Hankonen, Johanna (1994). Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere; Otatieto Oy & Gaudeamus.
ISBN 951-672-187-7. 539S.
Markus Laine
Kollegani kertoi, että vastaväittäjä pyysi kahvitaukoa Johanna Hankosen väitöstilaisuudessa noin puolen tunnin kohdalla, koska hän tarvitsisi aikaa uusien kysymysten tekoon. Tämä kertoo enemmän vastaväittäjän orientaatiosta kuin itse kirjasta, sillä sitä voi lukea kuin jännityskertomusta. Hankonen kuvaa vahvaan aineistoon nojautuen, kuinka 1960-luvun ideat löivät läpi yhteiskunnan niin, että KAIKKI muuttui kun tiilestä siirryttiin betoniin. Lukijasta tuntuu, että Hankonen ei jätä kiveäkään kääntämättä paneutuessaan toisen maailmansodan jälkeisen rakennemuutoksen keskeisiin aatteisiin ja fyysiseen toteutukseen. Kirjan sisältöluvut etenevät ensyklopediamaisesti uudenaikaistuvan Suomen kontekstin jäsennyksestä tehokkuuden ulottuvuuksien pohdintaan rakentamisessa, kaupassa ja liikenteessä siirtyen tuotannon ja kulutuksen yhteensovituksen kautta johtopäätelmiin. Hankosen tutkimuksen ajanjakso kohdentuu vuosiin 1958–1968, ja laajempi kontekstuaalinen rajaus on ulotettu vuosiin 1945–1975. Tiettyä rouheaa optimismia noihin vuosiin toi pitkään jatkunut talouskasvu, joka katkesi kuin kananlento vasta vuoden 1973 öljykriisiin. Hankosen kirja sisältää lukuisia meheviä anekdootteja tehokkuuden yhteiskunnan ajattelutavasta.
Termillä lähiö viitataan laajaan joukkoon erilaisia asuinalueita. Ympäristöministeriön selvityksessä (Seppälä ym. 1990) lähiöiksi on luokiteltu alueita, joilla on vähintään 700 asukasta. Hankonen määrittelee itse lähiön arkipuhekäytännön mukaisesti: “lähiöitä ovat ne kerrostalovaltaiset asuntoalueet, jotka on suunniteltu, toteutettu ja markkinoitu lähiöidean varsinaisina sovelluksina” (s. 19). Hankosen kirja kertoo millaisten kehityskulkujen kautta Suomeen syntyi lähiöiden vyöhyke. Oiva vastinpari teokselle on Matti Kortteisen Lähiö – Tutkimus elämäntapojen muutoksesta (1982), joka kuvaa sitä miten lähiöissä elettiin.
Itselleni, lähiön kasvatille, Johanna Hankosen Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta oli opiskeluaikoina silmiä avaava kokemus. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun ymmärtämiseksi teos on edelleen ajankohtainen. Ehkä eniten hämmästyttää se, miten nopeasti Suomessa omaksuttiin tehokkuuden lähtökohdat aluerakentamiseen. Tehokkuus oli uusi “musta”, siis muodikasta ja siten (lähes) kyseenalaistamatonta. Ilmiöt vaativat kehittyäkseen oikeanlaiset kasvuolosuhteet. Suomi oli 1960-luvulla tilanteessa, jossa vahvasti yhteiskuntapoliittisesti ohjattu talouden rakennemuutos ajoi väkeä maaseudulta kaupunkeihin ja uusia asuntoja tarvittiin kipeästi. Suuren muuton siirtämien väestömassojen asuttaminen kaupunkikeskustoihin olisi ollut mahdotonta. Siispä tarvittiin uusia neitseellisiä alueita jotka voitiin ottaa nopeasti asuntorakentamiskäyttöön. Kaupunkien liepeillä sijaitsevat pelto-ja metsäalueet olivat haluttua maata. Rakennusliikkeet ja kunnat solmivat aluerakentamissopimuksia, joissa rakennusliikkeet huolehtivat talojen suunnittelusta sekä rakentamisesta ja pankit rahoittivat hankkeet.
Hankosen väitöskirja on edelleen ajankohtainen useammallakin tavalla. Ensinnäkin hänen näkökulmansa, jossa lähiöistyminen nähdään sekä tuotantoa ja kulutusta koskevan rakennemuutoksen tuloksena että sen edellytyksenä, on yhteiskunnallisten prosessien tarkastelussa nykyään jopa ajankohtaisempi kuin väitöskirjan valmistumisen aikaan. Ymmärrys ilmiöstä eräänlaisena itseään vahvistavana dynaamisena rakenteistavana prosessina on hiipinyt Anthony Giddensin (1984) ja Pierre Bourdieun (1984, 1991) välityksellä useammankin yhteiskunnallista muutosta tarkastelevan tutkijan työkalupakkiin.
Toiseksi lähiöt ovat jälleen – tai edelleen – ajankohtaisia. Ne ovat saavuttaneet peruskorjausiän; samalla tulevat pohdittavaksi niihin kiinnittyneet taloudelliset ja esteettiset arvot, joissa kiteytyy aikakauden henki. Hieman romantisoiden voi todeta, että 1900-luvun alussa arkkitehti piirsi talon ja ammattimiehet toteuttivat sen parhaaksi katsomallaan tavalla. Ne ovat nyt kaupunkiympäristön helmiä. Teknostruktuurin (mm. s. 475) tuottamien lähiöiden taloista ei voi aina sanoa samaa. Vaikka lähiöt on rakennettu tietyn ajanjakson sisällä, niiden koko, sijainti ja vetovoima vaihtelevat. Yhdet vastaavat kooltaan ja vetovoimaltaan tytärkaupunkeja, kuten Hervanta, mutta toiset ovat paljon pienempiä, muutamista kymmenistä kerrostaloista koostuvia nukkumalähiöitä. Joidenkin talojen korjausvelka on kasvanut niin suureksi, että talojen purkaminen tulee remontointia halvemmaksi (mm. HS Kuukausiliite 31.10.2014). Niin kauan kuin muistan, lähiöt ovat olleet jonkinlainen ongelma. Niissä on havaittu sosiaalisia pulmia, slummiutumista, imago-ongelmia ja huonoa rakentamista. Lähes lähiöiden elinkaaren ajan on myös ollut erilaisia lähiöiden parannusprojekteja. Keskustelu käy edelleen vilkkaana (mm. Kopomaa 2011; http://lahioprojekti.hel.fi/lahioprojekti). Vanhoille lähiöille etsitään uusia sisältöjä. Etenkin suurimpien kaupunkien liepeillä niitä on myös mahdollista toteuttaa.
