Kulttuurihistorian rakenteita Senaatintorin varrelta

Pirkko Metsäranta

“Siinä missä kyvyttömyys ravistella perinteitä tekee nyky-Suomen Zeitgeistista lohduttoman, uudistusvimmaa on toteutettu tuhoisalla raivolla materiaalisen perinnön suhteen. Tämä äkkiväärä vastakkaisuus, ristiriita ja oirehtiminen kertoo sinänsä jo paljon. Suomalainen kehitys on tekniikkaa, purkamista ja uuden rakentamista. Senaatintorin parhaita puolia on se, että se on poikkeus tästä säännöstä. Sen yhdessä kulmassa sijaitsee Helsingin vanhin rakennus, Sederholmin talo, joka täytti 250 vuotta vuonna 2007. Toisin kuin melkein kaikkien muiden Suomen kaupunkien historiallisia keskustoja, Helsingin Senaatintoria ei tuhottu 60- ja 70-lukujen purkubakkanaaleissa… Aikansa Suomea pällisteltyään muuan ulkomaalainen kysyi – ihan vilpittömästi – onko täällä ollut asutusta ennen toista maailmansotaa. Jokainen, joka on liikuskellut missä tahansa muussa Euroopan maassa ymmärtää, mistä on kyse.”
(Jarkko Tontti, oik.tri, filosofi, PEN-klubin varapuheenjohtaja ym., 2011)

Suojelun rakenneuudistus

Motto:
Kansakunnan historian ja kulttuurin muisti säilytettävä yli sukupolvien

Senaatintorin varrella olevassa Valtioneuvoston linnassa on tehty lukuisa joukko kulttuuriympäristöä koskevia päätöksiä ja säästetty kuten Tontti toteaa – Engelin aukio. Sen sijaan siellä tehdyillä päätöksillä, joita itse jouduin esittelemään, annettiin valitettavasti lukuisa joukko merkittävien rakennusten suojelusta luopumispäätöksiä. Tuon ajan lainsäädäntö ja muut resurssit antoivat aina periksi taloudelliselle hyödylle vastoin juhlavia suojelupuheita. Yksinkertaisesti, arsenaali puolustaa kansallista kulttuuriperintöä oli äärimmäisen heikko. Tuon ajan suojelukiistoja ja ongelmatiikkaa olen käsitellyt laajemmin dokumentissani “Kämpistä Finlaysonin Pikkupalatsiin” (Rakennustaiteen Seuran julkaisu 2010). Sittemmin aseita on tehostettu ja luotu kovempia paineita ja vaatimuksia myös paikallishallintoon, joka pääasiassa nykyään päättää suojelukysymyksistä.

Tänä päivänä Senaatintorin varrella tullaan päättämään niistä periaatteellisista linjanvedoista, joiden pohjalta koko problematiikka mahdollisesti jäntevöityy. Kataisen hallitusohjelman mukaan valtioneuvosto tulee päättämään kulttuuriympäristöstrategiasta, joka ohjaa käytäntöä ja lainsäädäntöhankkeita.

Nyt samoihin aikoihin valmistellaan Senaatintorin varrella Valtioneuvoston linnassa toista, mittaluokaltaan huomattavasti merkittävämpää uudistusta eli syvälle hallinto- ja rahoitusrakenteisiin meneviä uudistuksia. Niin valtion- kuin kuntataloudessakin nämä ovat ehdottomia avaintehtäviä. Miten tämä sitten liittyy volyymiltaan vähäiseen kulttuuriympäristön suojeluun? Erinomaisen kiinteästi. Jo pelkkien kulttuurihallinnon ja budjetin rakenteiden ennakkoluuloton tarkastelu, jäntevöittäminen ja ehkä radikaalikin muutos, on itse toiminnan kannalta äärimmäisen tärkeä. On vaikea arvioida säästyykö siinä paljoakaan senttejä tai pennosia, tarve voi vaikka lisääntyä. Kuitenkin toinen hallinnon rakenteiden muutostavoite, tuloksellisuus varmasti paranee; siis käytetäänkö olemassa olevat vähäiset rahat oikealla tavalla eli kuten hallituksen tavoitteissakin todetaan: myös sisällöllisesti tuloksellisesti.

Juhlapuheissa hehkutetaan omintakeisen suomalaisen niin aineellisen kuin henkisen kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyttä, mutta konfliktitilanteessa sivistysarvo saa liian usein väistyä. Olemmeko aina myöhässä? Monesta suusta – esimerkiksi hiljattain Raimo Sailas Helsingin sanomien Vieraskynässä, samoin kuin neurobiologi Risto Näätänen Suomen Kuvalehdessä (2/2014) – on kuulunut suurta huolta ilmastonsuojelun hitaudesta. Ehtiikö kaikki onneton tapahtua, ennen kuin saamme aikaan päätöksiä. Kulttuuriympäristö ei tietenkään ole samoin elintärkeä kuin ilmaston laatu. Kuitenkin kaiken kaikkiaan, kuten Yrjö Sepänmaa vastaansanomattomasti toteaa Kanavan (3/2012) artikkelissaan: ympäristösivistys on kulttuuria, valistusta ja viisautta. Se on tietoa ja taitoja; kohtuutta, huolenpitoa ja huomaavaisuutta; kunnioitusta ja rakkautta. Se liittyy usean tutkimuksen mukaan meidän jokapäiväiseen arkeemme ja hyvinvointiimme. Se on itseisarvo, jota ei voida mitata vain aineellisesti.

