Lieven Ameel

Kirjoitus kuvaa kertomusten kasvavaa potentiaalia suunnittelun kehittämisessä ja evaluoinnissa

Kertomukset näyttävät saapuneen suunnitteluun. Kansainvälisessä tutkimuksessa on jopa puhuttu suunnittelun ”kerronnallisesta käänteestä” (Cohen 2008, 111–115). Myös Helsingin pitkän rantaviivan hankkeissa näkyy kertomusten kasvanut merkitys. Kerronnallisuuden tärkeys on korostunut aluesuunnittelun kilpailuasetelman myötä: tarinat muodostavat yhä tärkeämpiä instrumentteja, joilla homogenisoituvat kaupungit pyrkivät erottautumaan toisistaan ja ylläpitämään omaleimaisuuttaan. Tutkimuksessa vastaava käänne kohti suunnittelussa käytettyjen kerronnallisten rakenteiden tutkimista on vasta kehitteillä ja kentällä vallitsee käsitteellinen moniäänisyys, joka hankaloittaa kerronnallisuuden potentiaalin arviointia suunnittelijoiden keskuudessa yhtä hyvin kuin suuressa yleisössä. Pohdin tässä kansainvälisen tutkimuksen päälinjoja ja ongelmakohtia. Erotan kolme eri yhteen kietoutuvaa, mutta erillään olevaa tasoa, jolla kertomuksia ja kerronnallisuutta voidaan tarkastella suunnittelun kontekstissa: yhtäältä suunnittelu kertomuksena, toiseksi kertomuksia suunnittelussa ja kolmantena kertomuksia suunnittelusta.¹

Suunnittelu kertomuksena

Idea siitä, että suunnittelussa on pohjimmiltaan kyse tarinan kertomisesta, liittyy vahvasti diskursiiviseen käänteeseen (Wood 2009, 207–210; vrt. myös Taylor 1998, 122–125), jonka mukaan suunnittelu sisältää keskenään kilpailevia ja keskustelevia diskursseja. Suunnittelussa kerrottu tarina sitoo yhteen vallankäytön ja kielenkäytön, ja tietyn retoriikan avulla puolustetaan, ohjataan ja määrätään tulevia muutoksia yhdyskuntarakenteeseen. Kaupungit ovat aina ”moninaisten kertomusten risteyksiä” (Massey 1999, 171; ks. Brooker 2002, 1). Tänä päivänä myös suunnittelijoiden tehtävä on luoda voimavaroja, joilla voidaan arvioida ja helpottaa jatkuvasti käynnissä olevaa ”kaupungin tarinan kirjoittamista”, kuten Patsy Healey sen ilmaisee (2000, 528).

Näkemystä suunnittelusta kertomuksena voidaan soveltaa suunnittelun eri osa-alueisiin. Ylimmällä tasolla suunnittelussa on kyse strategisesta visiosta, joka voidaan kiteyttää yhden, selkeästi erottuvan tarinan muotoon. Jos tarina on vakuuttava, sen mahdollisuudet läpäistä poliittisen päätöksenteon prosessit ovat todennäköisesti parempia (Myers & Kitsuse 2000, 229–230). Suunnittelu toimii toisin sanoen aina ”suostuttelevana tarinan kertomisena” (Throgmorton 1993). Tämä pätee myös hierarkkisesti alemmilla tasoilla. Osayleiskaavan taso saattaa esimerkiksi sisältää tarinan tietyn kaupunginosan kehityksestä osaksi laajempaa kokonaisuutta, tai tietyn kohteen merkityksestä ympäristön identiteetinluojana. Uusimman Helsingin tapauksessa Jätkäsaaren kaareva puisto on pidetty esimerkkinä kerronnallisesta elementistä (Ekelund 2012), joka tulee toimimaan alueen keskeisenä identiteettitekijänä (Oyk 2008, 5).

Tarinoita suunnittelussa

Se, että suunnittelu toimii aina jollain tavoin kertomuksena, ei tarkoita sitä, että suunnittelijat olisivat aina olleet halukkaita käyttämään hyväkseen muita kuin omasta virkakunnasta kumpuavia tarinoita. Kasvava kiinnostus tarinoiden laajempaan potentiaaliin liittyy siirtymiseen modernista postmoderniin suunnitteluparadigmaan. Muutos ylhäältä alaspäin toimivasta suunnittelusta keskustelevampaan, osallistuvampaan ja ”diskursiivisempaan” suunnitteluun (ks. Fischer 2009) sisältää myös siirtymisen kohti erilaisten tarinoiden huomioimista ja soveltamista (ks. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 26–27).

