[php snippet=1] Abstract
Eija Hasu & Aija Staffans
Korkea rakentaminen kiinnostaa niin maailmalla kuin meillä Suomessa kaupunkirakenteen tiivistämisen, asuntotarjonnan monipuolistamisen sekä kestävän kehityksen eri ulottuvuuksien edistäjänä. Huolimatta korkean rakentamisen tutkimuksen lisääntymisestä ovat asukkaiden odotukset jääneet pimentoon. Tässä artikkelissa arvioimme kaupunkisuunnittelun ja asukasodotusten kohtaamista. Tornitaloja suunnittelevan rakennusyhtiön viimeaikaiset tutkimukset paljastavat, millä perusteella tornitaloasumista harkitseva potentiaalinen ostaja arvioi korkeaa rakentamista omana asuinratkaisunaan. Lopputuloksena osoitamme, että vaikka korkeaan rakentamiseen liitetään vahvoja odotuksia elävän ja sosiaalista kestävyyttä tukevan kaupunkitilan muodostajana, eivät niin asukasodotukset kuin tämän hetkiset suunnitelmatkaan tue näiden tavoitteiden toteutumista.
Johdanto
Tiivis ja matala dominoivat kaupunkisuunnittelukeskustelua 2000-luvun alussa, mutta 2010-luvulla kaupungit kasvavat myös ylöspäin. Asukasbarometrin mukaan asumisen toiveet ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, pientalo ja erityisesti omakotitalo ovat säilyttäneet valta-asemansa, mutta myös kaupunkikeskustat ja tiivis, palveluiden saatavuutta edistävä asuminen ovat saavuttaneet lisääntyvää suosiota (Strandell 2011). Jotta tarjontaa keskusta-alueilla voitaisiin lisätä, on vanhaa rakennetta tarve tiivistää ja täydentää myös ylöspäin. Niinpä suurimmissa suomalaisissa kaupungeissa on viime aikoina tehty useita korkean rakentamisen selvityksiä (Helsinki 2011, Espoo 2012, Tampere 2012), joiden mukaan korkean rakentamisen hankkeita on maassamme vireillä useita kymmeniä. Suuri lukumäärä perustuu korkean rakentamisen määrittymiseen suhteessa ympäristöönsä. Helsingin kaupungin korkean rakentamisen selvitys toteaa: “Korkealla rakentamisella tarkoitetaan (…) kaupunkimaisemassa alueen siluettiin tai keskeisiin näkymiin vaikuttavaa, ympäröivän rakennuskannan korkeuksista selkeästi poikkeavaa ja kauas näkyvää rakentamista.” (Helsinki 2011, 54). Keskeistä on muun ympäristön horisonttilinjan korkeuden lisäksi korkean rakennuksen runkosyvyys – vain massaltaan riittävän kapeaksi katsottu rakennus täyttää korkean rakennuksen määritelmän (Al-Kodmany 2011). Korkean rakentamisen tutkimusten tulkinta on kuitenkin haasteellista; aina ei ole selvää, käsittelevätkö korkean rakentamisen (tall buildings, high-rise buildings) tutkimukset alle 10 kerroksen rakennuksia vai ainoastaan yli 200 metrin korkeuteen kohoavia pilvenpiirtäjiä. Tutkimustuloksia onkin heijastettava kontekstiinsa niin ajallisesti, kulttuurisesti kuin alueellisesti. Suomessa korkean rakentamisen hankkeet jäävät kauas todellisten pilvenpiirtäjien mittakaavasta, mutta peruslähtökohdat ja tavoitteet ovat jokseenkin yhtenevät.
Pelkästään Helsingissä korkeaksi rakentamiseksi tulkittavia hankkeita on noin 50 (Helsinki 2011). Tunnetuimmat lienevät Kalasataman ja Pasilan tornitaloalueet sekä Espoon puolella Keilaniemen neljän pyöreän tornitalon suunnitelma, joista kerrotaan muun muassa seuraavaa:
Keski-Pasilan tornialue. Keski-Pasilan uuden keskuksen eteläpuolelle suunnitellaan tiivis ja urbaani asuin- ja työpaikka-alue. Alueelle on suunnitteilla kymmenen tornia, sarja aukioita ja näiden äärelle sijoittuvia palveluita. Tornien sijoittuminen rautatiehistoriallisesti merkittävän alueen viereen antaa mahdollisuuden monimuotoisen kaupunkitilan rakentumiselle. (Helsingin kaavoituskatsaus 2013.)
Keski-Pasila, Ratapihakorttelit. Alueelle suunnitellaan asuntoja noin 3000 uudelle asukkaalle ja Veturitien varteen toimitiloja noin 1000 työntekijälle. Uusi asuinalue, keskustakortteli ja tornialue liittyvät kaupunkimaisella kävelyreitillä toisiinsa. Tavoitteena on omaleimainen asuinalue julkisen liikenteen solmukohdan ja keskustakorttelin kattavien palveluiden äärellä. (Helsingin kaavoituskatsaus 2013.)
Kalasataman keskus. Kalasataman keskus muodostuu kuudesta asuintornista sekä hotelli- ja toimistotornista. Torneissa on 20–33 kerrosta ja korkein niistä nousee 126 metriin. Kalasataman keskuksen kohdalla Itäväylä ja metro katetaan laajalla viherkannella, jolla sijaitsevat myös asuinrakennusten piha-alueet. Tornien yhteyteen rakennetaan monipuolinen kaupallinen ja viihtymisen keskus Redi. (…) Keskus tarjoaa lisäksi monenlaisia ajanvietteeseen liittyviä palveluja erilaisista ravintoloista hyvinvointiin, viihteeseen ja elämyksiin. (Kalasatamakeskus.)
Espoon Keilaniemen neljä asuintornitaloa. Tornitaloihin suunnitellaan 32–36 kerrosta. (…) Yhteiset kerho- ja saunatilat on suunnitteella sijoittaa ylimpään tornin kokonaiseen kerrokseen, jolloin myös alempien kerrosten asukkailla on mahdollisuus päästä avoimien maisemanäkymien äärelle. (Keilaniemi.)
Kuten maankäytön tavoitteet paljastavat, korkean rakentamisen hankkeisiin kohdistuu odotuksia entistä elävämmästä ja yhteisöllisemmästä urbaanista asumisesta, joka liittyy saumattomasti ympäristöönsä aukioiden ja palvelujen kudelmana. Periaatetasolla kaupunkirakenteen tiivistäminen, omaleimaisuus ja kaupunkitilallinen kehittyminen sekä monipuoliset palvelut yhdessä kasvavien asukas- ja käyttäjämäärien kanssa tulkitaan niin taloudellisesti kuin rakenteellisesti alueita kehittäviksi ja asukkaiden/kaupunkilaisten viihtyvyyttä edistäviksi (mm. Ali & Al-Kodmany 2012, Tavernor 2007). Tavoitteissa merkityksekkäitä ovat rakennusten oma identiteetti yhdessä kaupunginosan identiteetin sekä rakennettavan imagon kanssa (Strelitz 2013) sekä yleensä asuntotarjonnan kehittämisen vaikutus asuinympäristön laatuun ja elävyyteen (Bramley & Morgan 2003). Onko korkea rakentaminen avain uuteen, kestävämpään kaupunkiasumiseen ja -kulttuuriin? Millaisia odotuksia korkeaan rakentamiseen kohdistuu? Näihin kysymyksiin etsimme vastauksia perehtymällä korkeaa rakentamista käsitteleviin selvityksiin ja tutkimuksiin sekä suomalaisten tornitalohankkeiden yhteydessä tehtyihin asukastutkimuksiin. Keskitymme korkeaan rakentamiseen pääkaupunkiseudulla korostaen erityisesti asukkaan näkökulmaa.
Korkealla rakentamisella kestävää kaupunkia, elävästi ja asuttavasti?
