Kotoutuminen suomalaisen kaupunkipolitiikan haasteena

Ilona Akkila

Maahanmuuttajien kotoutuminen ja kotouttaminen ovat erityisesti urbaani kysymys. Suurin osa viimeisen vuoden aikana Lähi-idästä tulleista pakolaisista valuu Suomen kasvukeskuksiin koska työ- ja opiskelumahdollisuudet sekä mahdollisuudet luoda verkostoja (kulttuurista ja sosiaalista) ovat niissä parhaat. Tästä syystä erityisesti suurimpien kaupunkien – Helsingin, Tampereen ja Turun – kotouttamisprosesseihin ja sosiaalipalveluihin tulisi erityisesti panostaa. Nämä kaupungit tulevat kuitenkin kantamaan suurimman taakan ja vastuun Suomeen tulleista oleskeluluvan saaneista pakolaisista.

Kotoutunut ihminen tuntee olevansa kotona ja elävänsä turvallista ja jopa onnellista arkea. Kotoutuminen on henkilökohtainen prosessi. Kotouttaminen puolestaan tarkoittaa viranomaisprosessia, jolla pyritään siihen että pakolaiset löytäisivät paikkansa ja osaisivat toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. Oleskeluluvan saaneiden pakolaisten käytännön kotouttamistyö tapahtuu muun muassa vastaanottokeskuksissa ja kaupunkien sosiaalitoimessa. Käytännössä tämä tarkoittaa suomalaisen yhteiskunnan käytäntöjen opettamista ja palveluihin, kuten koulutukseen ja työnhakijaksi, ohjaamista. Kotoutumista ja kotouttamista tapahtuu myös järjestöiden ja vapaaehtoisten parissa.

Osa sotaa ja epäinhimillisiä elinoloja paenneista pakolaisista on matkustanut oman ja perheensä hengen uhalla kuukausia ollakseen vihdoin kotona, asettautuakseen ja elääkseen taas normaalia elämää. Jotta pakolaisten kotoutuminen onnistuisi, suurissa kaupungeissa tarvitaan kohtuuhintaisia asuntoja. Kodin löytämisen jälkeen monelle seuraava askel on opiskelupaikan tai työn löytäminen. Näitäkin löytyy helpoiten suurista kaupungeista, joissa työpaikkoja on enemmän kuin muualla. Koti on kuitenkin kaiken lähtökohta, tukikohta missä levätä ja ammentaa voimaa muille elämänaloille.

Kaupunkien valtion tuella rakennettu vuokra-asuntokanta ei riitä tyydyttämään oleskeluluvan saaneiden pakolaisten luomaa kysyntää ainakaan Helsingissä. Yksityiset vuokramarkkinat ovat monille ainoa vaihtoehto, mutta saadakseen asunnon monet joutuvat ottamaan lainaa tuttavilta tai korkoa kiskovilta huijareilta. Marja Katiskon (2016) maahanmuuttajien asumiskokemuksia luodanneesta tutkimuksesta käy ilmi, että, pääkaupunkiseudun epävirallisilla vuokramarkkinoilla käytetään pakolaisten ahdinkoa hyväksi ja veloitetaan ylihintaa tai tarjotaan asuntoja, jotka eivät ole asumiskelpoisia. Harvalla juuri maahan muuttaneella pakolaisella on varallisuutta tai työpaikkaa, jotka mahdollistaisivat lainan takaisinmaksun. Epäviralliset vuokramarkkinat ja lainajärjestelyt voivat johtaa taloudelliseen ahdinkoon ja sitä myötä rikollisiin ansaintakeinoihin. Harmaassa taloudessa ihmiselle ei kerry eläkettä ja työntekijä on työnantajan armoilla. Tämä puolestaan lisää muualta Suomeen tulleen ulkopuolisuutta ja osattomuutta yhteiskunnasta.

Pakolaisilla on suuri riski joutua asunnottomaksi kaupungeissa. Monet asuvatkin sukulaisilla ja ystävillä väliaikaisesti välillä paikkaa vaihdellen (Katisko 2016). Tämä vaikuttaa yksilöiden psyykkiseen terveyteen ja suoriutumiseen arjesta. Henkilökohtainen kotoutumisprosessi ei lähde käyntiin ja yksilön on vaikea ottaa vastaan kotouttamispalveluita, koska oma elämäntilanne on liian stressaava. Asunnon ja mielekkään päiväohjelman (työn tai opiskelun) lisäksi ihminen tarvitsee läheisiä ihmisiä. Jos keskitytään pelkkään kotouttamiseen viranomaistoimintana, unohdetaan ihmisen psykososiaaliset tarpeet.