Kuriositeettina tässä kohden Risto Näätänen kirjoittaa ilmastokatastrofiin liittyen: “Paavi julistaa viimeisessä Vatikaanissa pitämässään puheessa suomalaisen Pentti Linkolan pyhimykseksi, joka näytti ihmiskunnalle tietä silloin, kun ei vielä ollut liian myöhäistä.”

Mitä sitten ajattelisimme tapauksesta “Sini Saarela”? Henkilökohtaisesti minun on myös nöyrästi myönnettävä, että ne äärimmäisen kiistanalaiset suojeluasiat, jotka taisteltiin esim. Tampereella ja Turussa saatoin esitellä valtioneuvostolle suojelumyönteisinä juuri kansalaisliikkeiden ansiosta. Ironisesti voisi kysyä, onko kansalaisaktivismi yksi syy valitusoikeuden kaventamisvaatimuksille?

Missä ongelma?

Mitä valtioneuvoston kulttuuriympäristöstrategialta odotetaan? Juhlapuheita ja ohjelmia meillä on jo riittävästi. Mutta – missä on tulos? Konkretia on niin hajanaista ja epäselvää, että jopa asiantuntija eksyy hallinnon ja lainsäädännön viidakoissa. Tulkinnanvaraista, päällekkäistä ja sekavaa kenttää voivat pahimmassa tapauksessa vastakkaiset puolet käyttää aivan eri tavoin. Eihän tällaista sekamelskaa kestä edes hallinnon rahoitus. Kuten Ville Pernaa totesi Kanavan pääkirjoituksessaan (1/2014): tarkkaan budjettia läpikäymällä löytyy varmasti poispyyhittävää ja lisättävää. Ennen kaikkea niin, että hallinto- ja rahoitusrakenteita voidaan yhdistää ja selkeyttää siten, ettei samaa työtä tehdä monessa paikassa, jolloin vähäisetkin rahat valuvat hiekkaan. Sekava hallinto on monessa muussakin ympäristökysymyksessä (Talvivaara) osoittautunut merkittäväksi, jopa hallinnon itsensä pullonkaulaksi.

Useimmat kulttuuriympäristöä koskevat päätökset tehdään kunnissa. Jo lainsäädännönkin mukaan kunnan tulee kaavoitustoimessaan huolehtia niin monista tarpeista, että kulttuuriarvot usein sivuutetaan. Tämä on erityisen ongelmallista valtakunnallisesti merkittävien kohteiden suojelussa. Onhan todella absurdia ajatella, että yksittäinen kunta voi päättää valtakunnallisesti ykkösluokan kohteen kohtalon. Vaikka maan parhaat asiantuntijat, eli tässä tapauksessa museovirasto, arvottaa sen korkealle, voi kunta tehdä ratkaisun, joka tuhoaa näin valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriarvoja. Pohjana on tällöin kuntapäättäjien oma arvomaailma. Eihän lainsäädännön perimmäinen tarkoitus ole tämä, kun vielä otetaan huomioon, että perustuslakimme antaa erityistä suojaa kulttuuriperinnöllemme. Lainsäädäntö vaatinee näin ollen korjausta, jotta raskailta prosesseilta vältyttäisiin ja sivistysarvoja varjeltaisiin.

Jos ja kun lähdetään siitä, että ympäristö on itseisarvo, eikä sitä mitata pelkästään aineelliselta pohjalta, päädymme myös siihen, että se on meidän kaikkien yhteinen asia – ei esimerkiksi haluta kaikkea maa-aluetta rakentamiseen. Miten tähän sopii yhteen se, että vaaditaan kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien, kuten valitusoikeuksien, kaventamista? Tämäkö on demokratiaa ympäristöasioissa? Muutoinkin kansalaiset haluavat kertoa mielipiteensä laajemmista kokonaisuuksista, joihin voi kuulua sekä rakennettua että luonnonympäristöä. Monipuolisuus tuo rikkautta.

Koko ajan toiminnallamme synnytämme uutta kulttuuriympäristöä. Vanhan ja uuden innostava ja sopusuhtainen vuoropuhelu on mahdollista. Toisen ei tarvitse syrjäyttää toista. Uuden luominen voi kunnioittaa vanhaa.