Tässä luvussa tarkastelemme korkeaan rakentamiseen liittyviä odotuksia, keskeisinä käsitteinämme mittakaava, kaupunkikuva, kestävä kehitys ja elämäntapa. Yhdyskuntien kestävän kehityksen kannalta on oleellista tunnistaa eri mittakaavallisilla tasoilla tehtävien valintojen vaikuttavuus ja oikea-aikaisuus. Asukkaan näkökulmasta mittakaavojen merkitys korostuu entisestään. Institutionaalinen kaupunkisuunnittelu ja yhteiskunnallinen maankäytön ohjausjärjestelmä tarkentavat kaupunkia suurimittakaavaisesta suunnittelusta kohti yksityiskohtaisempia ratkaisuja. Kaupunkisuunnittelu ei ulotu yksittäisiin asuntoihin, jotka kuitenkin ovat asukkaan asumisratkaisujen ydin ja elämäntavan ilmentymä.
Vaikka rakennustyypit vaihtelevat eri maissa ja kaupungeissa, on korkean rakentamisen taustalla tunnistettu yhteisiä motiiveja: kaupungistumisen paineet, statussymbolien tavoittelu ja erottautumisen halu, mukaan lukien kaupunkikuvalliset tavoitteet (Wilkinson 2013). Korkeat, ympäristöstään selkeästi erottuvat rakennukset tuottavat maamerkkejä, mutta myös uutta dynamiikkaa kaupunkistruktuuriin.
Oikein sovitetulla korkealla rakentamisella on toisaalta mahdollisuus selkeyttää Helsingin kaupunkikuvallisia ja toiminnallisia hierarkioita sekä parantaa näkymiä. … Korkealla rakentamisella on myös mahdollisuus luoda omaleimaisia urbaaneja paikallisidentiteettejä. Toisaalta Helsingin siluetti samankaltaistuu muihin kansainvälisiin kaupunkeihin nähden. Parhaimmillaan korkeammalla rakentamisella voidaan jäsentää Helsingin osin vaatimattomia sisääntulonäkymiä raide- ja ajoväylien suunnista. Korkeilla rakennuksilla voidaan esimerkiksi muodostaa porttiaiheita sekä kantakaupunkiin saavuttaessa että sieltä esikaupunkeihin siirryttäessä. (Helsinki 2011, 22.)
Korkeat rakennukset kuitenkin muokkaavat myös lähimaisemaa ja välitöntä kaupunkikuvaa eli sitä kaupunkitilaa, jossa oleskellaan ja liikutaan. Parhaat korkean rakentamisen esimerkit tuottavat laatua sekä kaukomaisemaan että julkiseen katutilaan, jolloin tiivistyvän kaupunkirakenteen hyödyt jakautuvat laajemmin kaupunkilaiselle (Ali & Al-Kodmany 2012, Strelitz 2013, Staffans 2010). Myös Helsingin korkean rakentamisen selvityksissä on tunnistettu se suuri merkitys, mikä tornitaloilla on, mutta myös riskit:
…katutason toiminnallinen aktiivisuus vaikuttaa ympäristön laatuun ja mittakaavan kokemiseen. Erityisesti korkeassa asuinrakentamisessa on riski, että alimmat kerrokset jäävät suljetuiksi aputilavyöhykkeiksi, koska ne eivät välttämättä ole kaupallisesti houkuttelevaa myytävää tilaa. …Suurempien kokonaisuuksien yhteydessä sisäänkäyntien huolellinen suunnittelu edesauttaa niiden selkeää tilallista ja toiminnallista hahmotettavuutta. (Helsinki 2011, 45.)
Asuntoja sisältävien korkeiden rakennusten ulko-oleskelutilat sijoitetaan yleensä joko pihakansille, katolle tai rakennusten kerroksiin. Pihatiloja on yleisesti ottaen niukemmin kuin muussa asuntotuotannossa, mikä asettaa omat vaatimuksensa lähiympäristön laadukkaiden ja viihtyisien oleskelutilojen aikaansaamiselle. Korotettujen kansi- ja pihatasojen käyttö vaatii selkeästi hahmotettavia ja helppokulkuisia yhteyksiä. Pihatilojen vähäisyys luo myös painetta muiden julkisten ulkotilojen määrälle ja saavutettavuuden parantamiselle. (Helsinki 2011, 45.)
Alle kymmenen kerroksen tason sijaitseva asunto ei juuri poikkea tavanomaisesta kerrostaloasumisesta. Sijainnilla, ympäröivien rakennusten massoittelulla, palvelutasolla, yhteyksillä voi mahdollisesti olla tässä yhteydessä kompensoiva vaikutus. (Helsinki 2011, 49.)
Korkeaan rakentamiseen liitetään näin ollen institutionaalinen odotus laadukkaasta ja viihtyisästä ulkotilasta, jossa asukkaat käyttävät aktiivisesti palveluita niin tornitaloissa kuin sen ympäristössä. Myös kestävä kehitys sisältyy korkean rakentamisen odotuksiin, mikä niin ikään näkyy niin Helsingin seudun hankkeissa kuin poliittisessa keskustelussa (Bengs 2013). Korkealla rakentamisella voidaan tiivistää vanhoja alueita ja tehostaa olemassa olevan infrastruktuurin käyttöä; ratkaisuja perustellaan muun muassa luontoalueiden säilymisellä, liikkumistarpeen vähentämisellä ja taloudellisen kilpailukyvyn vahvistumisella (Helsinki 2011).
Brundtlandin komission määritelmän mukaan “kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa” (WCED). Vaikka esitetty määritelmä on laajasti hyväksytty, on jokseenkin yhtä laajasti tunnustettu määritelmän monitulkintaisuus (mm. Manzi ym. 2010). Yhtä mahdotonta on määrittää tiettyä suunnitteluoppia, joka varmuudella tuottaisi ekologisesti, sosio-kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävää kaupunkiympäristöä (Jabareen 2006, myös Godschalk 2004, Berke 2000). Suunnitteluideologiat kuten New Urbanism, Smart Growth, ekokaupunki tai kompaktikaupungit sisältävät kuitenkin useita yhdenmukaisia tavoitteita vaikkakin erilaisin painotuksin (Jabareen 2006). Esimerkiksi kaupunkirakenteen tiiviys ja tehokkuus liittyvät taloudelliseen kestävyyteen (vrt. Lönnqvist & Laakso 2012), mutta myös korkeatasoisen palvelurakenteen osalta asukkaiden hyvinvointiin ja sitä kautta sosiaaliseen kestävyyteen (Laakso & Loikkanen 2010). Ekologista kestävyyttä painottavia yhdenmukaisia tavoitteita ovat energiankulutuksen, jätteen määrän, päästöjen ja autoriippuvuuden vähentäminen sekä vapaan tilan ja herkkien ekosysteemien suojelu (mm. Vallance ym. 2011). Haasteellisimpana määrittää ja tunnistaa pidetään sosiaalista kestävyyttä; suunnitteluopeissa tämä kestävyyden ulottuvuus yhdistetään sekä oikeudenmukaisuuteen että yhteisöllisyyden syntyyn, osallistumiseen, turvallisuuteen ja pysyvyyteen (Bramley & Power 2009), asukkaiden hyvinvointiin (Barton & Tsourou 2000) sekä pyrkimyksiin edistää ympäristön ihmisläheisyyttä, yhteisöllisyyttä, elävyyttä ja asuttavuutta (liveability) (Buys ym. 2013, Jabareen 2006, Wheeler 2000, Haughton 1999).