Monissa viimeaikaisissa kaupunkitutkimuksissa toistuu ajatus siitä, että tarinoiden huomioiminen suunnittelussa saattaa muodostaa avaimen positiivisemmille kaupunkikokemuksille, tiiviimmän yhteisöllisyyden tunteelle, sekä aidomman paikkaidentiteetin ja paikkaan kuulumisen tuntemukselle (ks. Bianchini 2006, 26; Bloomfield 2006, 45). Sitä kautta voitaisiin toteuttaa demokraattisempia suunnittelumalleja (Bartholomew & Locher 2011, 94–97; Li & Hamin 2012, 188–190) ja kestävämpää suunnittelua (Eckstein & Throgmorton 2003). Postmodernissa paradigmassa otetaan etäisyyttä moderneihin suuriin kertomuksiin (”master narratives”), mutta ”pienempien tarinoiden” huomioiminen ja niiden johdonmukainen soveltaminensuunnittelun prosesseihin on kuitenkin osoittautunut haasteelliseksi (Knieling & Othengrafen 2009, 53–54).

”Tavallisten” kaupunkilaisten kertomukset näyttäytyvät enenevässä määrin suunnittelijoiden näkökulmasta arvokkaana kokemuksellisena tietona. Esimerkiksi Ann-Margaret Esnard on korostanut ”sosiaalisiin kertomuksiin pohjautuvan paikallisen tiedon” merkitystä (2012, 315–318). Paikallisia ääniä ja tarinoita olisi hyvä ottaa huomioon eri kansalaisten osallistumisen muodoissa (ks. Staffans 2004, 67–73). Suunnittelussa tämä nimenomainen tapa hyödyntää kerronnallisuutta kutsumalla paikallisia tuomaan ja tuottamaan omia tarinoitaan on viime aikoina ollut etusijalla. Myös Helsingin menneillä olevan yleiskaavan laatimisessa se on ollut näkyvä tapa liittää suunnittelun kaupunkilaisten tarinoihin (Yleiskaava). Suunnittelu voisi kuitenkin hyötyä paljon laajemmin tarinoiden kirjosta. Tarinoiden muodossa kaupungin monimuotoinen muisti siirtyy sukupolvelta toiselle. Paikallisen muistin tärkeys kaupunkihistoriassa on myös Suomessa ollut tutkimuksessa esillä (ks. Åström et al. 2004; Lento & Olsson 2013; ks. myös Lehtovuori 2012, 25), mutta kerronnallinen ulottuvuus on tässä yhteydessä jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tarinoita suunnittelusta

Suunnittelua voidaan ajatella tarinan kertomisena, ja tarinoita voidaan käyttää hyväkseen suunnittelun eri vaiheissa ja muodoissa. Suunnittelun ympäriltä löytyy myös lukemattomia tarinoita, jotka eivät liity suoranaisesti tiettyyn suunnittelun vaiheeseen, vaikka ne vaikuttavat voimakkaasti suunnittelun lopulliseen tulokseen. Tähän ryhmään kuuluu median, myös sosiaalisen median, tuottamia mielikuvia; kansalaisten omia tarinoita tietyn hankkeen suotavuudesta, ja muita hankkeen ympärille syntyviä puheenvuoroja. Myös brändäys lukeutuu tähän ryhmään tarinoita, jotka toimivat suunniteillä olevan maiseman kokemusten muokkaajina. Vaikka brändäys vaikuttaa harvoin tuotteen varsinaiseen sisältöön, se on noussut yhdeksi tärkeimmäksi tavaksi, jolla suunnitteluun liittyviä tarinoita käytetään hyväkseen. Kiristyvässä kaupunkien välisessä globaalissa kilpailussa vakuuttavien tarinoiden merkitys korostuu, ja ”[k]aupungit tukeutuvat yhä enemmän symboliseen politiikkaan”, jossa ”kaupunkikertomukset ovat tapa luoda kaupunkimielikuvaa ja brändiä” (Ilmonen 2008).

