Nina V. Nygren

[php snippet = 1] Abstrakti

Maankäytön suunnittelussa törmätään joskus tilanteisiin, joissa luontoarvojen suojelu on ristiriidassa joidenkin muiden suunnittelun tavoitteiden kanssa. Tällaiset tilanteet voivat ratketa tai kärjistyä monin eri tavoin. Tavallinen ristiriitojen ratkaisun tapa on rajata tärkeimmät luontoarvot kaavassa muun käytön ulkopuolelle. Kuitenkin luontoarvojen suojelu tällä tavalla on usein riittämätöntä ja joskus jopa turhaa, etenkin jos kyseessä on hoitoa vaativa tai liikkuvainen laji, kuten esimerkiksi kulttuuriympäristöjen lajit tai liito-orava – kaavassa kun ei välttämättä ohjata alueen hoitoa tai oteta huomioon elinympäristöjen verkostoa. Joihinkin tilanteisiin voisi sopia paremmin luontoarvojen suojelu kompensoimalla, mutta siihenkin liittyy ongelmia.

Johdanto 

Moottoritien tieltä kaadetaan liito-orava kolopuita ja linjaus kulkee perhosniityn kautta – tällaiset hankkeet saavat luontoarvoista huolimatta usein poikkeusluvan tuhota nämä luontoarvot, jos muut vaihtoehdot eivät ole mahdollisia. Mutta voisiko menetyksiä korvata?

Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä (Coralie ym. 2015; Maron ym. 2012; Ten Kate ym. 2004). Tarkoitan tässä artikkelissa kompensoinnilla nimenomaan luontoarvojen menetysten kompensoimista eli korvaamista luontoarvoilla, en esimerkiksi niiden korvaamista asukkaille tai maanomistajille rahalla tai jollain muilla arvoilla (ks. aiheesta esim. Ketola ym. 2009, 42-48).

Luontoarvojen kompensointi tukeutuu tiettyihin periaatteisiin mutta käytännössä siinä on paljon vaihtelua. Kompensoinnilla tarkoitetaan kirjallisuudessa usein, mutta ei aina, lailla säädettyä menettelyä. Kompensointikäytäntöjä on viety lainsäädäntöön saakka monissa Euroopan maissa (esimerkiksi Hollannissa ja Saksassa) sekä mm. USA:ssa ja Australiassa (ks. myös taulukko 1). Aiheen monimuotoisuutta heijastaa myös termistön vaihtelu ja vakiintumattomuus. Englanninkielisessä kirjallisuudessa käytettiin 2000-luvun vaihteessa nimitystä ecological compensation, kun taas viimeaikaisessa kirjallisuudessa on käytetty käsitettä biodiversity offsetting. Erityisesti brittiläisistä tapauksista ja lainsäädännöstä on käytetty nimitystä environmental compensation. Kompensaatiokirjallisuutta ovat analysoineet ansiokkaasti Coralie ym. (2015), missä on huomattu sama termistön vaihtuminen, mutta sille ei ole annettu artikkelissa selitystä.

Onkin ymmärrettävää, että luontoarvojen kompensoinnille (tai luontokompensaatio tai ekologinen kompensaatio) ei ole vielä vakiintunut suomenkielistä nimitystä, kun Suomessa luontoarvojen kompensoinnista ei ole olemassa erikseen lainsäädäntöä. Kompensaatio on kuitenkin nousemassa suunnittelukäytäntöihin ja keskusteluihin EU:ssa (esim. McGillivray 2012; Klassert & Möckel 2013; Schoukens & Cliquet 2014) ja myös Suomessa (Ketola ym. 2009; Nyrölä & Malin 2010; Nyrölä ym. 2011; Kniivilä ym. 2014), minkä vuoksi aiheesta on tarpeen kirjoittaa suomen kielellä. Aiheen tutkimiseen on myös toinen syy: Luontoarvojen kompensointi vaikuttaa olevan hyvin herkkä aihe (esim. Nygren 2013, 166–169), joka on mahdollisesti politisoitumassa Suomessa(kin), tai ainakin se olisi tarpeen – politisoitumisella tarkoitan julkisen keskustelun kohteeksi nostamista tai nousemista (Laine & Peltonen 2003, 14). Kompensaatio on usein politisoitunut paikalliskonfliktien kautta (esim. The Independent 21.9.2014 – esimerkki avattu jäljempänä). Kompensaatiota vastustetaan myös periaatteellisella tasolla, koska sitä pidetään osana neoliberalistista maailmanjärjestystä – kompensaatiojärjestelmien katsotaan kaupallistavan luonnon ja luonnonsuojelun (esim. Büscher ym. 2012).

Tämän artikkelin tavoitteena on tuottaa kuva tämän luonnonsuojelu- ja suunnittelukäytännön ongelmista ja mahdollisuuksista. Tavoitteenani on myös selkeyttää suomalaista yhteiskunnallista ja tieteellistä keskustelua aiheesta, ja toivon artikkelin lisäävän keskustelua aiheesta, koska kompensaatiopolitiikka vaikuttaa olevan tulossa erilaisiin suunnittelukäytäntöihin. Analysoin tulkitsevan politiikka-analyysin avulla ja kirjallisuuteen perustuen, mitä luontoarvojen kompensointi on. Tulkitsevassa politiikka-analyysissa pyritään ymmärtämään yhteiskunnallisia käytäntöjä, politiikkaprosessien käytäntöjä sekä instituutioiden muodostumista (Häikiö & Leino 2014) – se sopii siis erinomaisesti kompensaatiokäytäntöjen analysoimiseen. Tässä artikkelissa aineistonani on kompensaatiota käsittelevä kirjallisuus, jota käsittelen toisen käden lähteenä kompensaatiokäytännöistä – sellaisena lähteenä, jossa käytäntöjä ei ole vain kuvailtu vaan myös analysoitu kriittisesti. Aineistoa ei ole valittu tilastollista ja määrällistä analyysiä varten (sellaisen ovat tehneet Coralie ym. 2015), vaan olen pyrkinyt löytämään kompensaatiokäytäntöjen periaatteiden kannalta keskeiset tieteelliset artikkelit sekä ottanut mukaan muutaman käytännön tapauksia ja eri maiden politiikkaa koskevia artikkeleja.

Suojelun umpikujatilanteet – esimerkkinä liito-orava

”Luontoarvo” voidaan käsittää monella tapaa (esim. Haapala & Oksanen 2000). Tässä artikkelissa tarkoitan luontoarvoilla esimerkiksi maankäytön suunnittelua varten selvitettyjä tai muuten esiin tuotuja, erityisesti luonnonsuojelullisesti tärkeiksi katsottuja ja määriteltyjä luontoarvoja. Käytännön maankäytön suunnittelussa luontoarvot useimmiten tulevat määritellyiksi lainsäädännön listojen ja muun vastaavan ohjeistuksen kautta esimerkiksi habitaattidirektiivin listan IV lajeina tai esimerkiksi metsälain pienialaisina arvokkaina luontotyyppeinä (Asikainen & Jokinen 2008; 2009). Suuret ja karismaattiset lajit saavat huomiota (Lorimer 2006; 2007), samoin kuin tiukasti suojellut (Nygren 2013; Asikainen 2014b), eikä urbaanimpaa lajistoa ja habitaatteja, kuten lähiöluontoa, yleensä arvosteta (Asikainen 2014b; Kowarik 2011; Harrison & Davies 2002).

Liito-orava on hyvä esimerkki lajista, joka on tiukasti suojeltu ja joka aiheuttaa edelleen päänvaivaa maankäytön suunnittelussa. Maankäytön suunnittelun yhteydessä on mietitty myös liito-oravamenetysten kompensoimista, esimerkiksi pönttöjen ripustamista, käytäväpuiden istuttamista ja virkistysmetsien hoitamista liito-oravaystävällisellä tavalla (Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2014; Nygren 2013; Jokinen ym. 2010; 2007). Liito-orava on suojeltu EU:n luontodirektiivillä (1992/43/ETY), eikä sen lisääntymis- ja levähdyspaikkoja saa heikentää eikä hävittää.

