvittelemalla lähtökohdaksi jokin valmiiksi olemassa oleva, fyysisiin puitteisiin sijoittumaton toiminta, kuten “juominen”, “asuminen” tai “liikkuminen”.

Tässä yhteydessä ei ole kuitenkaan kiinnostavaa vain todeta funktionalistisen ideologian looginen köykäisyys, sillä tästä huolimatta se on onnistunut pitämään pintansa suunnitteluideologiana yli vuosisadan ajan. Mielenkiintoista on myös, että kulttuurihistoriallisena ilmiönä funktionalismi on rakentanut julkikuvansa loogisen armottomuuden oppina. CIAMin tunnettuun laivakonferenssiin vuonna 1933 osallistunut Nils-Gustav Hahl kirjoitti Hufvudstadsbladissa Le Corbusierin funktionalistisesta kaupunkisuunnitteluideologiasta seuraavasti:

“Yksinkertaisemmin päämääränä on: valoa ja ilmaa kaikille kaupungin asukkaille ja myös suojaa suurkaupungin lisääntyvältä melulta. Tästä seuraa johdonmukaisesti se “avoin” asemakaava, joka irrottaa talot toisistaan ja vetää kadut ja puistot niiden väliin erillisiksi järjestelmiksi. Katukuilu ei ole mikään meidän aikamme keksintö, niin paljon kuin litteräärit kaupunkiromantikot sitä hellivätkin. Se on jäänne joka on vitkauden lain ansiosta seurannut meitä keskiajan tiiviistä ja ahtaista linnoituskaupungeista alkaen.” (HBL 29.7.1933, sit. Schildt 1985)

Johdonmukaisesti Le Corbusieria seuranneet kaupunkisuunnittelijat myös tuhosivat katukuilun suuresta osasta kaupunkeja, avaten asuinrakennusten pihat samalla myös lisääntyvälle melulle, ilmansaasteille ja ohikulkijoiden katseille. Leimallista on tosin, että ohikulkijoiden katseet eli kaupunkitilan sosiaalinen rakenne ei kuulunut Le Corbusierin määrittelemiin keskeisiin suunnittelun tavoitteisiin: “air, son, lumière”. Kaupunkia suunniteltiin biologiselle ihmiselle, jolla ei ollut legitiimejä sosiaalisia tai kulttuurisia vaatimuksia. Biopoliittinen pohjavire funktionalismin taustalla on selvästi nähtävissä.

Biovalta ja puhtaan järjen kritiikki

Funktionalismin keskeinen oppilause “form follows function” on tosin CIAM-kongressia ja leimallisesti funktionalistista tyyliä vanhempi. Se on kotoisin Louis Sullivanin artikkelista “The Tall Office Building Artistically Considered” vuodelta 1896, jossa hän pohdiskeli uuden rakennustyypin, korkean toimistorakennuksen, arkkitehtuurille asettamia vaatimuksia. Sullivanin lähtökohtana oli hyväksyä tämän rakennustyypin taloudellinen ja toiminnallinen perusta. Toisaalta hän näki arkkitehtuurin kulttuurisen ja jopa evankelisen tehtävän varsin keskeisenä: “Kuinka voimme julistaa tämän oudon, kummallisen, modernin rakennuksen huimaavan korkealta katolta tunteen ja kauneuden rauhanomaista evankeliumia, korkeamman elämän palvontaa?” (Sullivan 1896). Tästä ylevästä eetoksesta huolimatta Sullivan oli vakuuttunut siitä, että ongelman ratkaisun täytyi löytyä ongelmasta itsestään: niinpä hän kävi läpi toimistorakennuksen toiminnalliset vaatimukset: kellarikerroksen tekniset installaatiot, pohjakerroksen pankit, kaupat ja muut kaduntason palvelut, toimistokerrosten samoina toistuvat huone- ja ikkunajaot ja viimeisenä tekniikan peittävä ullakkokerros kokonaisuuden päätteenä. Mutta kuinka yhdistää tämä looginen ja rationaalinen ajattelu edellä siteerattuun arkkitehtuurin korkeaveisuun?

Ratkaisuna oli eräänlainen vitalismi: aivan kuten luonnossa mikään muoto ei ole tarkoitukseton vaan sisäisen olemuksen määrittelemä, myös arkkitehdin käden on noudatettava tätä ikuista luonnonlakia: “It is the pervading law of all things organic and inorganic, of all things physical and metaphysical, of all things human and all things superhuman, of all manifestations of the head, of the heart, of the soul, that the life is recognizable in its expression, that form ever follows function. This is the law.” (mt.)

Nykyisen luonnonlakikäsityksemme mukaan tämä päättely vaikuttaa epäloogiselta: jos tämä laki kerran hallitsee kaikkea fyysisestä metafyysiseen ja tunteista järkeen, kuinka sen vastustaminen ylipäätään olisi mahdollista? Emmekö väistämättä tule manifestoineeksi luonnollista järjestystä ajattelussamme, suunnittelussamme ja rakentamisessamme? Vitalismin historia tarjoaa kuitenkin myös klassisemman tulkinnan: luonnonlakia vastaan voi kyllä käydä, mutta silloin on kyse dekadenssista, rappiosta: “Rikommeko siis päivittäin tätä lakia taiteessamme? Olemmeko niin dekadentteja, niin imbesillejä, niin kerta kaikkiaan heikkonäköisiä, että emme kykene näkemään tätä niin yksinkertaista, niin tavattoman yksinkertaista totuutta?” (mt.)