Kerronnallinen suunnittelu kaupunkitutkimuksessa

Viime vuosikymmeninä on ilmestynyt lukemattomia tutkimuksia, jotka tarkastelevat kaupunkitarinoita ja niiden suhdetta kaupunkisuunnitteluun. Osittain johtuen siitä, että vasta viime vuosina on lähestytty yhdyskuntasuunnittelun kerronnallisuutta monitieteellisistä näkökulmista, tutkimuksissa on havaittavissa huomattava käsitteellinen epäselvyys. Tutkijat puhuvat ”mielikuvituksista” (“imaginaries”; Bridge & Watson 2000; Bloomfield 2006), “kertomuksista” (”narratives”; Tewdwr-Jones 2011), “taruista” (”tales”; Dormans 2010), ”tarinoista” (“stories”; Sandercock 2010); “mielenmaisemista” (Weiss-Sussex & Bianchini 2006), ja “metaforista” (Pakarinen 2010), ynnä monista muista. Kyseisiä käsitteitä käytetään monissa tutkimuksissa melko laajassa merkityksessä, kattamaan tarinoita suunnittelussa ja suunnittelusta yhtä hyvin kuin tarinoita suunnittelulle, tekemättä selkeää eroa näiden eri tasojen välillä.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että kerronnallinen käänne suunnittelussa (Cohen 2008, 111–115; Sandercock 2010) ei ole johtanut vahvempaan kerronnalliseen teoriaan kaupunkitutkimuksessa. Tämä on sitäkin yllättävämpää, kun otetaan huomioon, että kerronnallinen teoria on viime aikoina kehittynyt yhä enemmän monitieteelliseen tutkimukseen sopivaksi välineeksi. Viime vuosikymmeninä humanistisissa ja sosiaalitieteissä on sovellettu kerronnallista (narratologista) käsitteistöä enenevässä määrin myös muihin kuin kaunokirjallisiin teksteihin, esimerkiksi omaelämäkertoihin tai mediakertomuksiin. Kirjallisuudentutkijat kuten Monika Fludernik (1996) ja Ansgar Nünning (Nünning et al. 2010), ja psykologeja kuten Jerome Bruner (1991), ovat kiinnittäneet huomiota siihen tapaan, jolla kertomukset luovat kokonaisvaltaisia maailmoja, jotka ovat kulttuurisidonnaisia ja jotka määräävät niitä tapoja, joilla tulkitsimme ympäröivää maailmaa. Sosiaalitieteissä kerronnallista tutkimusta on hyödynnetty esimerkiksi potilaskertomusten analyysissa.

Lopuksi

Kokemuksellinen ja (inter)subjektiivinen paikkatieto tallentuu ennen kaikkea monenlaisiin kerronnallisiin muotoihin, joista ammennetaan tämänhetkisessä yhdyskuntasuunnittelussa yhä eksplisiittisemmin. Myös itse suunnittelu on ymmärrettävissä monitahoisena tarinan kertomisena. Suunnittelun ympäriltä syntyvät kertomukset – brändäyksessä ja mediassa – vaikuttavat voimakkaasti kehittyvien alueiden tulevaan kokemukseen. Käytännön suunnittelussa jo tapahtunut kerronnallisen käänteen haasteisiin olisi tärkeää vastata suunnitteluteorian kerronnallisella käänteellä. Yhdyskuntasuunnitteluun sovelletun kerronnallisen tutkimuksen avulla olisi mahdollista luoda selkeämpi typologia ja yhdenmukaisempi käsitteistö. Selkeämmät, myös konkreettisiin tapaustutkimuksiin perustuvat käsitteet ja koherentti typologia olisivat tärkeitä työvälineitä paitsi yhdyskuntasuunnittelun ammattilaisille ja tutkijoille, myös tavallisille käyttäjille – kaupunkilaisille, jotka kohtaavat kaupungissa betonin, lasin ja tiiliskivien lisäksi myös ympäristöön liitettyjä mielikuvia, diskursseja ja kertomuksia.