Tieto ja arvomaailma

Tieto lisää ymmärrystä ja valtaa. Ympäristökasvatuksen tehostaminen aivan ala-asteelta lienee ykkösasioita, jotta suomalainen oppii näkemään ja arvostamaan ympäristöään. Lievä epätoivo kuitenkin valtaa mielen, kun lukee keskusteluja oppiaineiden valinnaisuudesta. Historian opetuksen mahdollinen väheneminen on valtava häviö myös suomalaiselle kulttuuriperinnölle. Rakennukset ja ympäristöt eivät ole vain “kauniita” kohteita, vaan ne kertovat meille tarinoita ja konkreettista historiaa. Kun yritämme rakentaa yhteiskuntaa kestävän kehityksen periaatteella, emme voi rientää eteenpäin jatkuvassa kulutushysteriassa. Kestävään kehitykseen kuuluu myös arvot, niiden perkaaminen ja järjestykseenpano.

Eri kansalaisjärjestöt ovat jo usean vuoden ajan ympäri Suomea kehitelleet keinovalikoimaa, jolla asiassa päästäisiin eteenpäin. Strategiaa oltiin ympäristöministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ideoimassa useassa eri seminaarissa ja työpajassa. Työhön on osallistunut yliopistomaailman monet tieteenalat sekä elinkeinoelämä. Tieteellinen tietopohja on avain ja toteutus usein elinkeinoelämän puolella, joka tuntuu sitoutuvan hankkeeseen ainakin teoriatasolla.

Toistakymmentä vuotta sitten tein ympäristöministeriölle kaksikin selvitystä kulttuuriympäristön suojelun toteutumisesta. Parannusta on tapahtunut siinä mielessä, että osittain perustuslainkin kirjaaman turvan ja suojelun myötä myös muuta lainsäädäntöä on terävöitetty, erityisesti kaavoitustoimen kohdalla. Kuitenkin perusongelmatiikka näyttäytyy edelleen samana. Vastakkain ovat tulkinnanvaraiset säädökset ja paikallisten päättäjien oma arvomaailma. Perustuslain eräänlaiseksi ohjenuoraksi ja sateenvarjoksi suojelun turvaamiseksi tarkoitetut säännökset eivät näytä toimivan ykkösohjaajana, vaan ne “vaiennetaan” ohjelmallisiksi toivomuksiksi. Tämä konflikti tulee tiedostaa ja minimoida niiden päätösten mahdollisuus, joissa yhteisen hyvän voittaa pienempi yksittäinen intressi. Tarvittaessa on otettava käyttöön todellinen korvausmahdollisuus, silloin kun se katsotaan kohtuulliseksi.

Suojelukysymykset ovat niin monisyisiä, ettei niitä voida ratkaista muodikkaalla peukuttamisella eli “tykkäämisellä”. Useassa kohteessa tarvitaan monen ammattikunnan yhteistyötä. Näin ollen olenkin jo parikymmentä vuotta sitten esittänyt monitieteistä tutkimusta ja siihen pohjautuvaa moniammatillista yhteistyötä. Päätökset tarvitsevat perusteellisen pohjatiedon erityisesti kohteiden arvottamisesta. Laajat inventoinnit tapahtuvat lähinnä taidehistorian ja arkeologian parissa. Kun päästään lähemmäs ratkaisua, tarvitaan usein insinööritaitoja, arkkitehteja, taloustieteilijöitä ja juristeja. Onneksi tämän strategiaprojektin valmistelussa tämä tarve on kiitettävästi tunnustettu. Konflikteja pystytään välttämään jo valmisteluvaiheessa tehokkaammin, eikä päätöksentekijän tarvitse taittaa peistä perusfaktoista. Tällöin myös kestävästä kehityksestä syntyy reaalinen ja laaja kuva. Esimerkiksi kuinka ympäristöä suojellaan kokonaisuuksina, joita tuetaan muilla yhteiskunnan toiminnoilla, esimerkiksi liikennejärjestelyillä (matkailu?).

Valtioneuvoston kulttuuriympäristöstrategia tulee antamaan suojelutyölle tietynlaisen vankan työalustan ja prestiisin. Tästähän vasta todellinen toimeenpanosuunnittelu alkaa. Kuitenkin on niin, että jos tahto ja arvostuskysymykset ovat kohdallaan, päästäneen myös sivistyksellisten arvojen pelastamisella konkreettisempaan rakenteiden uudistamiseen ja tuloksellisuuteen. Epäselvästä näpertelystä selkeälle uralle! Toivon, että Tontin “ulkomaalainen” voisi nähdä Suomen kulttuuriympäristön myönteisemmässä valossa.

Kirjallisuus

Jarkko Tontti (2011). “Senaatintorin sanoma”, Teoksessa: Koti, uskonto ja isänmaa. Helsinki-Kirjat.

Pirkko Metsäranta

Hallitussihteeri (opetusministeriö), ylitarkastaja ja kulttuuriympäristön suojelusta vastaava juristi (ympäristöministeriö), emerita. Suomen Kulttuuriperinnön Tuki ry:n perustajajäsen