Rakennetun ympäristön on tunnistettu vaikuttavan ihmisten käyttäytymiseen (Dempsey 2009, Spaargaren 2003) – ehkä siksi tornitalosuunnitelmien asiakirjat olettavat asukkaiden automaattisesti toteuttavan kestävän kehityksen mukaisia valintoja:
Uudet asuintornit vahvistavat korkeatasoisen toimistorakentamisen kautta syntynyttä Keilalahden kaupunkikuvallista asemaa. Tornit yhdistävät asuin- ja toimitilarakentamisen Otsonlahden ja Keilaniemen rajavyöhykkeellä, ja tarjoavat tulevaisuudessa myös asuntoja huikaisevilla merellisillä panoraamanäkymillä. Alueen asukkaat, ja Keilaniemen toimitilojen työntekijät muodostavat tulevaisuuden älykkäiden rakennusten ja niiden toimintojen kanssa yhteisen urbaanin elämäntapaympäristön, jossa kestävän kehityksen mukainen käyttäytyminen on suunnittelun ja innovatiivisten ratkaisujen myötä tehtävissä kaikille luonnolliseksi valinnaksi. (Keilaniemi 2011, 6.; korostus lisätty)
Niin ikään Helsingin korkean rakentamisen raportissa odotukset kohdistetaan asukkaiden kykyyn ja haluun heittäytyä yhteisöllisyyteen sekä katutilan tuntumassa että itse rakennuksessa:
Asunnot ovat usein tavanomaista pienempiä kooltaan ja jakautuvat yhteen suuntaan aukeaviin sekä kulma-asuntoihin. Pieniin asuntoihin saadaan tilantuntua ylimmissä kerroksissa avarilla näkymillä. Alemmissa kerroksissa taas kansitasojen läheisyys sekä muiden tornien vaikutus valoisuuteen ja näkymiin saattavat vähentää torniasumisen houkuttelevuutta. Yhteisöllisyyttä tukevat ratkaisut, esimerkiksi sisäänkäyntien yhteydessä sekä ylimmissä kerroksissa sijaitsevat toiminnot ja yhteistilat, voivat parantaa torniasumisen laatua. (Helsinki 2011, 42.; korostus lisätty)
Tornitalojen “lisäarvo-ominaisuuksien” kuten yhteistilojen ja uudenlaisen naapurustoajattelun mahdollisuuksia vaimentaa kuitenkin tutkimuksen vähäisyys. Naapurustodynamiikkaa ja sosiaalista ympäristöä yleensäkin on tutkittu pääsääntöisesti väljemmässä kaupunkirakenteessa (Forrest ym. 2002); tornitalojen sosiaalisen tason tarkastelu on jäänyt vähäiseksi (Gifford 2007, Forrest ym. 2002). Ylipäätään tutkimukset, jotka tarkastelisivat asuntojen, asuinrakennusten ja lähiympäristön kokonaisuutta, ovat harvinaisia (poikkeuksena esimerkiksi Buys ym. 2013), vaikka esimerkiksi asukasbarometrit (mm. Strandell 2011) ovat indikoineet asunnon ja asuinympäristön liittyvän yhteen koetun laadun arvioinnissa.
Tornitalorakentamisessa korostuu institutionaalisen näkökulman oletus kestävistä elämäntavoista ja valinnoista, sisältäen kestävien liikkumismuotojen ja energiatehokkaan asuinrakennuksen valinnat, yhteisöllisyyden ja kierrättämisen (Helsinki 2011, 51). Asukkaan näkökulmasta kestävyyden tavoitteet eivät ole yhtä yksiselitteisiä. Sosiaalinen kestävyys, joka peräänkuuluttaa muun muassa yhteisöllisyyttä, jää helposti teoreettiseksi, suunnittelusta ja arjesta irralliseksi käsitteeksi (Godschalk 2004, Valentin & Spangenberg 2000). Sen sijaan sosiaaliseen kestävyyteen liitetty asumisen ja sen ympäristöjen elävyys, “liveability” (Ali & Al-Kodmany 2012, Godschalk 2004) selittää asukkaan mahdollisuuksia kestävyyteen. “Elävyys” on osa asumisen ja asuinympäristöjen dynamiikkaa, osa nykyhetkeä ja asukkaan kokemusmaailmaa. Kestävä yhdyskunta sen sijaan heijastaa tulevaisuuteen asetettuja tavoitteita. (Allen 2010) Käsitteiden kohtaaminen ja eri tulokulmien merkitys havainnollistetaan kuviossa 1.
Sosiaalinen kestävyys ja “liveability” eivät ole yhteismitallisia, vaan niiden rinnastuksessa on tunnistettavissa käsitteiden mittakaavaero. “Kestävä yhdyskunta” on käsitteenä teoreettisempi, painottaen suunnittelua ja pitkän tähtäimen tavoitteita. “Liveability” kuten yhteisön tai ympäristön elävyys sekä asuttavuus ovat lähellä asukasta, rakentuen arjen käytännöistä, kokemuksellisuudesta ja kohtaamisista. (Allen 2010, Massey 2005) Siksi asukkaan arjen ymmärrys on erityisen tärkeää, jos tavoitteena on vaikuttaa asukkaiden tapaan asua ja tehdä kestäviä valintoja (Buys ym. 2013, Gill 2008, Wener & Carmalt 2006, Haughton 1999).
Korkea rakentaminen asukkaan valintana
Espoon korkean rakentamisen selvityksen (2012) mukaan:
“yli 65-vuotiaiden espoolaisten määrän ennustetaan lähes kaksinkertaistuvan (…) yhä useampi tarvitsee tulevaisuudessa helppohoitoisen asunnon palveluiden läheisyydessä. Oikein sijoitettuna ja suunniteltuina korkeat asuinrakennukset voivat vastata tähän tarpeeseen”.
Korkea rakentaminen tulkitaan vaihtoehtona monipuolistaa ja kasvattaa asumisen tarjontaa jo rakennetuilla alueilla. Haasteena on kuitenkin korkean rakentamisen keskimääräistä suuremmat tuotantokulut, mikä usein johtaa tornitaloasuntojen rajautumiseen varakkaille (Costello 2005).
“Korkeat rakennukset eivät pysty kattamaan kuin osan alueiden asuntotarpeesta, sillä matalampaa rakentamista korkeammat rakennuskustannukset heijastuvat suoraan asuntojen hintoihin. Tämä merkitsee sitä, että korkealla rakentamisella voidaan tarjota vain ylemmän hintaluokan asuntoja.” (Espoo 2012, 43.)
Sitaatit nostavat esiin saavutettavuuden: kenelle korkeaa asumista rakennetaan ja kenellä on mahdollisuus hankkia asunto korkean rakentamisen kohteesta. Rakentamisen aloituspäätökset nojautuvat useinkin varaustilanteeseen. Jos ennakkomarkkinointi ei löydä riittävästi potentiaalista ostajakuntaa, ei aloituspäätöstä tehdä. Tästä syystä potentiaaliset asiakkaat ovat ensiarvoisen tärkeä ryhmä, kun arvioidaan uuden rakentamisen vetovoimaisuutta mutta myös suunnitteluperusteita.
Aineiston kuvaus
Tornitaloasumisesta kiinnostuneille, rakennusyhtiö SRV:n asiakasrekisteriin ilmoittautuneille toteutettiin ensimmäinen kysely tornitaloista syksyllä 2011, ja uudestaan syksyllä 2013. Keskitymme tässä artikkelissa jälkimmäisen kyselyyn, johon vastasi yhteensä 389 vastaajaa. Näistä Kalasataman keskuksesta kiinnostuneita oli 239 ja Keilaniemestä kiinnostuneita 150. Tutkimus laadittiin yhteistyössä SRV rakennusyhtiön, Gaudia Tutkimus Oy:n sekä Aalto-yliopiston tutkijoiden kanssa. Kysely on samalla osa laajempaa EUE-tutkimusohjelmaa (RYM 2014).