Kolmanneksi Hankosen kirja kertoo ajanjaksosta, jolloin laskettiin nykyisen rakentamisen tavan peruskivi. Monet Suomessa vaikuttavat rakennusliikkeet ovat aluerakentamisen lapsia. Niiden piti olla riittävän suuria, jotta ne pystyivät vastaamaan kokonaisen lähiön rakentamisesta. Samalla arkkitehtien ja rakennuksella työskentelevien ammattimiesten rooli rakentamisessa muuttui voimakkaasti. Koulutettu asiantuntijahenkilöstö, teknostruktuuri, alkoi pyörittää rakentamiskonetta, ja arkkitehtisuunnittelu alkoi toteuttaa kapeampaa, uuden suunnittelujärjestelmän yhtä tehtävää rakennetekniikkaan, kustannuslaskentaan ja muihin erikoistehtäviin paneutuneiden asiantuntijoiden ohella (ks. myös Tuuri 1998). On varmaa, että näin saavutettiin ainakin lyhyen aikavälin kustannussäästöjä. Samalla hankkeiden panos/tuotos –suhde oli sangen usein otollinen etenkin rakennusliikkeille.
Neljänneksi Hankosen kirjassa kerrotaan muun muassa Vuosaareen hartiapankkimallilla, jota nykyisin kutsutaan ryhmärakentamiseksi, toteutetuista kerrostaloyhtiöistä. Avain onnistumiseen oli Helsingin kaupungin kiinteistölautakunnan suosiollinen tonttipolitiikka. Toimintaa pyöritti Asuntosäästäjät r.y., joka rakennutti huippuvuonna 2500 markkinahintaa edullisempaa asuntoa jäsenilleen. Tilanne muuttui, kun Kansallis-Osake-Pankki ei halunnut enää rahoittaa toimintaa, joka oli kannattavaa vain asunnontarvitsijoille. Samalla kaupunki muutti tonttipolitiikkaansa siten, että tontit jaettiin tasan suuria rakennusliikkeitä edustavien rakennuttajien Hakan, Saton ja Polarin kesken. Ryhmärakentamisen alkuvaiheet olivat siis menestys asukkaille. Miksei se voisi kukoistaa myös tulevaisuudessa?
Viidenneksi – suuri muutto on jälleen ajankohtainen: Suomessa muutettiin vuosina 2011–2012 yhtä paljon kuin suuren muuton huippuvuonna 1974. Vaikka muuttoliikenteen rakenne onkin osin erilainen, muuttoliike suuntautuu edelleen isoihin yliopistokaupunkeihin ja niiden kehyskuntiin. Asuntojen kysyntä on suuremmissa kaupungeissa ja niiden liepeillä kovaa, mutta samaan aikaan asukaskato vaivaa toisia kuntia. Pohtiessamme ratkaisukeinoja toiseen suureen muuttoon Johanna Hankosen väitöskirja antaa vivahteikkaan ja kokonaisvaltaisen kuvan siitä miten 1960- ja 1970-luvuilla toimittiin samankaltaisessa tilanteessa. Ihmisten preferenssit ovat toki noista ajoista hieman muuttuneet, ja vaikuttaa siltä, että aiempaa useampi haluaisi asua lähempänä kaupungin keskustaa. Vanhojen alueiden täydennysrakentaminen saattaakin olla uusi musta, joka pyöräyttää rakentamiskoneen uudelleen käyntiin kunhan uusia kustannustehokkaita ja samalla esteettisesti korkeatasoisia ratkaisuja saadaan synnytettyä.
Kirjallisuus
Bourdieu,P, (1984). Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. USA: President and Fellows of Harvard College and Routledge & Kegan Paul Ltd.
Bourdieu,P. (1991). Language and Symbolic Power. Cambridge: Polity Press.
Giddens, A. (1984). The Constitution of Society. Outline of the Theory of Structuration. Cambridge: Polity.
Kopomaa, T. (2011). Lähiö 2.0 – utopiaa ja totta. Silta elävään lähiöön, Lähiöohjelma 2008-2011.
Kortteinen, M. (1982). Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Helsinki: Otava.
Seppälä, M.; Lehtonen H. & Tihlman T. (1990). Kyselytutkimus 1950-1980-luvuilla rakennetuista lähiöistä. Helsinki: Ympäristöministeriö, Kaavoitus ja rakennusosasto, Tutkimusraportti 2/1990.
Tuuri, A. (1998). Linnuille pesänsä ketuille kolonsa – Asuntorakentamisen viisi värikästä vuosikymmentä. Helsinki: Suomen Rakennuslehti Oy.
Muut lähteet
HS Kuukausiliite 31.10.2014, Anne-Sofia Berner: Nämä Jakomäen talot toteuttivat unelmat, ja nyt ne puretaan. http://lahioprojekti.hel.fi/lahioprojekti. Luettu 31.10.2014