Kun paras ei ole kyllin hyvää

Anssi Joutsiniemi

Metropolilain valmistelu käynnistyi 4. lokakuuta 2013. Valtiovarainministeriö totesi tiedotteessaan (155/2013), että “metropolihallinto hoitaisi muun muassa maankäyttöön, asumiseen ja liikenteeseen sekä metropolialueen kilpailukykyyn liittyviä tehtäviä.” Litania kuulostaa jo epäilyttävänkin tutulta. En kuitenkaan haluaisi juuttua vaivaannuttavaan MAL-retoriikkaan, vaan yrittää hahmottaa kuvaa siitä, kuinka tähän on tultu ja arvata kuinka matkaa taitetaan.

Kuka muistaa vielä toukokuun 2005 ja Valtioneuvoston asettaman tavoitteen Paras-työlle? Tehtävä oli nimenmukaisesti uudistaa palvelurakennetta, ja se oli lähtökohdiltaan kaksijakoinen. Tavoitteena oli turvata, että a) ”kuntien vastuulla olevat palvelut saavat riittävän vahvan rakenteellisen ja taloudellisen perustan niiden järjestämiseen” ja b) ”palveluiden laatu ja vaikuttavuus, saavutettavuus ja tehokkuus sekä teknologinen kehittäminen on otettu huomioon”. . On huomion arvoista, että asettamispäätöksen keskiössä ovat palvelut ja niiden laatu. Kuitenkin jo vuonna 2006 lähtökohdan on tulkittu jakaantuvan kahtia toisella tapaa: ”kuntajakokysymyksiin ja palvelurakenteeseen” Tämä asettamispäätöksen otsikkoa kirjaimellisesti nuoleva jaottelu on myös ollut vakiintunut tulkinta Paras-hankkeen jatkossa.

Valitettavasti lähtökohtaa on absurdilla tavalla vääristelty, eikä kumpikaan viimeksi mainituista tavoitteista enää itse asiassa kohdistu palveluun. Taloustieteessä palvelu määritellään tuotteelle – siis aineelliselle hyödykkeelle – vastakkaiseksi. Paras-hankkeen jatkotulkinnassa päinvastaisuus on toisenlaista: ei olla kiinnostuttu palvelusta aineettomana hyödykkeenä, vaan aineellisena turhakkeena, jonka tuota palveluhyötyä pitäisi tuottaa. Palvelurakenne on jotain, joka on jo etukäteen kiinnitetty yhteiskunnan olemassa oleviin instituutioihin. Siten on selvää, ettei myöskään laadusta, saavutettavuudesta, tehokkuudesta tai kehittämisestä voida puhua samalla suulla kuin tehtävää määriteltäessä.

Miten ihmeessä tähän on tultu? Vielä Paras-työn ollessa käynnissä uudistusten argumentteina olivat mm. tulopohjan vahvistaminen, velvoitteiden arviointi sekä normien purkaminen ja uusien laadinnasta pidättäytyminen. Sitkeästä yrityksestä huolimatta en ole onnistunut rakentamaan mieleistäni päättelyketjua, jolla näistä päästiin käynnissä olevan kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kahteen keskeiseen päätelmään, joita kuulemma ovat: kuntien laajempi väestöpohja sekä yhteistyö ja sen uudet toimintatavat. Palveluiden ja elämänlaadun sijasta poliittiseen keskiöön on noussut kunta, joka on vaivihkaa tullut määritellyksi lähinnä sairaanhoidon tehokkuuden mittarina. Muistaakseni peruskoulun kansalaistaidon tunnilla meille opetettiin vielä jotain ihan muuta.

Kuntatoimijan rooli näkyy tietysti myös yhdyskuntasuunnittelussamme ja nähdäkseni siihen sisältyy samansuuntaista sumutusta, jossa laadun korvikkeena kohistaan asemavallasta ja asiantuntijuuden mandaateista. Tämä juontaa juurensa kaikkein selvimmin maankäyttö- ja rakennuslakiin (MRL), joka tyytyy oikeastaan määrittämään vain suunnitteluprosessien omistajat (maakuntien liitot ja kunnat). Laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä voisi teoriassa olla se taso, jolla suunnitteluprosessin informaatiovirtaa hallitaan, mutta yllättäen sekään ei pysty muuhun kuin arviointiprosessin omistajan määrittämiseen (ELY-keskukset sekä äärimmilleen abstrahoitu ”hankkeesta vastaava”). Olemme toisin sanoen kaupunkien suunnittelua koskevassa lainsäädännössä onnistuneet määrittämään vallan ja vastuun jakautumisen sisällöttömässä prosessissa. Ehkä tästä syystä käynnissä olevat MRL:n toimivuuden arvioinnit vaikuttavat pikemminkin kaavoittajien ja konsulttien työhyvinvointikyselyiltä kuin elinympäristömme laatuun kohdistuvilta uudistuspyrkimyksiltä.