Kysely toteutettiin verkkokyselynä. Eri tahojen monet tiedonintressit kasvattivat kyselyn laajaksi, mikä vähensi kyselyyn vastanneiden määrää. Vuonna 2011 toteutettu kysely oli kuitenkin antanut jo perusnäkemyksen tornitalon mahdollisuuksista, joten nyt haluttiin pureutua yksityiskohtaisempiin muuttujiin kuten näkemyksiin asuntopohjien vaihtoehdoista, yhteistila- ja palvelutoiveisiin ja näihin liittyviin asenteisiin, sekä työn, liikkumisen ja pysäköinnin tarpeisiin. Kyselyssä kysyttiin myös maksuhalukkuudesta, joten vastauksia oli mahdollista arvioida suhteessa realistisiin valintamahdollisuuksiin. Kyselyyn sisältyi lisäksi elämäntyyliväittämien kokonaisuus, joskin tornitalotutkimuksen tarpeisiin täydennettynä (vrt. Kyttä ym. 2010). Muun muassa kysyttiin, onko matkustaminen oleellinen osa elämää vai matkustaako asukas vain vähän tai ei ollenkaan (vrt. Heinonen ym. 2013).
Vastaajat, joita yhdisti kiinnostus uudistuotantoon ja tornitaloasumiseen, olivat perehtyneet huolella vaihtoehtoihin kyselyn pituudesta huolimatta. Tämä kertoo vastaajien korkeasta sitoutuneisuuden asteesta ja vastausten yksilötason luotettavuudesta. Mahdollisuus arvioida tulevien tornitalojen asuntopohjia koettiin tärkeäksi ja vastaaminen motivoivaksi.
Kyselyn analyysistä vastasi Gaudia Tutkimus Oy sekä tämän artikkelin ensimmäinen kirjoittaja. Analyysit suoritettiin Webropol-raporttityökalulla sekä SPSS- ja excel-tarkasteluin. Kyselyaineistoa on tulkittu laadullisena, millä tarkoitetaan tässä sitä, että keskiarvojen erot eivät välttämättä ole tilastollisesti päteviä. Aina ei tarkasteltavan ryhmän koko myöskään riitä tilastolliseen merkitsevyyteen. Ensisijaisena tavoitteena on ollut tunnistaa aineistosta erilaisia asenne- ja elämäntaparyhmiä, ja tulkita näiden ryhmien odotuksia suhteessa tornitalojen suunnitteluun.
Elämäntapaprofiilit kertovat tornitaloasumisen lähtökohtaisista odotuksista
Tutkimuksessa tunnistettiin faktorianalyysillä kolme elämäntapaprofiilia. Nämä ryhmät nimettiin “satsaajat”, “kotoilijat” ja “meneväiset”. Vaikka kyselyn profiiliväittämät on johdettu PehmoGIS-tutkimuksissa käytetyistä väittämäpareista (Kyttä ym. 2010), eivät tunnistetut profiilit ole kyselyn aineiston luonteesta johtuen suoraan verrattavissa muiden tutkimusten tuottamiin profiileihin, jotka ovat alueellisesti olleet yksittäisiä tornikohteita laajempia. Kytän (ym.) tutkimus Arabianrannan ja Muijalan asukkaista on kuitenkin esimerkki tutkimuksesta, jossa pienestäkin lähtöaineistosta on mahdollista tunnistaa asukasprofiileja.
Kaikki kolme elämäntapaprofiilia tunnistettiin sekä Keilaniemen että Kalasataman vastaajaryhmistä. Ryhmien suhteelliset painoarvot olivat kuitenkin erilaiset eri alueella. Keilaniemen aineisto painottui satsaajiin (49 % Keilaniemen vastaajista) ja kotoilijoihin (34 %), meneväisten jäädessä marginaaliseksi (12,6 %). Osa Keilaniemen vastaajista (4,4 %) jäi vaille tunnistettavaa profiilia. Kalasataman aineistossa satsaajat erottautuivat suurimpana ryhmänä (43,6 %); kotoilijat (29 %) ja meneväiset (27,4 %) jokseenkin yhtä suurina. Mielenkiintoista on, että molemmissa kohteissa oli tunnistettavissa samat elämäntapaprofiilit, joskin pienin painotuseroin (vrt. kuvio 2). Tämä indikoi sitä, että tornitaloasuminen itsessään kiinnostaa tiettyjä elämäntapoja ja rajaa toisia pois – profiilit, joissa korostuisi halu ekologiseen ja yhteisölliseen asumiseen ei tässä vastaajajoukossa esiintynyt. Tilanne saattaa luonnollisesti muuttua kun tornitaloalueet alkavat rakentua, ja asukkaat saavat konkreettisia esimerkkejä tornitaloasumisen mahdollisuuksista sekä rajoitteista.
Tornitalojen on arvioitu olevan erityisen soveltuva asumismuoto yksin- ja kaksinasuville, mutta ei niinkään lapsiperheille (Gifford 2007). Onkin yllättävää, että tornitalokyselyiden kolme elämäntapaprofiilia edustavat monipuolisesti eri kotitaloustyyppejä. Kalasataman lapsiperhevastaajia oli meneväisten ja satsaajien ryhmissä yhtä paljon, yli neljännes (27 %). Kotoilijoissa lapsiperheitä oli 29 %, pariskuntia 46 % ja yksinasuvia 25 %, vaikka jälkimmäiset helposti mieltäisi ensisijaisesti meneväisiksi. Meneväisissä yksinasujia oli 32 % ja pariskuntia 41 %. Kotitalouden tyyppi ei siis tämän perusteella kerro todennäköisyyttä tietystä elämäntapaprofiilista.
Ryhminä satsaajat ja kotoilijat ovat profiileiltaan melko yhdenmukaiset. Keskeisenä erona on kodin merkitys osana omaa ajankäyttöä: kotoilijat arvostavat satsaajiakin enemmän kotona vietettyä aikaa. Tarkemmassa arviossa kotoilijat erottautuvat muista profiileista kielteisemmällä suhteutumisellaan yhteistiloihin, näin erityisesti Kalasataman vastaajissa. Kotoilijat kokevat yhteistilat asunnon hintaa kohtuuttomasti nostavina ja jopa ongelmia aiheuttavina. Koti ja muut tilat halutaan pitää perinteisesti toisistaan erillään. Osalla perusteluina on kaupunkirakenteen tarjoamat mahdollisuudet, osalla asenteet ja osalla taloudelliset rajoitteet:
Kaupungissa kyseisten yhteisten tilojen saavutettavuus on jo melko hyvä. Mielestäni asuinrakennuksessa ei tarvitse olla kuin välttämättömyydet. Muut saa hankittua helposti kaupungilta melko läheltä. (mies, 25–34 v.)
Yhteiset tilat periaatteessa hyviä … mutta kaikki ylimääräinen nostaa asunnon hintaa siinä määrin, että asunto jää vain haaveeksi. (nainen, 65–74 v.)
Haluan ennemmin tilavan ja laadukkaan oman asunnon, kuin hyvät yhteistilat. (nainen, 25–34 v.)
Sekä satsaajat että kotoilijat ovat vaativia asumisen valinnoissaan. Heille oma, laadukas asunto ja esteettömät ikkunanäkymät ovat tärkeitä, ja niiden saavutettavuuden mahdollistaa monen kohdalla hyvä tulotaso. Näissä profiiliryhmissä asunto tietystä, vastaajaa kiinnostavasta kerroksesta onkin toiseksi useimmin mainittu kaupanteon ehto, heti erinomaisen ääneneristyksen jälkeen.
Niin satsaajat kuin kotoilijat kannattavat rajattua kulkuoikeutta sekä talossa että piha-alueella ja toivovat asuinalueeltaan rauhallisuutta. Naapuria ei ole välttämätöntä tuntea, joten tiiviin asumisen mahdollistama yhteisöllisyys jäisi näiltä osin toteutumatta. Palvelut oltaisiin valmiita hakemaan kauempaakin, mitä edesauttaa oma auto – tosin Kalasatamasta kiinnostuneet ovat tietoisia tornitalojen yhteyteen rakentuvasta REDI-kauppakeskuksesta, ja kohdentavat toiveensa kauppakeskuksen tarjontaan. Tornitalolta ei palveluita juuri odoteta. Satsaajat ja kotoilijat viihtyvät kotonaan, mutta myös mökkeilevät ja matkustavat paljon, satsaajat kotoilijoitakin enemmän.