Hallitus on tiukentanut perheiden yhdistämistä toimeentuloedellytyksellä 1.7.2016 lähtien. Oleskelulupaperusteista on poistettu humanitäärinen suojelu ja Maahanmuuttovirasto on tiukentanut irakilaisten, somalialaisten ja afganistanilaisten mahdollisuuksia saada oleskelulupa. Suomessa ja etenkin suomalaisissa kaupungeissa, asuu tällä hetkellä ns. välitilassa olevia ihmisiä, joilla ei ole psyykkisesti mahdollisuutta kotoutua tänne. Se että ei voi elää lastensa tai kumppaninsa kanssa voi muodostua muuriksi kotoutumiselle. Mieli on lähtömaassa vaikka olisikin fyysisesti täällä. Opiskelu, työskentely tai mikään muu normaali tekeminen ei onnistu, koska ajatukset ovat vanhassa kotimaassa. Pakolaisen mahdollisuus kotoutua tässä tilanteessa on alhainen ja riski syrjäytyä suuri.

Kaupunki- ja sosiaalipolitiikan keinoin voidaan edistää pakolaisten kotoutumista ja vähentää heidän eriytymistään suomalaisesta yhteiskunnasta. Tarjolla tulisi ensinnäkin olla tarpeeksi ara-tuella rakennettuja vuokra-asuntoja eri puolilla kaupunkia niin, että eri hallintamuodot (ara-tuella rakennetut vuokra-asunnot, vapaarahoitteiset vuokra-asunnot, asumisoikeusasunnot ja omistusasunnot) sekoittuisivat (ks. esim. Skifter, Andersen, Andersson, Wessel & Vilkama 2016). Helsingin kaupungin tarveharkintaisessa asukasvalinnassa tulisi ottaa huomioon etenkin erityisen heikossa asemassa olevat pakolaiset, kuten yksin tulleet nuoret.

Lisäksi sen sijaan että pakolaisia lähetetään viranomaisen luukulta toiselle, olisi satsattava eri viranomaisten yhteistyöhön. Oleskeluluvan saanut pakolainen asioi monessa eri virastossa kuten kaupungin sosiaalitoimistossa, Kansaneläkelaitoksessa (KELA) ja Työ- ja elinkeinotoimistossa. Byrokratiaviidakko voi tuntua kieltä osaamattoman pakolaisen näkökulmasta uuvuttavalta ja omien asioiden eteneminen mahdottomalta. Eri viranomaiset eivät välttämättä kommunikoi keskenään saatikka tee saumatonta yhteistyötä. Asiakasmäärien ja tulostavoitteiden kasvaessa jokainen viranomaissektori keskittyy vain omaan vastuualueeseensa eikä ihmiseen. Pahimmassa tapauksessa pakolainen on sosiaalitoimistossa pelkkä kotoutettava, KELA:ssa toimeentulotuen hakija ja TE-toimistossa työtön työnhakija eikä missään kokonainen ihminen. Nyt kun Helsingin palveluita ja hallintoa uudistetaan olisi tärkeä katsoa, miten oleskeluluvan saanut pakolainen kohdataan näissä palveluissa. Kotoutuminen vaatii ihmisen kohtaamista ihmisenä, ei vain asiakkuutensa kautta.

Pakolaisia autetaan parhaiten kotoutumaan antamalla heille mahdollisuudet normaaliin elämään, eli kotiin, työhön tai opiskeluun ja perhe-elämään. Sektoroituneet viranomaiset, ihmisoikeuksia loukkaava lainsäädäntö ja riittämätön kohtuuhintaisten asuntojen tarjonta estävät pakolaisten kotoutumista ja mahdollistavat segregaation.

 

Kirjallisuus

Katisko, Marja (2016). Suomesta tuli kotini – Elämää suomalaisessa kerrostaloyhtiössä. Y-Säätiön julkaisu,
http://www.asuntoensin.fi/files/5489/Suomesta_tuli_kotini_Marja_Katisko.pdf 10.10.2016.

Skifter Andersen, H., Andersson, R., Wessel, T. & Vilkama, K. (2016). The impact of housing policies and housing markets on ethnic spatial segregation: Comparing the capital cities of four Nordic welfare states. International Journal of Housing Policy 16: 1, 1-30.