Liito-oravalle on laadittu suojeluohjeita (Sulkava 2015; YM 2005; MMM & YM 2004), mutta uusimpien tutkimusten mukaan ainakaan metsänhoidon suojelukäytännöt eivät ole riittäviä (M. Jokinen ym. 2014; Santangeli ym. 2013b; M. Jokinen 2012;). Valtakunnallista ohjeistusta sekä lainsäädäntöä ollaan uudistamassa (Yle Kainuu 30.10.2015). Liito-orava on myös osoittautunut yleisemmäksi kaupunkiympäristössä (Mäkeläinen ym. 2014; Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2014; Santangeli ym. 2013a) kuin kukaan osasi 1990-luvulla arvata, kun Suomi liitti liito-oravan luontodirektiivin tiukasti suojeltujen lajien listalle (Nygren 2013, 47–52).

Liito-oravat käyttävät hyväkseen laajan alueen elinympäristöverkostoa, eivätkä kaikki verkoston osat ole käytössä joka vuosi. Lisäksi elinympäristöverkosto muuttuu jatkuvasti, kun metsä kasvaa ja kun sitä hoidetaan. Tätä liikkumista ja kehittymistä ei kuitenkaan maankäytön suunnittelussa ole tapana seurata vuosittain, ja liito-oravien havainnoinnissa on aina epävarmuuksia. (Nygren & Peltola 2014.) Nykyisen suojelukäytännön mukaan suojelluiksi tulevatkin usein vain yhden kartoituskäynnin perusteella määritetyt liito-oravan elinympäristöt, koska systemaattista seurantaa tai laajemman alueen suojelusuunnitelmia ei yleensä tehdä (Nygren 2013; Nygren & Jokinen 2013).

Joskus havainto suojeltavasta lajista on tehty alueelta, jonne suunnitellaan tai oltaisiin jo rakentamassa hanketta, joka nähdään erittäin tärkeänä ja jota pidetään hyvin vaikeana rakentaa toisaalle tai jättää rakentamatta. Esimerkkeinä mainittakoon esimerkiksi liito-oravat kaupungin täydennysrakentamisessa, kuten Tampereen Ojalassa (Nygren 2005; 2013) tai Espoon Länsimetron asemien kohdalla (Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2014), tai viitasammakot Pyhäjoen uuden ydinvoimalan kohdalla (Yle Oulu 13.1.2015; KHO 53/2015).

Kutsun tällaisia tilanteita “umpikujatilanteiksi”, sillä hankkeiden toteuttaminen katsotaan tärkeäksi, mutta suojeltaviin luontoarvoihin kohdistuvia haittoja ei katsota pystyttävän enää välttämään tai vähentämään. Myös belgialaiset Hendrik Schoukens ja An Cliquet (2014) käyttävät artikkelissa tällaisista tilanteista nimitystä ”deadlock”. Luonnonsuojelun ja muun käytön välillä on siis erityisen tiukka ristiriitatilanne. Tällaisia tilanteita on pyritty ratkaisemaan tähän saakka poikkeusluvilla. Luontodirektiivin ehdot (1992/43/ETY 16 artikla) ovat varsin tiukat. Poikkeamisperusteita kuvataan ”kolmen kohdan testinä” (Environmental DG…2007, 54–63). Yleisiä edellytyksiä on kaksi: 1) mitään muuta vaihtoehtoa ei hankkeelle ole ja 2) poikkeaminen ei saa haitata lajin kantojen suotuisaa suojelutasoa. Näiden lisäksi 3) hankkeen tavoitteiden tai perusteiden on oltava vähintään yhden direktiivissä listatun tavoitteen tai perusteen mukainen, joista yhdyskuntasuunnittelussa kyseeseen tulee lähinnä kohta c) ” kansanterveyttä ja yleistä turvallisuutta koskevista tai muista erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä, mukaan lukien sosiaaliset ja taloudelliset syyt.”

Tiukkuudesta huolimatta joitakin poikkeuslupia on liito-oravan kohdalla tähän mennessä myönnetty, myös yhdyskuntasuunnitteluhankkeissa, joissa voi kuitenkin olla vaikeaa todistaa ettei hankkeelle ole muuta vaihtoehtoa (poikkeusluvan ehto 1). Poikkeuslupien myöntäminen johtunee osaltaan siitä, että liito-oravien kannanarvion (Hanski 2006) julkistamisen jälkeen ohjeistettiin, että kannanarvion perusteella voidaan poikkeuslupia myöntää löyhemmilläkin perusteilla (Nygren 2013, 86). Yhtäkään yhdyskuntasuunnitteluun ja liito-oravaan liittyvää poikkeuslupaa ei kuitenkaan ole tietääkseni vielä testattu Korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Viime vuosina poikkeuslupiin on liitetty kompensaationomaisia ehtoja, kuten Espoon liito-oravaa koskevissa poikkeusluvissa Finnoon (Uudenmaan ELY-keskus 2014c) ja Marinkallion tapauksissa (Uudenmaan ELY-keskus 2014a; 2014b), joista ensimmäisessä kompensaatio perustuu Espoon kaupungin tekemään Etelä-Espoon liito-oravasuunnitelmaan (Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2014) ja jälkimmäisissä, yksityisille rakennusyhtiöille Espoon Marinkallioon myönnettyjen poikkeuslupien ehtona on tuhoutuvan alueen liito-oravayksilöiden kiinniottaminen ja siirtäminen toisaalle.

Luontoarvojen kompensoinnin määrittely

Yksi ratkaisumahdollisuus joissakin umpikujatilanteissa voisi olla luontoarvojen kompensointi. Kompensoinnilla tarkoitetaan pähkinänkuoressa sitä, että hankkeiden aiheuttamia luontoarvojen menetyksiä pyritään korvaamaan lisäämällä luontoarvoja toisaalla. Kompensointiin liittyy kuitenkin erilaisia periaatteita, jotka tekevät sen määrittelystä monimutkaista.

Kompensointia on tutkittu enemmän ekologisista ja luonnontieteellisistä lähtökohdista. Coralie ym. (2015) kvantitatiivisen artikkelianalyysin mukaan artikkeleista 52 % kuului ympäristötieteiden ja 44 % ekologian alaan mutta vain 16 % yhteiskuntatieteiden alaan, erityisesti ympäristötaloustieteen alaan (6 %). Suomessa luontokompensaation tutkimus on painottunut juridiikkaan (Suvantola 2005) ja erilaisiin selvityksiin (Ketola ym. 2009; Nyrölä ym. 2011; Kniivilä ym. 2014), mutta sen sosiaalisia, poliittisia ja eettisiä puolia on tutkittu kansainvälisestikin vasta varsin vähän.

Avaan tässä uudenlaisen näkökulman luontoarvojen kompensointiin, kun käsittelen sitä poliittisena yhteiskunnallisena prosessina ja sopimuksena. Luontoarvojen kompensaatio voidaan nähdä yhteiskunnallisena, luonnonsuojeluun kiinnittyvänä käytäntönä, jolla on oma historiansa. Sille on yhteiskunnallisessa prosessissa, johon myös esimerkiksi ekologinen ja luonnonsuojelubiologinen tutkimus on osallistunut, kehitetty ja kehittynyt määritelmä, reunaehdot, käytännöt ja kriteerit. Tätä tulkintaa tukee myös Coralie ym. (2015) analyysi kompensaatiotutkimuksen teoreettisen pohjan ohuudesta ja painottumisesta käytännön toimintaan.

Luontoarvojen kompensointi on viime vuosina kehittynyt monissa maissa osaksi luonnonsuojelun ja maankäytön suunnittelun keinovalikoimaa konfliktitilanteissa, joissa luonnonsuojelu ja erilaiset kehityshankkeet (kuten kaupunkien kasvu tai kaivosteollisuus) asettuvat vastakkain (Maron ym. 2012). Luontoarvojen kompensointia on toteutettu eri muodoissa mm. useissa Euroopan maissa sekä USA:ssa ja Australiassa. Tarkoitukseni ei ole tässä artikkelissa vertailla näitä erilaisia käytäntöjä, mutta olen taulukkoon 1 koonnut viitteitä joissa kuvaillaan tai analysoidaan eri maiden lainsäädäntöä ja/tai sen soveltamista.

Taulukko 1.