Erityisesti Kalasataman vastaajista erottautui urbaanimpi elämäntapa, jota edustaa tornitaloasujien “meneväiset”. Tornitaloissa kiinnostaa kohteen uutuusarvo. Asunnon uskottaisiin löytyvän myös alemmista hintaluokista; meneväiset pitävät kotiaan muita enemmän tukikohtana, joten heillä olisi valmiuksia käyttää yhteistiloja osana asumistaan. Tämä on tärkeä huomio yhteistilojen mahdollisuuksille. Meneväisissä on paljon lapsiperheitä ja näin ollen paljon tarpeita erilaisiin yhteistiloihin, lasten peuhupaikoista vanhemman hiljaiseen joogahetkeen ja sukujuhlien järjestämiseen. Meneväiset ovat ryhmänä aikaisen omaksujan asemassa – he olisivat ensimmäisenä kokeilemassa myös tilansäästäjiä, kuten vaikkapa kirjahyllystä aukeavia vuoteita, oman asunnon toiminnallisuuden ja tilankäytön tehostajana.
Ekologisuus ja yhteistilat eivät houkuttele
Tiiviin rakentamisen kestävyyttä perustellaan tilojen jakamisella, asumisen ekologisuudella ja palveluiden läheisyydellä. Tornitaloasumisessa palvelut kiinnostavat vain osaa vastaajista eivätkä ekologisuuden arvot juurikaan erottuneet elämäntapaprofiileissa. Ekologisia tekijöitä valinnoissaan painottavia vastaajia oli Kalasataman aineistossa 15,5 % ja Keilaniemessä 12 % vastaajista. Asukkaina he toivovat hyvää energialuokkaa ja uusiutuvien energiamuotojen hyödyntämistä. Vertailuksi vastikään valmistuneessa Aalto-yliopiston asumispreferenssikyselyssä 28 % ilmoitti hyvällä energialuokalla olevan “paljon merkitystä”, vastaavan ollessa 25 % uusiutuvien energiamuotojen merkityksen arvioinnissa (Hasu ym. 2014).
Tornitalovastaajissa ekologisuutta arvostava haluaa hyvät yhteydet luontoon – lähipuisto ei välttämättä ole riittävä; myös valmiutta vähentää autolla liikkumista löytyisi tornitaloon muutettaessa, mutta matkustelu olisi kuitenkin oleellinen osa elämää. Ekologinen vastaaja onkin lähellä meneväisten profiilia, mutta muistuttaa samalla, että yhden asenteen tarkastelu ei vielä avaa asumisen arvostuksia useamman tekijän osalta. Vaikka ekologisia arvoja korostavat ovat meneväisten tapaan kiinnostuneita osallistumaan asuinalueensa kehittämiseen ja kokevat, että yhteistilat voivat parantaa elämän laatua ja asunnon arvoa, ei myönteinen suhtautuminen yhteistiloihin ollut yhtä korostunutta kuin meneväisten profiilissa.
Suhtautuminen ulkotiloihin ja kulkuoikeuksiin
Kysyttäessä suhtautumista liikkumiseen asuinrakennuksessa ja sen pihatiloissa, leimaa asukastoiveita halu rajoittaa kulkua tornitalossa – vain meneväiset kannattavat kaikille asukasryhmille vapaata liikkumista koko tornitalossa. Toiveet kulkuoikeuksien rajoittamisesta juontavat juurensa turvallisuuden tarpeesta. Forrest ym. (2002) ovat todenneet, että tornitaloasumisessa asukkaat eivät mielellään tutustu erilaisiin ihmisiin – eri sukupolvet ja etniset taustat rajaavat kanssakäymistä. Jos naapuria ei tunneta, turvallisuuden tekijöitä haetaan muista asioista kuten kulunvalvonnasta. Vastaajien näkemys turvallisuudesta kiteytyykin tietyssä määrin seuraavaan:
Kulunvalvontajärjestelmä. Varmistetaan ettei ulkopuoliset liiku yhtiön tiloissa/alueella. (mies, 45-54 v.)
Kaikissa elämäntapa- ja ikäryhmissä sekä elämäntilanteissa toivotaan, että ulko-ovet ovat aina lukittuja. Myös taloyhtiökohtaisten piha-alueiden rajaamista toivotaan: profiilitarkastelussa satsaajat ja kotoilijat toivovat selkeää rajanvetoa taloyhtiöiden pihojen ja julkisemman tilan välille. Tässäkin meneväisten profiiliryhmään lukeutuminen tai alle 45 vuoden ikä viittaa sallivampaan suhtautumiseen. Tornitaloasumisen avoin liittyminen kaupunkitilaan asettaa odotuksia asukkaille: nuorempi ikäluokka ja “meneväisyys” avaavat ovia uuteen asumiseen. Mutta riittääkö maksukyky?
Korkean rakentamisen ristiriitaiset odotukset
Tarkastelemme lopuksi kyselyiden tuloksia suhteessa niihin odotuksiin, joita korkeaan rakentamiseen on asetettu kaupunkisuunnittelussa.
Suhteessa ekologiseen rakentamiseen: Rakennustyyppinä korkean rakennuksen on todettu olevan epäekologinen (Strelitz 2013, Ali & Al-Kodmany 2012), vaikka suunnittelu- ja tuotanto-osaaminen kehittyvät jatkuvasti (Deane 2008). Lähitulevaisuudessa lienee mahdollista rakentaa korkeitakin nollaenergiataloja kustannustehokkaasti. Mutta edes nollaenergiatalo ei ole kestävä, jos sen asukkaat eivät rajoita kulutustaan (vrt. jätteet, vesi) tai jos rakennus vaikuttaa epäsuotuisasti ympäristöönsä, sen laatuun ja käytettävyyteen. Joiltain osin korkealla asumisen on todettu vaikuttavan käyttäytymiseen jopa kestävän kulutuksen vastaisesti: korkealla asuminen voi irrottaa yksilön arjesta, mikä lisää resurssien kulutusta muun muassa valaistuksen, vedenkulutuksen ja lämmityksen osalta (Ali & Al-Kodmany 2012, Wener & Carmalt 2006). Ekologisuus rakentamisessa edellyttää siis myös käyttäytymisen muutosta (Crocker & Lehman 2013).
Suhteessa taloudelliseen kestävyyteen: Historiallisesti tarkasteltuna korkea rakentaminen on ollut pitkään sosiaaliseen asuntotuotantoon painottunutta. Talouden ja rakennustekniikan kehittyessä korkea asuminen on kuitenkin lisännyt kiinnostavuuttaan (Wilkinson 2013). Viime vuosikymmeninä korkea rakentaminen heijastaa ennen kaikkea valtaa ja statusarvoja yhdessä arkkitehtonisen kunnianhimon kanssa kestävyyden tavoitteiden jäädessä statistin rooliin (Tavernor & Gassner 2010). Tällä hetkellä tornitalokohteita markkinoidaan ennen kaikkea penthouse-asumisen luksuskohteina (Arvoasunto 2013). Ylimpien kerrosten penthouse-tuotanto on määrällisesti kuitenkin vain murto-osa korkeiden rakennusten sisältämästä asuntokannasta. Penthousien lisäksi torneihin syntyy suuri määrä suhteellisen kalliita, mutta ilmansuunniltaan ja näkymiltään heikkoja asuntoja. Lopputuloksen niin taloudellisen kuin sosiaalisen kestävyyden toteutuminen on kyseenalaista. Näkymiltään rajatummat asunnot mahdollistaisivat edullisempia asuinneliöitä niitä tarvitseville edellyttäen, että hintajyvitys takaisi riittävän taloudellisen kannattavuuden – mutta tarjoavatko tornit riittävästi penthouse-tason asuntoja mahdollistamaan riittävän jyvityksen?