Vaikka suunnittelukieleemme on uinut uusia termejä kuten verkostokaupunki tai palvelurakenne, ei ole suuri ihme, että 1970-luvusta on tuskin mikään muuttunut. Uudistusten hengessä samat sällit (tai kisällit) vain piirtävät vähän vaatimattomampia pylpyröitä ja bussilinjoja esikaupunkikarttoihin. Mutta missä on esim. saksalaisen Zwischenstadt-keskustelun isona johtoteemana esiintyvä ”tilallinen laadullistaminen” (räumlicher Qualifizierung)? Missä on liikkuvuudessa ja elämäntavassa tapahtunut muutos? Missä ovat pienentyneet resurssit ja lisääntynyt informaatio? Ja mikä olennaisinta: missä on Paras-hankkeen alkumetreillä kaivattu laatu? Kun kysymys on siitä, että kaupungit ja sen ihmiset eivät toimi kuten ennen, on suunnittelun hyvyys voitava eksplisiittisesti määrittää. Suunnittelu, joka ei mitään tavoittele, ei sitä varmasti myöskään saa (paitsi vahingossa). Jotain täytyy yrittää.

Elämäntapainsinöörinä olen omaksunut tiiviin symbolisen notaation ja siksi viehättynyt viisaampieni vääntämästä lauseesta E=Q/L . Siinä tehokkuus (Efficiency) on ”hyödyn” (Quality) ja ”kustannusten” (Load) suhde. Kaupunkisuunnittelijana pidän kummallisena, että näistä kolmesta tekijästä hyöty/laatu on se, johon arkipäivän suunnittelukeskustelu ei kykene tarttumaan. Maankäytön suunnittelussa tehokkuutta väitetään ”kustannusten” suoraksi funktioksi, joten hyvyyskin rinnastuu korkeintaan tavoitteeseen olla vähemmän paha. Liikennesuunnittelun puolella kyse on lähinnä voimakkaasti kritisoidusta aikakustannuksien ”säästöstä” saatavasta ”hyödystä”, maankäytön puolella esimerkiksi vähähiilisyydestä. Varsinaiseen laatuun on kuitenkin vielä matkaa. Jotain siitä olisi kuitenkin saatava uutettua myös lainlaatijan retoriikassaan suosimiin menettelyihin. On hyvin kyseenalaista voiko metropolilaki edes hipaista laadukkuutta, kun edes kuntalaki tai maankäyttö- ja rakennuslaki eivät siihen ole menetelmillään pystyneet.

Kun paras ei ole kyllin hyvää, on epäonnistuttu joko tavoitteen asetannassa tai työn suorituksessa. Se on vakava asia. Kovassa elämässä näiden epäonnistumisten ratkaisemisyrityksiä kutsutaan eufemismilla yhteistoimintamenettely. Yleensä se tarkoittaa organisaatiouudistusta ja työtehtävien rankkoja uudelleenjärjestelyjä, jotka henkilöstön kannalta ovat vieläpä usein vähemmän hohdokkaita. Mutta eipä hätää: MAL-yhteistyössä menettelyt eivät tällaisia samaan tapaan ole – tuskin metropolihallinnossakaan. Kaupunkisuunnittelussa hohdokkuuden puute on muualla.

***

Tämän numeron artikkeliosuus koostuu kahdesta tekstistä. Ensimmäisessä Sari Ung-Lanki ja Timo Lanki valottavat artikkelillaan ”Elinympäristöstä aiheutuviin terveysriskeihin suhtautuminen Suomessa” kiinnostavaa ulottuvuutta suomalaisesta yhdyskuntarakentamisen säätelystä. Vaikka ohjeita ja kieltoja ei tähänkään saakka suunnittelustamme ole puuttunut, on hienoa havaita, että tutkimuksellisen tiedon puute, ihmisten käsitykset ja terveysriskien vähentämiseksi tähtäävät yhteiskunnalliset toimet elävät kukin omaa elämäänsä. Tutkimusesimerkkinä kirjoittajilla on puun poltto. Toisessa artikkelissa Ari-Veikko Anttiroiko ja Ossi Heino käsittelevät pienoisinfrastruktuurien ja hajautetun vesihuollon hyödyntämätöntä potentiaalia otsikolla ”Käänteiset infrastruktuurit ja integroiva infrastruktuuripolitiikka”.

Katsauksina julkaistaan Heikki Annanpalon raportti ”Yleislausekejääviyden vaikutuksista kunnan maankäytön suunnitteluun”, joka purkaa keväistä Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä kaavoituksen johtavan virkahenkilön esteellisyydestä. Christer Bengs puolestaan koettelee Suomen – hyvässä ja pahassa – villinnyttä korkean rakentamisen buumia oivaltavassa tekstissään ”Korkean kadonnut kunnia”.

Kirjallisuus

Anssi Joutsiniemi

Anssi Joutsiniemi

Dos. TkT, Arkkitehti, Edge-laboratorion johtaja, Tampereen teknillinen yliopisto.