Kohde	Viite
Saksa	Tischew ym. 2010; Wende ym. 2005; Rundcrantz & Skärbäck 2003
Hollanti	Cuperus et. al. 2001; 1996
Ruotsi	Rundcrantz & Skärbäck 2003
Ranska	Quetier ym. 2014; Regnery ym. 2013,
Italia	Rega 2013
Espanja	Villarroya & Puig 2010
Iso-Britannia	Briggs ym. 2009; Cowell 1997; Whatmore & Boucher 1993
Australia ja Uusi-Seelanti	Brown ym. 2014; McKenney & Kiesecker 2010; Hayes & Morrison-Saunders 2007
USA	Ambrose 2010; Burgin 2010; Matthews & Endress 2008
Eri maiden järjestelmien vertailuja	McKenney & Kiesecker 2010; Ketola ym. 2009; Suvantola 2005; Rundcrantz & Skärbäck 2003; Wilding & Raemaekers 2000

Suomessa luontoarvojen kompensoinnista ei ole olemassa kaikkia luontoarvoja koskevaa lainsäädäntöä. Toisaalta EU:n luontodirektiivi ja vastaavasti luonnonsuojelulain 69 artikla sisältää jo kompensaatiosäätelyä koskien Natura 2000 -verkostoa (esim. Suvantola & Similä 2011, 269-276), ja joitakin vanhoja luonnonvarapolitiikan ja –lainsäädännön käytäntöjä voidaan katsoa kompensoinnin muodoiksi (Ketola ym. 2009), kuten esimerkiksi vanhan metsälain mukainen metsien hävityskielto eli tarvittaessa istutusvelvollisuus (Yksityismetsälaki 412/1967 §1-2) (Rega 2013), samoin vesilain mukaiset kalojen istutusvelvoitteet (ks. esim. Erkinaro ym. 2011) ja kalateiden rakentamisvelvoitteet.

Toteutustavat ja lainsäädäntö eroavat eri maissa toisistaan. Kompensaatio voi perustua vapaaehtoisuuteen tai lainsäädännössä määrättyihin pakollisiin käytäntöihin (Maron ym. 2012), se voi tapahtua paikkakohtaisen kompensoinnin kautta tai ns. kompensointipankkijärjestelmien (luontoarvopankkien) avulla. Luontoarvopankeilla tarkoitetaan säädeltyä järjestelmää, jossa voidaan ostaa, myydä ja vaihtaa luontoarvoja. Pankkijärjestelmässä on voitu varta vasten tuottaa luontoarvoja ja siinä kompensoivien luontoarvojen ei välttämättä tarvitse olla maantieteellisesti tai ekologisesti lähellä kompensoitavia luontoarvoja (ks. esim. Kniivilä ym. 2014; van Teeffelen ym. 2014).

Kirjavista toteutustavoista huolimatta luontokompensaatiolle on muodostunut tiettyjä yleisiä ehtoja ja sääntöjä, joita ohjeet, lainsäädäntö ja tieteellinen tutkimus ovat vahvistaneet. Kompensointi nähdään ensinnäkin osana nk. mitigaatiohierarkiaa (engl. mitigation hierarchy) eli haittojen vähentämisen arvojärjestystä, jonka mukaan haittoja tulee ensin pyrkiä välttämään, toissijaisesti vähentämään, ja vasta sitten, jos näillä keinoin ei pystytä kaikkia haittoja välttämään, voidaan tai tulee ryhtyä luontoarvojen kompensointiin (esim. Kiesecker ym. 2009). Tämä on linjassa yleisten ympäristöoikeudellisten periaatteiden kanssa, joiden mukaan vahingot tulee pyrkiä ennalta välttämään. Jälkeenpäin tapahtuvaa vahinkojen korjaamista (esim. Yle 3.11.2015) ei pidetä kompensaationa. Mitigaatiohierarkiaan liittyy myös kysymys siitä millaisten luontoarvojen ja hankkeiden kohdalla kompensaatioharkinta tulee kyseeseen. Tämä on eri kysymys kuin se, minkätyyppisten lajien tai luontotyyppien ekologiaan kompensaatio voi sopia (sitä ovat käsitelleet esim. van Teeffelen ym. 2014). Milloin voidaan katsoa, että muita vaihtoehtoja, kuten haittojen vähentäminen, ei ole? Onko joitakin luontoarvoja tai hankkeita, joiden kohdalla ei sallita kompensaatiota? Kysymys on poliittinen, eettinen ja juridinen – ja myös tapauskohtainen. Usein hankkeen pitää olla yhteiskunnallisesti jollakin tapaa merkittävä. Lisäksi monien maiden lainsäädännössä on määritelty mitä lajeja tai luontotyyppejä se koskee, kuten esimerkiksi Australiassa alkuperäistä kasvihabitaatteja tai EU:ssa tiettyjä lintudirektiivin lajeja tai luontodirektiivin suojelualueita. (McKenney & Kiesecker 2010.) Teoriassa kompensaatiosuunnitelmat eivät saisi alentaa itse hankkeen hyväksyttävyyskynnystä (McKenney & Kiesecker 2010), eli kynnystä hyväksyä esimerkiksi ympäristölupaa vaativaa laitosta tai poikkeuslupaa vaativaa rakentamista, vaikka käytännössä näin voikin tapahtua (Clare & Krogman 2011).

Toinen tärkeänä pidetty periaate on ns. ”no net loss”- eli ”ei nettomenetyksiä” –periaate (tai jopa nettohyöty, ks. McKenney & Kiesecker 2010), joka tarkoittaa, että kompensoitavien luontoarvojen kokonaismäärässä ei tapahdu menetyksiä. Periaate on kotoisin Pohjois-Amerikasta jossa se otettiin kosteikkokompensaatiotoimien pääperiaatteeksi vuonna 1987 (Bendor 2009; Hansen 2006). Joskus sallitaan ajalliset nettomenetykset (Maron ym. 2010), jos sovitussa aikamittakaavassa ei nettomenetyksiä kuitenkaan tapahdu. Yleisesti kuitenkin ajatellaan, että kompensoivan luontoarvon tulisi olla ”valmis” siinä vaiheessa kun luontoarvojen menetys tapahtuu (Bekessy ym. 2010). Toisaalta näkemyksissä on eroja sen suhteen, käykö esimerkiksi jo olemassa olevan, mutta suojelemattoman arvokkaan, elinympäristön ottaminen suojelun piiriin kompensaatiosta. Tällöin voidaan ajatella, että tapahtuu nettomenetyksiä, kun uutta elinympäristöä ei luoda, vaan suojellaan jo olemassa olevaa. Toisaalta jo olemassa olevan elinympäristön suojelemisen voidaan ajatella olevan suojautumista tulevaisuuden kehitystrendejä vastaan (Maron ym. 2012).

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että luontoarvon on oltava niin arvokkaaksi koettu (vapaaehtoiset kompensaatiomenettelyt) ja/tai niin tiukasti suojeltu (lainsäädäntöön tukeutuvat kompensaatiomenettelyt), että kompensointi nähdään tarpeelliseksi. Toisaalta lajin on oltava kuitenkin tarpeeksi yleinen (kyseessä ei ole esimerkiksi lajin viimeinen esiintymisalue), jotta kompensointia voidaan ylipäänsä harkita. Toisaalta hyvin harvinaisten lajien kohdalla on myös paljon vähemmän todennäköistä, että kehityshankkeet osuvat niiden esiintymisalueille (tai että laji ylipäätään osataan löytää ja ottaa huomioon (ks. esim. Hinchliffe & Whatmore 2006)). Hankkeenkin olisi oltava yhteiskunnallisesti tärkeäksi katsottu.