Suhteessa sosiaaliseen kestävyyteen: Lähtökohtaisesti tornitaloasumisesta kiinnostuneet ovat viehättyneet asumisesta suhteellisen tiiviissä kaupunkirakenteessa, erinomaisin näkymin. Tornitaloasumisesta kiinnostuneille asukkaille tehty kysely kuitenkin paljastaa selkeitä ristiriitoja suhteessa kaupunkitilan oletettuun käyttöasteeseen. Vaikka Kalasatamaan vaikuttaisi löytyvän elävää kaupunkikulttuuria ja -asumista arvostavia asukkaita, kauppakeskuksen läheisyys ohjaa kuluttamaan palveluita keskuksessa. Esimerkiksi Tanskan Örestadissa metroaseman yhteyteen sijoitetun kauppakeskuksen todettiin alkuvuosina köyhdyttävän, ei rikastuttavan koko asuinalueen elämää; erityisen ongelmalliseksi koettiin autoilevat kauppakeskusasukkaat (Book ym. 2010, katso myös Uusien keskusten… 2013). Kuten Örestad, myös Kalasataman REDI-keskus panostaa autoileviin asiakkaisiin.
Kestävyyden ristiriita on myös se, että torniasumisen uudet mahdollisuudet kohdistetaan kaupunkisuunnittelun taholta ensisijaisesti yhteistiloihin; taustalla on suunnittelussa toistuva ajatus, että yhteistilat mahdollistavat asumisväljyyttä pienemmissä asunnoissa, samalla synnyttäen yhteisöllisyyttä. Potentiaaliset asukkaat kuitenkin suhtautuvat yhteistiloihin ja yhteisöllisyyteen varauksella, eivätkä asunnon valintavaiheessa yhteistilat tunnu tärkeiltä tai ne koetaan itselle sopimattomiksi. Asukkaat eivät myöskään pysty arvioimaan asuinympäristön, naapuruston tai yhteistilojen laatua ja merkitystä itselleen etukäteen – niiden merkitys arkielämälle avautuu vasta asumiskokemuksen myötä (Ancell & Thompson-Fawcett 2008). Tällä on suora yhteys maksuhalukkuuteen asumispäätöksiä tehtäessä: yhteistiloista ei haluta maksaa ja joillekin tilat voivat muodostua jopa hankintapäätöksen esteeksi. Kaupunkisuunnittelun selvityksissä kuitenkin arvioidaan, että nuorten kiinnostus tornitaloihin heräisi, jos asunnot olivat riittävän pieniä (Helsinki 2011, 50) eli hankintahinnaltaan edullisempia. Sen sijaan perheet tulkitaan selvityksessä marginaaliseksi asukasryhmäksi. SRV:n kyselyn mukaan tornitaloasuminen kuitenkin kiinnostaisi perheitä, mutta kynnyskysymykseksi nousee jälleen asuntojen taloudellinen saavutettavuus. Koska tuotantohinnat ovat normaalia korkeammat, ensisijaiset kohderyhmät löytynevät lopulta varakkaimmista asukasryhmistä.
Suhteessa asukkaiden käyttäytymiseen: Keilaniemessä sosiaalisen kestävyyden ristiriidat ovat erilaisia kuin mitä ne ovat Kalasatamassa. Todennäköisillä asukkailla tulee Keilaniemessä olemaan useampia kakkosasuntoja ja kesämökkejä sekä lomamatkoja asumistaan rytmittämässä. Vaikka omaan kotiin halutaan satsata matkailun ja mökkeilyn ohella, korostuu asumispreferensseissä yksityisyyden arvostus. Näin ollen kiinnostus yhteisiin tiloihin tai lähipalveluihin jää vähäiseksi. Keilaniemen suunnitelmat ovat osittain linjassa näiden odotusten kanssa, mutta sen sijaan ristiriidassa kaupungin korkean rakentamisen periaatteisiin, joissa korostetaan ympäri vuoden elävää kaupunkitilaa ja palvelurakennetta.
Mikäli korkeaa rakentamista profiloidaan ja suunnitellaan markkinoiden varakkaimmalle ryhmälle, kuten nyt näyttäisi tapahtuvan, puhutaan asukassegmentistä, joka voi toteuttaa asumistarpeitaan haluamallaan tavalla, asumisen valintojaan optimoiden. Ristiriita syntyy, jos tämän ryhmän preferenssit eivät kohtaa tornitalorakentamiselle asetettuja kestävyyden tavoitteita. Asukasjoukolle, joka voi melko vapaasti toteuttaa itseään asumisratkaisuissaan, kestävän kehityksen mukainen käyttäytyminen ei kyselyaineiston perusteella ole ”luonnollinen valinta” – asumisensa optimoijat eivät ostovaiheessa painota esimerkiksi yhteistilojen tai lähiympäristön mahdollisuuksia. Jos tuleva korkea rakentaminen on ensisijaisesti vain varakkaimman asukassegmentin asumismuoto, tulisi kestävien ratkaisujen olla aidosti houkuttelevia tälle ryhmälle.
Tehokkaasti rakennettu, tiivis ympäristö vaatii niin suunnittelussa kuin toteutuksessa entistä enemmän yhteistyötä ja ymmärrystä. Korkean rakentamisen alueisiin liittyy paljon intressejä, mutta myös isoja riskejä, jos yhteiskunnallisten tavoitteiden, suunnittelukäytäntöjen, liiketoiminnan ja kuluttajakäyttäytymisen riippuvuuksia ei tarkastella avoimesti ja kriittisesti rinnakkain (Deane 2008, myös Heinonen ym. 2013). Ja silti voi tulla arvaamattomia ongelmia. Kanadan Vancouverin keskusta-alue on laajalti tunnettu living first -strategian pitkäjänteisestä toteuttamisesta, onnistuneesta korkean ja matalan rakentamisen yhdistämisestä ja kaupunkirakenteesta, jossa katutilojen, viherrakentamisen ja ranta-alueiden viihtyvyyteen on kiinnitetty erityistä huomiota (Staffans 2010). Menestyminen kansainvälisissä kestävän rakentamisen, taloudellisen kilpailukyvyn ja elämänlaadun vertailussa on johtanut siihen, että condo-tornit ovat täynnä varakkaiden kiinalaisten kakkosasuntoja. Tämän seurauksena asunnot ovat suuren osan vuodesta tyhjänä, eikä elävää naapurustoa synny hyvästä kaupunkisuunnittelusta huolimatta.
Lopuksi palaamme vielä Helsingin Kalasatamaan, kaupunkisuunnitteluun ja kaavoitukseen. Korkea rakentaminen avaa uusia mahdollisuuksia, mutta vaatii myös uusia toimintatapoja. Jos aiemmin käyttäjäkokemukset ja kaupunkisuunnittelun tulosten seuranta ovat jääneet vähäisiksi, on nyt viimeistään käännettävä uusi sivu. Kalasatamakeskuksen kaavoitus on esimerkki työpöytäkaavoituksesta, jossa asemakaava lyö lukkoon tekijöitä, joita rakennussuunnittelijoiden on vaikea ratkaista (vrt. Sivén 2013). Korkean asumisen yksi keskeisin vetovoimatekijä ovat asunnoista avautuvat näkymät (Helsinki 2011, 51). Avartavat näkymät mahdollistavat viihtymisen ja tilan tunnun pienessäkin asunnossa, mikä on tärkeää, koska yhteistiloja ei vielä koeta kompensoiviksi tekijöiksi. Tästä huolimatta on osa Kalasataman torneista osoitettu asemakaavassa hyvinkin lähelle toisiaan, rajoittaen kymmenien asuntojen näkymiä. Korkeassa rakentamisessa vaikutukset moninkertaistuvat: pieni asunto, jonka ikkunat avautuvat vastapäistä tornia kohden, tuntuu korostuneen ahtaalta (Wener & Carmalt 2006). Oletettavaa on, että nämä näkymiltään rajalliset asunnot vaativat erityistä ponnistelua löytääkseen asukkaansa. Näkymien puutetta on kompensoitava huokeammalla neliöhinnalla, jolloin monen muun asunnon omistaja maksaa hintajyvityksessä heikompien asuntojen kustannuksia. Sosiaalisen ja taloudellisenkin kestävyyden kannalta huono asemakaava tulee kalliiksi.