Kontemplatiivisen, teoreettisen ajattelun yhdistäminen dekadenssiin ja sairauteen, ja toisaalta luonnollisen, suoraan nähtävän totuuden yhdistäminen terveyteen ja vitaalisuuteen vie meidät nietzscheläisen ajattelun juurille ja sitä kautta myös biovallan tummille vesille. Kulttuurirelativismin ja -liberalismin ja niihin liittyvän humanismin vastavoimana on kautta historian ollut luonnollisen ja luonnottoman erottaminen, terveyden ja kasvun palvonta ja niiden vastakohdan, rappion, sairauden ja hedelmättömyyden karsiminen. “Kuivien oksien karsiminen” on metafora, joka yhdistää tänä päivänä kaikkea institutionaalista toimintaa liike-elämästä yliopistoihin.

Biovalta on termi, jonka Michel Foucault lanseerasi kuvaamaan modernin (jälkiklassisen) politiikan keskittymistä väestön, sen terveyden ja uusiutumiskyvyn turvaamiseen (Foucault 2010). Tavallaan se merkitsi klassisen kotitaloudenpidon (oikos) siirtymistä poliittisen (polis) alueelle, sen valloittamista. Tämän käsitteen kautta saadaan ymmärrettäväksi useitakin kaupunkisuunnitteluun pesiytyneitä kummallisuuksia. Miksi suunnittelemme ennen kaikkea tilastotietojen perusteella, ja miksi nämä tiedot keskittyvät vain biologisiin ominaisuuksiin kuten ikään, sukupuoleen, terveyteen ja kotitalouden kokoon? Miksi suunnittelemme yhä lähinnä lapsiperheille, vaikka kaikista kotitalouksista ne muodostavat enää noin 25 % (Tilastokeskus)?

Monikulttuurisuuden vaikeus löytää paikkaansa kaupunkisuunnitteluajattelussa alkaa näin pikku hiljaa hahmottua. Jos funktionalismin takana on sen näennäisen rationaalisuuden sijasta kulttuurista normatiivisuutta myötäilevä suunnittelu (juhlaillalliset, urban sprawl), miten suhtautua suomalaista identiteettiä aktiivisesti muuttavaan ilmiöön kuten monikulttuuristumiseen? Pyritäänkö tietoisesti kattamaan valtakulttuurille juhlaillalliset, “korkeatasoisia, merellisiä asuinalueita” ja implisiittisesti marginalisoimaan siitä poikkeavat kulttuuriset koodistot ja ruumiit? Vai mennäänkö askel pidemmälle kohti funktionalismin takana piilevää vitalismia määrittelemällä luonnollinen ja luonnoton, terve ja rappeutuva, puhdas ja likainen kaupunkikehitys?¹ Kaupunkikerjäämisen kieltäminen, romanileirien hävittäminen ja maahanmuuttopolitiikan kiristäminen ovat ensiaskelia tällä toisella tiellä. “Kerjääminen ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin,” totesi Helsingin kaupunginjohtaja Pajunen keskellä kiivainta kansalaiskeskustelua (Helsingin Sanomat 9.10.2010). Mieleen tulee väistämättä Mary Douglasin määritelmä liasta “asiana väärässä paikassa” (Douglas 2000). Mutta mikä on maahanmuuttajan oikea paikka?

Kirjallisuus

Douglas, Mary (2000). Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Engl. alkuteos Purity and Danger. An Analysis of Concepts of Pollution and Taboo 1966, suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.

Foucault, Michel (2006). Madness and Civilization: A History of Insanity in the Age of Reason. Ransk. alkut. 1961. Routledge.

Foucault, Michel (2010). Turvallisuus, alue, väestö. Ransk. alkuteos Sécurité, Territoire, Population 2004, suom. Antti Paakkari ja Tutkijaliitto. Helsinki: Tutkijaliitto.

Joutsiniemi, Anssi (2010). Becoming Metapolis – A Configurational Approach. Saatavissa: <http://URN.fi/URN:NBN:fi:tty-201102031031>

Korhonen Erkki, Maria Lindblom, Annukka Lindroos, Jon Maury, Pasi Mäenpää, Mikael Sundman, Timo Vuolanto (2000). Kantakaupungin uudet ranta-alueet, rakentamisen sosiaalisia ulottuvuuksia. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2000:1.

Mehmood, Abid (2010). On the History and Potentials of Evolutionary Metaphors in Urban Planning. Planning Theory, vol. 9, n:o 1, ss. 63–87.

Schafer, Andreas & David G. Victor (2000). The Future Mobility of the World Population. Transportation Research Part A, vol. 34, issue 3, 171–205.

Schildt, Göran (1985). Nykyaika. Alvar Aallon tutustuminen funktionalismiin. Helsinki: Otava.

Sullivan, Louis (1896). The Tall Office Building Artistically Considered. Lippincott’s Magazine, March 1896.

Zahavi, Y., (1981). The UMOT-Urban Interactions. DOT-RSPA-DPB 10/7. US Department of Transportation, Washington, DC.