Kompensaatiolle on eri maiden lainsäädännössä usein lisäksi muitakin normatiivisia kriteerejä, jotka koskevat kolmea eri ulottuvuutta. Nämä ovat aika, paikka ja laatu, eli esimerkiksi pitääkö kompensoivien luontoarvojen olla ns. ”valmiita” ennen hankkeen toteutusta, täytyykö kompensoivien luontoarvojen sijaita esimerkiksi mahdollisimman lähellä hankkeen vuoksi häviäviä luontoarvoja ja minkälaiset luontoarvot korvaavat toisiaan, esim. ”like-for-like” eli pyritään korvaamaan menetyksiä mahdollisimman samanlaisilla luontoarvoilla (Maron ym. 2012). Kompensaatiopankkijärjestelmät käytännössä helpottavat näiden kolmen ulottuvuuden huomioonottamista, koska järjestelmissä saattaa olla jo ”valmiita” luontoarvoja ostettavaksi (aika), ja järjestelmissä on usein varsin yksityiskohtainen pisteytysjärjestelmä koskien ekologisen laadun ja paikan vaihdettavuutta (esim. Dauguet 2015). 

Kompensaation ongelmat

Käytännössä kompensaatio sijoittuu monimutkaisiin ihmisen ja luonnon välisiin prosesseihin, ja laajastikin ymmärrettynä se tuottaa tiettyjä systeemisiä epävarmuuksia ja ongelmia. Joseph W. Bullin ym. (2013a) kattavan artikkelin mukaan kompensaation teoreettisia ongelmia on kahdeksan. Näitä ovat valuutta (currency) eli miten luonnon monimuotoisuutta mitataan, ei nettomenetyksiä-kriteerin (No net loss) määrittely, vastaavuus (equivalence) eli miten määrittää biodiversiteettimenetysten ja lisäysten vastaavuus, kesto (longevity) eli kuinka kauan kompensaatiosuunnitelman tulisi kestää, aikaviive (time lag) eli sallitaanko luontoarvojen menetysten ja kompensoinnin väliin aikaviivettä, epävarmuuksien hallinta (uncertainty) koko prosessin aikana, kompensoinnin mahdollisuus ylipäätään (reversibility) eli onko menetettäviä luontoarvoja teknisesti ottaen mahdollista kompensoida sekä kynnykset (thresholds) eli millaisten kynnysarvojen yli meneviä luontoarvoja ei sallita kompensoitavan. Eri maiden erilaiset järjestelmät paikkaavat näitä ongelmia eri tavoin, mutta mikään järjestelmä ei ole täydellinen – luontokompensaatio on yhteiskunnallinen neuvotteluprosessi.

Yksi suuri teoreettinen ja poliittinen kiistakysymys on se, ymmärretäänkö luontoarvojen kompensaatio (tapauskohtaisen neuvottelun sijaan – käsittelen asiaa jäljempänä) näennäisen neutraaliksi tapahtumaksi, jossa luontoarvoja muutetaan numeroiksi, mitataan, lasketaan ja vaihdetaan. Numeraalistamista ei tee pelkästään taloustiede, vaan myös ekologiassa on kehitetty erilaisia indikaattoreita laskemista ja vertailua varten, jolloin sosiaaliset, kulttuuriset ynnä muut vaikeammin laskettavat arvot helposti painuvat taustalle. Luontoarvojen numeraalistaminen on myös eettinen kysymys – onko luontoarvojen laskenta ja kaupallistamisen mahdollistaminen ylipäänsä mahdollista tai edes oikein?

Jo yhdenkin lajin tarkka selvittäminen on haastavaa (esim. Nygren & Jokinen 2013; Lorimer 2008), mutta vaikeampaa on laskea jonkun alueen koko biodiversiteettiä, mitä uudemmassa biodiversity offsetting -kirjallisuudessa pidetään usein tavoitteena. Suuriksi epävarmuuden ja riskien aiheiksi muodostuvat kysymykset koko biodiversiteetin (eikä pelkästään yhden tai muutaman suojeltavan lajin) mittaamisesta sekä siitä, miten lähtötilanne, heikkeneminen, kompensointi ja sen onnistuminen tulisi mitata ja arvioida (Salzman & Ruhl 2000; Burgin 2008; Quetier & Lavorel 2011; Maron ym. 2012; Gardner ym. 2013; Bull ym. 2013a;b).

Samoja ongelmia esiintyy esimerkiksi ekosysteemipalvelujen laskemisen, kaupallistamisen ja taloudellisen arvottamisen (Lansing 2013; Chan ym. 2012; Wegner & Pascual 2011), biopolttoaineiden vaikutuslaskennan (Humalisto & Joronen 2013) ja hiilikompensoinnin piirissä (Lansing 2015). Laskeminen ei ole neutraalia, vaan se kytkeytyy käytännössä olemassa oleviin valtarakenteisiin – mitä lajeja ja luontoarvoja otetaan mukaan laskelmiin ja mitä ei (esim. Asikainen & Jokinen 2008; 2009; Lorimer 2006)?

Kompensaation ytimessä olevan vaihdettavuuden numeraalinen laskenta on myös ongelmallinen. Salzman & Ruhl (2000) ovat eritelleet ei-vaihdettavuuksia (non-fungibilities) tilassa, ajassa ja laadussa. Luontoarvojen kompensointiin sovellettuna voidaan sanoa, että on väliä, missä ja milloin kompensaatio tapahtuu ja millainen on kompensoivien luontoarvojen laatu. Pohdittavaksi tulee siis esimerkiksi kuinka kaukana menetettävästä alueesta kompensaatio voitaisiin tehdä, täytyykö kompensoivien luontoarvojen olla ”valmiita” ennen kuin olemassaoleva hävitetään ja onko otettu huomioon koko biodiversiteetti vai huomioidaanko myös esimerkiksi virkistysarvot tai ekologinen funktionaalisuus, esimerkiksi hydrologiset olot? Voiko yhden lajin esiintymän menetystä korvata jollakin toisella lajilla?

Haittojen lieventämisen arvojärjestyksen portaiden väliset erot voivat olla pieniä ja vaikeita käytännössä erottaa. Kompensoinnissa joudutaan kuitenkin tekemään erontekoa edeltäviin portaisiin, koska mitigaatiohierarkian mukaan kompensaatiota ei tule suunnitella ennen kuin kaikki muut mahdolliset tavat vähentää haittoja luontoarvoille on tutkittu. Käytännössä hankkeiden kohdalla täytyisi pystyä todistamaan, että kaikki mitigaatiohierarkian portaat on jo käyty läpi (Kiesecker ym. 2009), ja silti haittoja hankkeesta on nähtävissä. Milloin voidaan sanoa, että ”vaihtoehtoja ei ole”? Milloin hanke on ”erittäin tärkeän yleisen edun mukainen”? Tällaisia ehtoja asetetaan mm. luontodirektiivin poikkeusluville, mutta käytännön soveltaminen tapahtuu hitaasti viranomaispäätösten ja EU:n ja jäsenmaiden tuomioistuinkäytäntöjen myötä.

Kaikki edellä esitellyt määritelmät ja rajanteot ovat samalla (pieniä tai suuria, kansallisia tai paikallisia) yhteiskunnallisia määrittelykamppailua (Väliverronen 1996). Kuka on asiantuntija, ja kenen ääntä ja tietoa kuunnellaan? Esimerkiksi Isossa-Britanniassa herätti v. 2014 voimakasta julkista vastustusta ensimmäinen uuden lainsäädännön mukainen kompensaatiohanke, jossa Sheffieldin Smithy Woodin vanhan metsän paikalle haluttiin rakentaa huoltoasemakompleksi, ja kompensaatioksi suunniteltiin kaksinkertaisen taimimäärän istuttamista lähistölle (The Independent 21.9.2014). Onko huoltoasemakompleksi yleisen edun mukainen, ja onko paikallisille tärkeä vanha metsä vain puujoukko, joka voidaan korvata toisella, yhtä suurella mutta nuoremmalla puujoukolla?

Kompensaatioon liittyy vielä lisäksi käytännöllisiä epävarmuuksia, kuten esimerkiksi kompensoivien luontoarvojen pysyvyyden varmistaminen (Tischew ym. 2010; Bull ym. 2013a), mitigaatiohierarkian ja kompensointikäytäntöjen muuttuminen lähinnä retorisiksi välineiksi (Salzman & Ruhl 2000; Walker ym. 2009; Clare & Krogman 2011) ja toimeenpanon puutteet (Burgin 2008; Tischew ym. 2010; Clare & Krogman 2011; Quetier ym. 2014). Lisäksi kompensointimahdollisuuden olemassaolon katsotaan vähentävän kiinnostusta välttää ja vähentää luontoarvojen heikennyksiä muilla, ennaltaehkäisevillä tavoilla (Clare & Krogman 2011). Epävarmuuksiin törmätään myös konkreettisissa toimenpiteissä – kompensaatioon olennaisesti liittyvä tieteenala eli restoraatioekologia on uusi tieteenala (Maron ym. 2012), ja kompensoivien luontoarvojen tuottaminen on haastavaa ja hidasta monestakin eri syystä (Bull ym. 2013a).