Kestävyyden tavoitteita ei tue myöskään se vähäinen kiinnostus, jota korkean rakentamisen selvityksissä ja edelleen kaavoituksessa osoitetaan tornirakennusten liittymiseen katutilaan. Vaikka selvitykset tunnistavat tuulisuuden ja varjostuksen vaikutukset, ei ole selvää, miten löydökset vaikuttavat suunnitelmiin. Tornitalojen ympäristöjen suunnittelu on toistaiseksi eriytetty asuinrakennussuunnittelusta, eikä innovatiivista, uudenlaista kaupunkitilaa pääse syntymään.
Kestävyyden, ja erityisesti sosiaalisen kestävyyden tavoittelu vaatii asukkaan valinnan mahdollisuuksia sekä käyttäytymistä ja arkea ymmärtävää suunnittelua ja suunnitteluratkaisujen toimivuuden seurantaa (Buys ym. 2013, Luederitz ym. 2013). Sen sijaan, että tornitaloja ajateltaisiin perinteiseen tapaan brutto- ja nettoneliöinä, tornitalojen sisä- ja ulkotilat tulisi nähdä urbaanin ympäristön jatkumona, jonka perimmäinen tarkoitus olisi tuottaa hyvää, terveellistä ja turvallista elinympäristöä asukkailleen ja käyttäjilleen. Tyytyväiset asukkaat hyödyntävät ympäristöään, käyttävät palveluita ja antavat mahdollisuuden yhteisöllisyyden uusille muodoille. Tällöin myös asuntojen jälleenmyyntiarvo saattaa pysyä hyvänä. Tällainen korkea rakentaminen täyttäisi niin asukkaiden kuin kaupungin odotukset sosiaalisesta kestävyydestä, mikä on yksi keskeisimmistä tulevaisuuden haasteista (vrt. Wood 2007).
Yhteenveto
Tässä artikkelissa olemme arvioineet pääkaupunkiseudulla toteutettaviin tornitalohankkeisiin kohdentuvia odotuksia kaupunkisuunnittelun ja asukkaiden näkökulmasta. Asukasnäkökulmaa avasivat rakennusyhtiö SRV:n teettämät kyselyt, joissa tunnistettiin kolme elämäntyyliprofiilia: satsaajat, kotoilijat ja meneväiset. Näistä erityisesti kaksi ensin mainittua painottaa ensisijaisesti asuntoa ja asunnosta avautuvia näkymiä. Kestävyyttä ilmentävät tekijät, kuten yhteistilojen käyttöhalukkuus, jäivät vastauksissa vähemmistöön. Kuitenkin suunnittelunäkökulma korostaa yhteistiloja ja urbaanin asumisen yhteisöllisyyttä.
Tornitalot ovat niin kaupungin kuin paikallisyhteisön sosiaalisen kestävyyden koetinkivi. Institutionaalinen näkökulma korostaa yhteisöllisyyttä osana asumisen laatua sekä tornitalojen volyymiä palveluiden ja katutilan vilkkauden synnyttäjänä. Asukaskyselyn ja artikkelissa esitettyjen esimerkkihankkeiden valossa riskit ovat kuitenkin ilmeiset. Tornitalojen mittakaava etuineen ja haittoineen vaatii uutta osaamista: rakennuttajien, suunnittelijoiden ja muiden toimijoiden on arvioitava uudelleen koko kaupungin rakenne ja sen dynamiikka. Katutilojen ja piha-alueiden ratkaisut on avattava kaikkien käyttäjäryhmien näkökulmasta, otettava vakavasti valoisuudesta ja tuulisuudesta tehdyt selvitykset ja arvioitava alueiden palvelurakenne sen eri mittakaavoissa. Myös kaavamääräyksien merkitys taloudelliseen saavutettavuuteen on arvioitava – mitä vaaditaan, missä ja minkä vuoksi. Tämä edellyttää tulevien asukkaiden entistä parempaa ymmärtämistä. Muutosten tarve on ilmeinen sekä suunnitteluprosesseissa että -ratkaisuissa, jos lopputuotosten halutaan tuottavan kestävää kehitystä. Mallia kannattaa hakea sieltä, missä korkean rakentamisen perinne on pitempi ja ratkaisut kehittyneempiä; hyvät ja huonot esimerkit on analysoitava, ja niiden oppi suodatettava osaksi paikallista tekemistä. Rakennuttajat eivät yksin pysty muutokseen, kuten eivät pysty arkkitehdit, insinöörit, asukkaat tai investorit – vasta silloin, kun kaikki prosessiin osallistuvat tahot työskentelevät yhdessä, on mahdollista tunnistaa ja toteuttaa kestävää korkeaa rakentamista (Deane 2008). Muussa tapauksessa korkea rakentaminen uhkaa jäädä niin kaupunkisuunnittelun kuin kestävän kehityksen pilvilinnaksi.
Kirjallisuus
Ali, Mir M. and Kheir Al-Kodmany (2012). Tall Buildings and Urban Habitat of the 21st Century: A Global Perspective. Buildings 2, 384–423.
Al-Kodmany, Kheir (2011). Placemaking with tall buildings. Urban Design International 16: 4, 252–269.
Allen, Timothy F. H. (2010). Making livable sustainable systems unremarkable. Systems Research and Behavioral Science 27, 469–479.
Ancell, Sarah & Michelle Thompson-Fawcett (2008). The Social Sustainability of Medium Density Housing: A Conceptual Model and Christchurch Case Study. Housing Studies, 23:3, 423–441.
Arvoasunto 2013. SRV haalii sijoittajia Kalasataman jättihankkeeseen. Arvoasunto 4/2013, 10-11.
Barton, Hugh & Catherine Tsourou (2000). Healthy urban planning. A WHO guide to planning for people. Spoon Press, London. 184 s.
Bengs, Christer (2013). Korkean kadonnut kunnia. Yhdyskuntasuunnittelu, 51:3, 44-59.
Berke, Philip R. (2000). Does Sustainable Development Offer a New Direction for Planning? Challenges for the Twenty-First Century. Journal of Planning Literature, 17:1, 21–35.
Book, Karin, Lena Eskilsson & Jamil Khan (2010). Governing the Balance between Sustainability and Competitiveness in Urban Planning: the Case of the Orestad Model. Environmental Policy and Governance, 20, 382–396.
Bramley, Glen & James Morgan (2003). Building Competitiveness and Cohesion: The Role of New Housebuilding in Central Scotland’s Cities. Housing Studies. 18:4, 447–471.
Bramley, Glen & Sinead Power (2009). Urban form and social sustainability: The role of density and housing type, Environment and Planning B: Planning and Design. 36, 30–48.
Buys, Laurie, Desley Vine & Evonne Miller (2013). What Makes Inner City High Density Liveable? Insight from Residents in Brisbane, Australia, Environmental Management and Sustainable Development, 2:1, 14-33.
Costello, Lauren (2005). From Prisons to Penthouses: The Changing Images of High-Rise Living in Melbourne. Housing Studies, 20: 1, 49–62.
Crocker, Robert & Steffen Lehman (2013). Prologue: Motivating change in consumption and behaviour. Teoksessa Crocker, R.& S. Lehman (toim.). Motivating Change. Sustainable Design and Behaviour in the Built Environment, 1–8, Routledge, Abingdon, OX.