Erilaisia epävarmuuksia on yleisesti pyritty pitämään kurissa ns. kompensaatiokertoimilla, eli esimerkiksi jokaista menetettyä elinympäristöhehtaaria kohti pitää pystyä tuottamaan x-kertainen määrä kompensoivaa elinympäristöä. On selvää, että kertoimien tarkka määrittely kussakin tapauksessa olisi varsin haastavaa. Toisaalta umpimähkäisten kertoimien käyttäminen voi tuudittaa vääränlaiseen varmuuteen niiden riittävyydestä, eivätkä ne suojaa systeemisiä epäonnistumisia vastaan (Moilanen ym. 2009). Epävarmuuksia on mahdotonta poistaa kokonaan (Haila 2014).

Vaikka luontokompensaatiossa menetetyn tai heikennetyn ekosysteemin palauttaminen ennalleen (tai uudelleen luominen) on usein tavoitteena, se ei useinkaan ole mahdollista (Maron ym. 2012; Hobbs 2011). Sen sijaan luontoarvoja ja ekosysteemipalveluja on mahdollista kehittää vaikka toimien tavoitteena ei olisikaan historiallisen ekosysteemin palauttaminen sellaisenaan (kuten restoraatioekologiassa). Tätä voidaan kutsua interventioekologiaksi (Komonen & Halme 2014; Hobbs 2011), ”sovitteluekologiaksi” (reconciliation ecology, Rosenzweig 2003) tai ”uudeksi luonnonsuojeluksi” (esim. Kareiva ym. 2011; kritiikkiä esim. Wuerthner ym. 2014).

Tähän liittyykin kompensaation ja mitigaatiohierarkiankin on perimmäinen ongelma. Siinä oletetaan lähtökohtaisesti, että ihmisen toimet aiheuttavat luonnolle (vain) haittoja ja paluu historialliseen ekosysteemiin olisi aina hyväksi. Luonnossa hankkeen vuoksi tapahtuneet muutokset nähdään lähtökohtaisesti kielteisinä, eikä muutosten mahdollisia hyötyjä monimuotoisuudelle ole tapana ottaa kompensaatiosuunnitelmissa huomioon. Luonnon ja ihmisen välinen vuorovaikutus on kuitenkin enemmän kuin nollasummapeliä. Kiviaineksen ottoalueille, kaupunkeihin, teiden varsille jne. voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä (esim. Muller ym. 2010; Frey & Spellerberg 2011; Asikainen 2014a; 2014b), joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Tämä ja kaikki muu, mitä luonnon ja ihmisen välillä tapahtuu, jää kompensaatiolaskelmien ulkopuolelle. Kompensaatiokäytännön periaatteissa luonnon nähdään olevan periaatteessa mitattavissa oleva, staattinen kokonaisuus, nollasummapeli, jossa paikallaan pysyvät luontoarvot häviävät pysyvästi maankäytön muuttumisen myötä, ja osa niistä voidaan kenties korvata kompensoimalla – jos pystytään luomaan mielellään täysin samat luontoarvot toiseen paikkaan, minkä jälkeen luonnon muuttumisen nähdään pysähtyvän.

Kompensaatioajattelu ja yhteistoiminnallinen luonnonsuojelu

Itse olen päätynyt omien luonnonsuojelukonflikteihin ja –ongelmiin liittyvän tutkimukseni ja kokemukseni (Nygren 2013; Nygren ym. 2014; Jokinen ym. 2007; 2010) perusteella siihen, että kompensaatio, tai pikemminkin kompensaatioajattelu (käsitteen on keksinyt HT, tutkija Ari Jokinen) voisi olla joissakin tapauksissa hyödyllinen luonnonsuojelun ja maankäytön suunnittelun väline Suomessa. Monimutkaisen, numeraaliseen laskettavuuteen ja vaihdettavuuteen perustuvan kompensaatiojärjestelmän sijaan näen kompensaatioajattelun resurssina yhteistoiminnallisessa luonnonsuojelussa (Nygren 2013, 206-210; Jokinen ym. 2007). Ari Jokisen ym. (2007, 10–11) mukaan yhteistoiminnallisessa suojelussa on keskeistä neuvottelu, joissa pyritään löytämään hyviä suojelumenetelmiä juuri tiettyihin paikallisiin olosuhteisiin sekä parantamaan edellytyksiä osapuolten sitoutumiseen. Tällöin paikallisten, tapauskohtaisten sovitteluratkaisujen tarve korostuu (Jokinen ym. 2007, 10) ja tarvitaan ja voidaan käyttää myös uudenlaisia luonnonsuojelun keinoja, kuten kompensaatiota. Voi olla, että Suomessakin loppujen lopuksi tarvitaan jäykempää, lainsäädännön kautta säädeltyä ohjenuoraa kompensaatiolle, mutta kompensaation hyöty ei täysimääräisesti välity sitä kautta.

Näen kompensaatioajattelun hyödyllisenä silloin kun yhteisesti tärkeäksi katsottu hanke uhkaa sellaisia yhteisesti tunnustettuja luontoarvoja (kuten tiukasti suojeltuja lajeja), jotka eivät ole kovin harvinaisia tai uhanalaisia, ja joille on teknisesti ja ekologisesti ottaen mahdollista luoda uusia ja parantaa olemassa olevia elinympäristöjä. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi jotkut luontodirektiivissä koko Euroopassa suojellut lajit, jotka ovat kuitenkin Suomessa varsin yleisiä, kuten viitasammakko, rupilisko sekä liito-orava. Luontodirektiivin lajisuojelua koskeva ohje (Environmental DG…. 2007) mahdollistaakin jo nyt joustot tällaisten lajien kohdalla – kunhan joustavat toimenpiteet on perusteellisesti suunniteltu ja kun ne parantavat suojelutuloksia (Nygren 2013, 86–89). Lainsäädännön ja kansallisen ohjeistuksen puute on kuitenkin hidastanut näiden joustojen käyttöönottoa Suomessa. Esimerkiksi viitasammakoille (www.rudus.fi; Nygren ym. 2015), rupiliskoille (Yle Pohjois-Karjala 6.9.2013; Environmental DG… 2007, 64) on kuitenkin jo rakennettu tai suunniteltu uusia lammikoita ja todettu ne soveltuviksi, ja liito-oraville on suunniteltu elinympäristöjen parantamista (Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2014). Kompensaatioajattelu sopisi hyvin myös kulttuuriympäristön suojelussa, esimerkiksi niittykasveille tai tietyille hyönteisille, jotka ovat riippuvaisia ihmisten toiminnasta – esimerkkeinä voisi mainita palosirkan (Intke & Piirainen 2014) ja paahdeympäristöjen lajit (Kittamaa ym. 2009). Sen sijaan on selvää, että vanhan metsän ekosysteemiä ei ole mahdollista kompensoida – toisaalta esimerkiksi lahopuusta riippuvaisille voidaan luoda elinympäristöjä myös talousmetsiin.

Kompensaatioajattelun ja yhteistoiminnallisen luonnonsuojelun kautta voitaisiin päästä keskustelemaan hankkeen suunnittelussa haittojen välttämisen ja vähentämisen lisäksi myös siitä, voisiko luontoarvoja kenties siirtää tai kehittää toisaalle. Esimerkkinä kompensaatioajattelusta voisi mainita Rudus Oy:n mittavan luonnon monimuotoisuusohjelman (Rudus Lumo, www.rudus.fi) jossa kiviainestoiminnan ohella pyritään lisäämään biodiversiteettiä. Rudus Oy on yksityinen yritys mutta laajemmassa, koko yhteiskunnan katsantokannassa voidaan yritysten vapaaehtoisten toimien olevan osa eri osapuolten sitoutumista ja siten yhteistoiminnallista luonnonsuojelua.

Muita esimerkkejä luonnon monimuotoisuutta lisäävistä teknisistä ratkaisuista ovat viherkatot ja –seinät, maisemointi, elinympäristöjen kehittäminen maanottoalueille, virkistysalueiden monimuotoistaminen ja kaupunkiniityt (ks. myös Nieminen 2015). Luontoarvojen kompensoinnin voitaisiin siis nähdä olevan yksi osa ns. dynaamista luonnonsuojelua, jossa luonto nähdään jatkuvasti muuttuvana ja dynaamisena, ja ihmisen ja luonnon suhde vuorovaikutteisena ja toisiinsa kietoutuvana (Jokinen ym. 2007; Haila 2007a; 2007b; Haila ym. 2007; Nygren 2013; Santaoja 2013; Asikainen 2014a; 2014b). Luontoa voidaan siis suojella myös muutoin kuin aluesuojelun ja rauhoittamisen keinoin, eli aktiivisesti hoitamalla.

Kompensaatioajattelussa on eri toimijoiden tapauskohtaisella yhteistyöllä, eettisellä harkinnalla ja julkisella arvokeskustelulla on tärkeä osuus. Kompensaatio saattaa tarjota ratkaisuja umpikujatilanteisiin. Toisaalta se voi potentiaalisesti tuplata luonnonsuojelukonfliktien ongelmat, kun prosessissa ei pelkästään päätetä sitä mitä tapahtuu yhden paikan luontoarvoille vaan pyritään punnitsemaan myös, voisiko kyseisiä luontoarvoja kompensoida jossain toisessa paikassa – jossa sielläkin on usein luonto- ja muita arvoja joiden kohtalosta myös päätetään.

Kuten kompensaatiota koskevasta kirjallisuudesta käy ilmi, on erittäin vaikeaa asettaa kaikkialla toimivia periaatteita ja laskentakaavoja siitä mitä voidaan kompensoida, miten ja missä, mikä olisi riittävää kompensointia, miten se tulisi toteuttaa ja miten muuten monimuotoisuutta voidaan kehittää. Valmiita, universaaleja tai käytäntöön suoraan sovellettavia kaavoja ei voi tarjota myöskään tiede. Toisaalta kansallisia, lainsäädäntöön perustuvia periaatteita tarvitaan, jos kompensaation halutaan vakiintuvan suojelu- ja suunnittelukäytäntöihin. Kansallisia periaatteita kuitenkin testataan paikallisissa käytännön tapauksissa. Lainsäädännön toteutus usein politisoituu toteutusvaiheessa (Hajer 2003; Nygren 2013), ja kyse on aina myös eettisestä ja poliittisesta harkinnasta. Harkinnasta, jota toimijat, esimerkiksi viranomaiset tai hankkeen toteuttajat eivät kuitenkaan voi tehdä yksin, koska kompensaatiota koskevat päätökset ja toimenpiteet koskevat monia toimijoita eri mittakaavatasoilla.

Kiitokset

Kiitokset POLEIS-seminaarille käsikirjoituksen edistämisestä sekä Maj ja Tor Nesslingin säätiölle post doc-tutkimukseni rahoittamisesta.

Kirjallisuus

Ambrose, Richard F. (2010). Wetlands mitigation in the United States: assessing the success of mitigation policies. Wetlands (Australia), 19 / 1:1-27.

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2008). Kaupunkiluonnon hallinnan utopia. Alue ja ympäristö, 37 / 2:49-62.

Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2009). Future Natures in the Making: Implementing Biodiversity in Suburban Land-Use Planning. Planning Theory & Practice, 10 / 3:351-368.

Asikainen, Eveliina (2014). Lähiöluonnon muotoutuminen ja lähiön ekologian logiikat Tampereen Hervannassa [Enactment of suburban nature and the suburban ecological logics in Hervanta, Tampere]. Terra, 126 / 1:.

Asikainen, Eveliina (2014). Luontopolitiikkaa lähiöissä-lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa. Väitöskirja. Tampere University Press, Tampere.

Bekessy, Sarah A.& Wintle, Brendan A.& Lindenmayer, David B., ym. (2010). The biodiversity bank cannot be a lending bank. Conservation Letters, 3 / 3:151-158.

Bendor, Todd (2009). A dynamic analysis of the wetland mitigation process and its effects on no net loss policy. Landscape Urban Plann., 89 / 1–2:17-27.

Briggs, Brian D.& Hill, David A. & Gillespie, Robert (2009). Habitat banking—how it could work in the UK. Journal for Nature Conservation, 17 / 2:112-122.

Brown, Marie A.& Clarkson, Bruce D.& Stephens, RT T. & Barton, Barry J. (2014). Compensating for ecological harm–the state of play in New Zealand. N.Z.J.Ecol., 38 / 1:0-0.

Bull, Joseph W.& Suttle, K. B.& Gordon, Ascelin& Singh, Navinder J. & Milner-Gulland, EJ (2013a). Biodiversity offsets in theory and practice. Oryx, 47 / 03:369-380.

Bull, Joseph W.& Suttle, Kenwyn B.& Singh, Navinder J. & Milner-Gulland, EJ (2013b). Conservation when nothing stands still: moving targets and biodiversity offsets. Frontiers in Ecology and the Environment, 11 / 4:203-210.

Burgin, Shelley (2008). BioBanking: an environmental scientist’s view of the role of biodiversity banking offsets in conservation. Biodivers.Conserv., 17 / 4:807-816.

Burgin, Shelley (2010). ‘Mitigation banks’ for wetland conservation: a major success or an unmitigated disaster? Wetlands Ecol.Manage., 18 / 1:49-55.

Büscher, Bram& Sullivan, Sian& Neves, Katja& Igoe, Jim & Brockington, Dan (2012). Towards a synthesized critique of neoliberal biodiversity conservation. Capitalism Nature Socialism, 23 / 2:4-30.

Chan, Kai M.& Satterfield, Terre & Goldstein, Joshua (2012). Rethinking ecosystem services to better address and navigate cultural values. Ecol.Econ., 74 / 8-18.

Clare, Shari & Krogman, Naomi (2013). Bureaucratic slippage and environmental offset policies: the case of wetland management in Alberta. Society & Natural Resources, 26 / 6:672-687.

Coralie, Calvet & Guillaume, Ollivier & Claude, Napoleone (2015). Tracking the origins and development of biodiversity offsetting in academic research and its implications for conservation: A review. Biol.Conserv.(In press, corrected proof). http://dx.doi.org/10.1016/j.biocon.2015.08.036

Cuperus, Ruud& Canters, Kees J. & Piepers, Annette A. G. (1996). Ecological compensation of the impacts of a road. Preliminary method for the A50 road link (Eindhoven-Oss, The Netherlands). Ecol.Eng., 7 / 4:327-349.

Cuperus, Ruud& Bakermans, Marco M. G. J.& Haes, Udo D. & Canters, Kees J. (2001). Ecological Compensation in Dutch Highway Planning. Environ.Manage., 27 / 1:75-89.

Dauguet, Benoît (2015). Biodiversity offsetting as a commodification process: A French case study as a concrete example. Biol.Conserv. (In press, corrected proof). http://dx.doi.org/10.1016/j.biocon.2015.08.015

Environment Directorate General of the European Commission (2007). Guidance document on the strict protection of animal species of Community interest under the Habitats Directive 92/43/EEC. Saatavana:
http://ec.europa.eu/environment/nature/conservation/species/guidance/index_en.htm.

Erkinaro, Jaakko& Laine, Anne& Mäki-Petäys, Aki, ym. (2011). Restoring migratory salmonid populations in regulated rivers in the northernmost Baltic Sea area, Northern Finland? Biological, technical and social challenges. J.Appl.Ichthyol., 27 / 45-52.