Deane, Michael (2008). The builder’s role in delivering sustainable tall buildings. The Structural Design of Tall and Special Buildings, 17: 5, 869–880.
Dempsey, Nicola (2009). Are good-quality environments socially cohesive? Measuring quality and cohesion in urban neighbourhoods, Town Planning Review, 80:3, 315–345.
Espoo (2012). Espoon korkean rakentamisen periaatteet. Espoon kaupunkisuunnittelukeskus / yleiskaava ja Arkkitehtitoimisto Harris-Kjisik Oy. Espoon kaupunki, Painatuskeskus, 2012. Saatavissa: <http://www.espoo.fi/download/noname/%7B207F00B3-2AD7-46AB-A4E9-9BA647007835%7D/36150>
Forrest, Ray, Adrienne La Grange & Yip Ngai-Ming (2002). Neighbourhood in a high rise, high density city: some observations on contemporary Hong Kong. The Sociological Review, 50:2, 215–240.
Gifford, Robert (2007). The Consequences of Living in High-Rise Buildings. Architectural SCience Review, 50:1, 1–16.
Gill, Gordon (2008). A Tall, Green Future. Structural Design of Tall and Special Buildings, 17, 857–868.
Godschalk, David R. (2004). Land use planning challenges: Coping with conflicts in visions of sustainable development and livable communities. Journal of the American Planning Association, 70:1, 5–13.
Hasu, Eija, Anne Tervo & Jukka Hirvonen (2014). Townhouse – unelmakoti? Teoksessa Kuittinen, M. (toim.). Aalto-yliopiston Energiatehokas townhouse-tutkimushankkeen vuosiraportti 2014. 44-49. Aalto-yliopisto: Picascript, Helsinki.
Haughton, Graham (1999). Environmental Justice and the Sustainable City. Journal of Planning Education and Research, 18, 233–243.
Heinonen, Jukka, Mikko Jalas, Jouni K Juntunen, Sanna Ala-Mantila and Seppo Junnila (2013). Situated lifestyles: II. The impacts of urban density, housing type and motorization on the greenhouse gas emissions of the middle-income consumers in Finland. Environmental Research letters, 8, 1–10.
Helsingin kaavoituskatsaus 2013. Saatavissa: <http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/kaavoituskatsaus/kaavoituskatsaus_2013.pdf>
Helsingin kaupunki (2011). Korkea rakentaminen Helsingissä. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavaosaston selvityksiä 2011:4. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto. Saatavissa: <http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/aos_2011-4.pdf>
Jabareen, Yosef R. (2006). Sustainable Urban Forms: Their Typologies, Models, and Concepts. Journal of Planning Education and Research, 26, 38–52.
Kalasatamakeskus. [viitattu 12.12.2013]. <http://www.kalasatamankeskus.fi/tietoa-hankkeesta>
Keilaniemi (2011). Keilaniemen lähiympäristö- ja korttelisuunnitelma. [viitattu 12.12.2013]. Saatavissa: <http://aineistopankki.espoo.fi/?cart=346-deakaiklka&l=FI> tiedosto: Keilaniemen_lähiympäristö-ja korttelisuunnitelma_18112011_4831.pdf.
Keilaniemi. [viitattu 12.12.2013]. Saatavissa: <https://www.srv.fi/espoo/keilaniemi>
Kyttä, Marketta, Katariina Pahkasalo & Mari Vaattovaara (2010). Asumisunelmat tosielämässä. Teoksessa Juntto, A. (toim.). Asumisen arki ja unelmat. Suomalainen asuminen muutoksessa, 121–148, Gaudeamus, Helsinki.
Laakso, Seppo & Heikki A. Loikkanen (2010). Markkinat keskittävät – pitäisikö politiikan hajauttaa? Yhteiskuntapolitiikka 75:3, 284–292.
Lönnqvist, Henrik & Seppo Laakso (2012). Kaupunkialueen maankäyttö metropolialueella. Teoksessa. Loikkanen, H. A , S. Laakso & I. Susiluoto (toim.). Metropolialueen talous. Näkökulmia kaupunkitalouden ajankohtaisiin aiheisiin. Helsingin kaupunki, Tietokeskus. 79-106. Saatavissa: <http://www.helsinki.fi/kaupunkitutkimus/dokumentit/metropolialueen_talous.pdf>
Luederitza, Christopher, Daniel J. Langa & Henrik Von Wehrdenb (2013). A systematic review of guiding principles for sustainable urban neighborhood development. Landscape and Urban Planning, 118, 40–52.
Manzi, Tony, Karen Lucas, Tony Lloyd-Jones & Judith Allen (2010). Understanding social sustainability: Key concepts and developments in theory and practice. Teoksessa: Manzi, T., K. Lucas, T. Lloyd-Jones, & J. Allen (toim.). Social Sustainability in Urban Areas. Communities, Connectivity and the Urban Fabric, 1–33, Earthscan, Lontoo.
RYM (2014). [viitattu 25.9.2014]. Saatavissa: <http://rym.fi/fi/program/energizing-urban-ecosystems-eue-2/ pdf>
Sivén, Kirsti (2013). Mahtuuko asunto kaavaan? Arkkitehti 110:5, 15.
Staffans, Aija (2010). Vancouver vahvistaa kilpailukykyään kestävästi. Kuntatekniikka 1/2010, 7-11.
Staffans, Aija (2004). Vaikuttavat asukkaat. Paikallinen tieto ja vuorovaikutus kaupunkisuunnittelun haasteina. TKK, yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisu A 29. Espoo. ISBN 951-22-6962-7.
Strandell, Anna (2011). Asukasbarometri 2010. Asukaskysely suomalaisista asuinympäristöistä. Suomen ympäristö 31. Edita Prima Oy, Helsinki.
Strelitz, Ziona (2013). Tall building design and sustainable urbanism: London as a crucible. Intelligent Buildings International, 3:4, 250–268.
Tampere 2012. Korkean rakentamisen selvitys Tampereen keskusta-alueella. Tampereen kaupunki, keskustahanke. Selvityksen loppuraportti 30.10.2012. Arkkitehtistudio M&Y Moisala & Ylä-Anttila. Saatavissa: <http://www.tampere.fi/material/attachments/k/6C92ilb5A/korkeanrakentamisenselvitys.pdf>
Tavernor, Robert & Gunter Gassner (2010). Visual consequences of the plan: Managing London’s changing skyline. City, Culture and Society, 1, 99–108.
Tavernor, Robert (2007). Visual and cultural sustainability: The impact of tall buildings on London. Landscape and Urban Planning, 83, 2–12.
Uusien keskusten ristiriidat. Arkkitehti 6/2013, 10–21.
Valentin, Anke & Joachim H. Spangenberg (2000). A guide to community sustainability indicators. Environmental Impact Assessment Review, 20:2, 381–392.
Vallance, Suzanne, Harvey C. Perkins & Jennifer E. Dixon (2011). What is social sustainability? A clarification of concepts. Geoforum, 42, 342–348.
Wener, Richard & Hannah Carmalt (2006). Environmental psychology and sustainability in high-rise structures. Technology in Society, 28, 157–167.
WCED (1987). Report of the World Commission on Environment and Development: Our Common Future. [viitattu 4.11.2013]. Saatavissa: <http://www.un-documents.net/ocf-02.htm#I>
Wheeler, Stephen M. (2000). Planning for metropolitan sustainability. Journal of Planning Education and Research, 20, 133–145.
Wilkinson, Chris (2013). Aesthetics, Symbolism and Status in the Twenty-First Century. Teoksessa Wood, A. & D. Parker (toim.). The Tall Buildings Reference Book. Routledge, New York. eBook Collection (EBSCOhost), 33–40.
Wood, Anthony (2007). Sustainability: A New High-Rise Vernacular? The Structural Design of Tall and Special Buildings, 16, 401–410.