Espoon kaupunkisuunnittelukeskus (2014). Selvitys liito-oravien ja maankäytön suunnittelun yhteensovituksesta Espoonlahden ja Matinkylän alueilla. Kaupunkisuunnittelukeskuksen julkaisuja, Kaupunkisuunnittelukeskuksen julkaisuja. 5. Espoon kaupunkisuunnittelukeskus, Espoo. http://www.espoo.fi/fi-FI/Laaja_selvitys_liitooravien_ja_maankayto%2850457%29

Frey, M. & Spellerberg, I. (2011). Restoring the amenity and nature conservation values of gravel pits: an ecological restoration and community engagement approach. Australasian Journal of Environmental Management, 18 / 1:33-46.

Gardner, Toby A.& Hase, Amrei & Brownlie, Susie, ym. (2013). Biodiversity offsets and the challenge of achieving no net loss. Conserv.Biol., 27 / 6:1254-1264.

Haapala, Arto & Oksanen, Markku (toim.) (2000). Arvot ja luonnon arvottaminen. Gaudeamus, Helsinki.

Haila, Yrjö (2014). Epävarmuus politiikassa, politiikan epävarmuus. ss. 147-175. Teoksessa Häikiö, Liisa & Leino, Helena. (toim.)Tulkinnan mahti. Johdatus tulkitsevaan politiikka-analyysiin. Tampere University Press, Tampere.

Hajer, Maarten A. (2003). Policymaking and the reinvention of politics. ss. 88-110. Teoksessa Hajer, Maarten A. & Wagenaar, Hendrik. (toim.)Deliberative Policy Analysis. Understanding Governance in the Network Society. Cambridge University Press, Cambridge.

Hansen, LeRoy (2006).  Wetlands: status and trends.   ss. 42-49. Teoksessa Wiebe, Keith & Gollehon, Noel. (toim.)Agricultural Resources and Environmental Indicators, 2006 Edition. Economic Information Bulletin No. (EIB-16), July 2006. US Department of Agriculture, Washington, D.C.

Hanski, Ilpo K. (2006). Liito-oravan Pteromys volans Suomen kannan koon arviointi. Loppuraportti. Helsinki. Saatavana http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=47773&lan=fi.

Harrison, Carolyn & Davies, Gail (2002). Conserving biodiversity that matters: practitioners’ perspectives on brownfield development and urban nature conservation in London. J.Environ.Manage., 65 / 1:95-108.

Hayes, Nicole & Morrison-Saunders, Angus (2007). Effectiveness of environmental offsets in environmental impact assessment: practitioner perspectives from Western Australia. Impact Assessment and Project Appraisal, 25 / 3:209-218.

Hinchliffe, Steve & Whatmore, Sarah (2006). Living cities: Towards a politics of conviviality. Science as Culture, 15 / 2:123-138.

Hobbs, Richard J.& Hallett, Lauren M.& Ehrlich, Paul R. & Mooney, Harold A. (2011). Intervention ecology: applying ecological science in the twenty-first century. Bioscience, 61 / 6:442-450.

Häikiö, Liisa & Leino, Helena (2014). Tulkitsevan politiikka-analyysin lähtökohdat. ss. 9-30. Teoksessa Häikiö, Liisa & Leino, Helena. (toim.)Tulkinnan mahti. Johdatus tulkitsevaan politiikka-analyysiin. Tampere University Press, Tampere.

The Independent 21.9.2014. Campaigners fight to save 12th-century forest Smith Wood from proposed motorway service station .

Intke, Susanna & Piirainen, Tero (2014). Suomen uhanalaisia lajeja: Palosirkka (Psophus stridulus). SY 31/2014. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Jokinen, Ari& Nikula, Ari& Nygren, Nina& Tersa, Piia & Haila, Yrjö (2010). Liito-oravan elinympäristöjen mallitus ja ennakointi Tampereen kaupunkiseudulla. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Jokinen, Ari& Nygren, Nina& Haila, Yrjö & Schrader, Marko (2007). Yhteiseloa liito-oravan kanssa. Liito-oravan suojelun ja kasvavan kaupunkiseudun maankäytön tarpeiden yhteensovittaminen. Suomen ympäristö, Suomen ympäristö. 20. Pirkanmaan ympäristökeskus, Tampere.

Jokinen, Maarit (2012). Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkarajausten vaikuttavuus lajin suojelukeinona. Suomen ympäristö, 33. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Jokinen, Maarit& Mäkeläinen, Sanna & Ovaskainen, Otso (2014). ‘Strict’, yet ineffective: legal protection of breeding sites and resting places fails with the Siberian flying squirrel. Early view. Anim.Conserv., .

Kareiva, Peter& Marvier, Michelle & Lalasz, Robert (2011). Conservation in the Anthropocene. Breakthrough J, 2 / 26-36.

Ketola, Maija& Malin, Kimmo& Nyrölä, Liisa & Suvantola, Leila (2009). Kompensaation mahdollisuudet liikennehankkeissa. Ympäristöministeriö, Helsinki.

KHO (2015) Muu päätös 53/2015. 

Kiesecker, Joseph M.& Copeland, Holly& Pocewicz, Amy & McKenney, Bruce (2009). Development by design: blending landscape-level planning with the mitigation hierarchy. Frontiers in Ecology and the Environment, 8 / 5:261-266.

Kittamaa, Sanna& Ryttäri, Terhi& Ajosenpää, Terhi, ym. (2009). Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito. SY 25/2009. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Klassert, Christian & Möckel, Stefan (2013). Improving the Policy Mix: The Scope for Market‐Based Instruments in EU Biodiversity Policy. Environmental Policy and Governance, 23 / 5:311-322.

Kniivilä, Matleena& Kosenius, Anna-Kaisa & Horne, Paula (2014). Luontoarvopankkien hyödyt ja haitat sekä soveltuvuus Suomeen. PTT työpapereita. 161. Pellervon taloustutkimus PTT, Helsinki.

Komonen, Atte & Halme, Panu (2014). Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt. Tieteessä tapahtuu, 5:3-9.

Kowarik, Ingo (2011). Novel urban ecosystems, biodiversity, and conservation. Environmental Pollution, 159 / 8–9:1974-1983.

Laine, Markus & Peltonen, Lasse (2003). Ympäristökysymys ja aseveliakseli : ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995. Väitöskirja. Tampere University Press, Tampere.

Lansing, David M. (2013). Understanding linkages between ecosystem service payments, forest plantations, and export agriculture. Geoforum, 47 / 103-112.

Lansing, David M. (2015). Carbon Forestry and Sociospatial Difference: An Examination of Two Carbon Offset Projects among Indigenous Smallholders in Costa Rica. Society & Natural Resources, ahead-of-print.

Lorimer, Jamie (2006). What about the nematodes? Taxonomic partialities in the scope of UK biodiversity conservation. Social & Cultural Geography, 7 / 4:539-558.

Lorimer, Jamie (2007). Nonhuman charisma. Environment & Planning D: Society & Space, 25 / 5:911-932.

Lorimer, Jamie (2008). Counting Corncrakes: The Affective Science of the UK Corncrake Census. Social Studies of Science, 38 / 3:377-405.

Maa- ja metsätalousministeriö & Ympäristöministeriö (2004). Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen määrittäminen ja turvaaminen metsien käytössä. Maa- ja metsätalousministeriö; Ympäristöministeriö, Helsinki.

Maron, Martine& Dunn, Peter K.& McAlpine, Clive A. & Apan, Armando (2010). Can offsets really compensate for habitat removal? The case of the endangered red-tailed black-cockatoo. J.Appl.Ecol., 47 / 2:348-355.

Maron, Martine& Hobbs, Richard J.& Moilanen, Atte, ym. (2012). Faustian bargains? Restoration realities in the context of biodiversity offset policies. Biol.Conserv., 155 / 141-148.

Matthews, Jeffrey W. & Endress, Anton G. (2008). Performance criteria, compliance success, and vegetation development in compensatory mitigation wetlands. Environ.Manage., 41 / 1:130-141.

McGillivray, Donald (2012). Compensating biodiversity loss: the EU Commission’s approach to compensation under Article 6 of the Habitats Directive. Journal of Environmental law, eqs007.

McKenney, Bruce A. & Kiesecker, Joseph M. (2010). Policy development for biodiversity offsets: a review of offset frameworks. Environ.Manage., 45 / 1:165-176.

Moilanen, Atte& Van Teeffelen, Astrid J.& Ben‐Haim, Yakov & Ferrier, Simon (2009). How much compensation is enough? A framework for incorporating uncertainty and time discounting when calculating offset ratios for impacted habitat. Restor.Ecol., 17 / 4:470-478.

Muller, Norbert& Werner, Peter & Kelcey, John G. (2010). Urban biodiversity and design. John Wiley & Sons.

Mäkeläinen, Sanna& Schrader, Marko & Hanski, Ilpo K. (2014). Factors explaining the occurrence of the Siberian flying squirrel in urban forest landscape. Urban Ecosystems, 1-16.

Nieminen, Jere (2015). Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla: Pirkanmaan LUMO-ohjelman 1. vaiheen loppuraportti. Raportteja 30 / 2015. Pirkanmaan ELY-keskus, Tampere.

Nygren, Nina (2005). Liito-orava kaavoituksessa – Ojalan tapaus Tampereella. Yhdyskuntasuunnittelu, 2:27-43.

Nygren, Nina V. (2013). Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla. Väitöskirja. Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto, Tampere.

Nygren, Nina V. & Jokinen, Ari (2013). Significance of affect and ethics in applying conservation standards: The practices of flying squirrel surveyors. Geoforum, 46 / 0:79-90.

Nygren, Nina V. & Nieminen, Jere & Saarikivi, Jarmo (2015). Viitasammakoiden suojelun järjestäminen Keliber Oy:n Syväjärven litiumesiintymällä. Tutkimusosuuskunta Tapaus, Tampere.

Nygren, Nina V. & Peltola, Taru (2014). Yllätyksen politiikka liito-oravakartoituksessa. (The politics of surprise in nature conservation field work). Alue ja ympäristö, 43 / 2:4-16.

Nyrölä, Liisa & Malin, Kimmo (2010). Kompensaatio. Olemassa olevaa vai jotain uutta? Yhdyskuntasuunnittelu, 48 / 2:58-63.

Nyrölä, Liisa& Erävuori, Lauri& Junnilainen, Lotta& Järvitalo, Anni& Teerihalme, Henna & Väre, Seija (2011). Kompensaation toteuttamisen reunaehdot tie- ja rautatiehankkeissa. Liikenneviraston tutkimuksia ja selvityksiä, 52. Liikennevirasto, Helsinki.

Quétier, Fabien& Regnery, Baptiste & Levrel, Harold (2014). No net loss of biodiversity or paper offsets? A critical review of the French no net loss policy. Environ.Sci.& Policy, 38 / 120-131.

Quetier, Fabien & Lavorel, Sandra (2011). Assessing ecological equivalence in biodiversity offset schemes: Key issues and solutions. Biol.Conserv., 144 / 12:2991-2999.

Rega, Carlo (2013). Ecological compensation in spatial planning in Italy. Impact Assessment and Project Appraisal, 31 / 1:45-51.

Regnery, Baptiste& Couvet, Denis & Kerbiriou, Christian (2013). Offsets and Conservation of the Species of the EU Habitats and Birds Directives. Conserv.Biol., 27 / 6:1335-1343.

Rundcrantz, Kristina & Skärbäck, Erik (2003). Environmental compensation in planning: a review of five different countries with major emphasis on the German system. Eur.Environ., 13 / 4:204-226.

Salzman, James & Ruhl, JB (2000). Currencies and the commodification of environmental law. Stanford Law Rev., 607-694.

Santangeli, Andrea& Hanski, Ilpo K. & Mäkelä, Helena (2013a). Integrating multi-source forest inventory and animal survey data to assess nationwide distribution and habitat correlates of the Siberian flying squirrel. Biol.Conserv., 157 / 0:31-38.

Santangeli, Andrea& Wistbacka, Ralf& Hanski, Ilpo K. & Laaksonen, Toni (2013b). Ineffective enforced legislation for nature conservation: A case study with Siberian flying squirrel and forestry in a boreal landscape. Biol.Conserv., 157 / 0:237-244.

Santaoja, Minna (2013). Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina. Väitöskirja, Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto.

Schoukens, Hendrik & Cliquet, An (2014). Mitigation and Compensation under EU Nature Conservation Law in the Flemish Region: Beyond the Deadlock for Development Projects? Utrecht Law Review, 10 / 2:194-215.

Sulkava, Risto (2015). Suomen luonnonsuojeluliiton ohje: Metsien käsittely liito­‐orava-­alueella. Suomen luonnonsuojeluliitto, Helsinki.

Suvantola, Leila (2005). Kun maailma ei riitä – luonnon monimuotoisuudelle aiheutettavien haittojen kompensointi. Ympäristöjuridiikka, 3-4:30-80.

Suvantola, Leila & Similä, Jukka (2011). Luonnonsuojeluoikeus. Edita, Helsinki.

Ten Kate, Kerry& Bishop, Joshua & Bayon, Ricardo (2004). Biodiversity offsets: Views, experience, and the business case. IUCN–The World Conservation Union, .

Tischew, Sabine& Baasch, Annett& Conrad, Mareike K. & Kirmer, Anita (2010). Evaluating Restoration Success of Frequently Implemented Compensation Measures: Results and Demands for Control Procedures. Restor.Ecol., 18 / 4:467-480. ’

Uudenmaan ELY-keskus (2014a). Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämistä ja heikentämistä koskeva luonnonsuojelulain 49 § 3 momentin mukainen poikkeuslupa. 4.4.2014. UUDELY/38/07.01/2014.

Uudenmaan ELY-keskus (2014b). Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämistä ja heikentämistä koskeva luonnonsuojelulain 49 § 3 momentin mukainen poikkeuslupa. 4.4.2014. UUDELY/690/07.01/2013.

Uudenmaan ELY-keskus (2014c). Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittämistä ja heikentämistä koskeva luonnonsuojelulain 49 § 3 momentin mukainen poikkeuslupa. 28.11.2014. UUDELY/3461/2014.

Walker, Susan& Brower, Ann L.& Stephens, RT & Lee, William G. (2009). Why bartering biodiversity fails. Conservation Letters, 2 / 4:149-157.

van Teeffelen, Astrid J.& Opdam, Paul& Wätzold, Frank, ym. (2014). Ecological and economic conditions and associated institutional challenges for conservation banking in dynamic landscapes. Landscape Urban Plann., 130 / 64-72.

Wegner, Giulia & Pascual, Unai (2011). Cost-benefit analysis in the context of ecosystem services for human well-being: A multidisciplinary critique. Global Environ.Change, 21 / 2:492-504.

Wende, Wolfgang& Herberg, Alfred & Herzberg, Angela (2005). Mitigation banking and compensation pools: improving the effectiveness of impact mitigation regulation in project planning procedures. Impact Assessment and Project Appraisal, 23 / 2:101-111.

Whatmore, Sarah J. & Boucher, Susan (1993). Bargaining with nature: the discourse and practice of ‘environmental planning gain’. Transactions of the Institute of British Geographers, 166-178.

Wilding, Simone & Raemaekers, Jeremy (2000). Environmental Compensation: Can the British Planning Regime Learn from Germany? Planning Theory & Practice, 1 / 2:187-201.

Villarroya, Ana & Puig, Jordi (2010). Ecological compensation and environmental impact assessment in Spain. Environ.Impact Assess.Rev., 30 / 6:357-362.

Wuerthner, George& Crist, Eileen & Butler, Tom (2014). Keeping the Wild: Against the Domestication of Earth. Foundation for Deep Ecology; Island Press, .

Väliverronen, Esa (1996). Ympäristöuhkan anatomia: tiede, mediat ja metsän sairaskertomus. Vastapaino, .

Yle 3.11.2015. Luontoa vahingoittaneen kaivosyhtiön pitää ostaa maata ja suojella se 20 vuodeksi.

Yle Kainuu 30.10.2015. Liito-orava on menettämässä erikoisasemansa suojelussa.

Yle Oulu 13.1.2015. Viitasammakko ei estä yhdinvoimalarakentamista Pyhäjoelle.

Yle Pohjois-Karjala 6.9.2013. Ensimmäistä kertaa Suomessa rupilisko lisääntyy tekolammissa.

Ympäristöministeriö (2005). Liito-oravan huomioonottaminen kaavoituksessa. Ympäristöministeriö, Helsinki.