KIRJALLISUUS

Bartholomew, K. & Locher, M. (2011). People and Place: Communication and Community Development. In Angotti, T.; Doble C. S. & Horrigan P. (eds.): Service-Learning in Design and Planning: Educating at the Boundaries. New Village Press, Oakland. 86–102.
Bloomfield, J. (2006). Researching the Urban Imaginary: Resisting the Erasures of Places. In Weiss-Sussex, G. & Bianchini, F. (eds.): Urban Mindscapes of Europe. Rodopi, Amsterdam. 45–61.
Bridge, G. & Watson, S. (2000). City Imaginaries. In Bridge, G. & Watson, S. (eds.): A Companion to the City. Blackwell Oxford. 7–17.
Brooker, P. (2002). Modernity and Metropolis. Writing, Film and Urban Formations. Palgrave, Basingstoke.
Bruner, J. (1991). The Narrative Construction of Reality. Critical Inquiry 18:1, 1–21.
Cohen, P. (2008). Stuff Happens: Telling the Story and Doing the Business in the Making of Thames Gateway. In Cohen, P. & Rustin, M. J. (eds.): London’s Turning: Thames Gateway: Prospects and Legacy. Ashgate, Aldershot. 99–124.
Dormans, S. (2010). Narrating the City. Urban Tales from Tilburg to Almere. PhD dissertation, Radboud University Nijmegen.
Eckstein, B. & Throgmorton, J. A. (2003). Story and Sustainability: Planning, Practice, and Possibility for American Cities. MIT Press, Massachusetts.
Ekelund, R. (2012). Kaupunkien tarinat. In Helsinki info 2012/6, 12–13.
Esnard, A-M. (2012): Visualizing Information. In Weber, R. & Crane, R. (eds.): The Oxford Handbook of Urban Planning. Oxford University Press, Oxford. 306–322.
Fischer, F. (2009). Discursive planning: social justice as discourse. In Marcuse, P. et. al. (eds.): Searching for the Just City. Debates in Urban Theory and Practice. Routledge, London. 52–71.
Foth, M. & Hearn, G. N. & Klaebe, H. G. (2007). Embedding digital narratives and new media in urban planning. In Proceedings Digital Resources for the Humanities and Arts, Dartington, South Devon, UK.
Hajer, M. & Grijzen, J. & van ’t Klooster, S. (2010). Sterke verhalen. Hoe Nederland de planologie opnieuw uitvindt. 010, Rotterdam.
Healey, P. (2000). Planning in Relational Space and Time: Responding to New Urban Realities. In Bridge, G. & Watson, S. (eds.): A Companion to the City. Blackwell, Oxford. 517–530.
Ilmonen, M. (2008). Kaupungit markkinoilla. Teoksessa: Mattila, H. (toim.) Media city. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisuja C 54, ss. 39–57.
Jauhiainen, J. S. & Niemenmaa, V. (2006). Alueellinen suunnittelu. Vastapaino, Tampere.
Knieling, J. & Othengrafen, F. (2009). En Route to a Theoretical Model for Comparative Research on Planning Cultures. In Knieling, J. & Othengrafen, F. (eds.): Planning Cultures in Europe. Decoding Cultural Phenomena in Urban and Regional Planning. Ashgate, Farnham. 39–64.
Li, N. & Hamin, E. M. (2012). Preservation.” In Weber, R. & Crane, R. (eds.): The Oxford Handbook of Urban Planning. Oxford University Press, Oxford. 197–217.
Lefebvre, H. (1974/1991): The Production of Space. Translated by Donald Nicholson-Smith. Blackwell, Oxford.
Lento, K. & Olsson, P. (2013). Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. SKS, Helsinki.
Myers, D. & Kitsuse, A. (2000). Constructing the Future in Planning: A Survey of Theories and Tools. Journal of Planning Education and Research 2000/19, 221–231.
Nünning, V. & Nünning, A. & Neumann, B. (eds.). (2010). Cultural Ways of Worldmaking. Media and Narratives. De Gruyter, Berlin.
Oyk (2008). Jätkäsaaren osayleiskaava. Saatavissa: <http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/julk_2008–3.pdf>
Pakarinen, T. (2010). Metaphors in Urban Planning. From Garden City to Zwischenstadt and Netzstadt. Tampere University of Technology, Tampere.
Sandercock, L. (2010). From the Campfire to the Computer: An Epistempology of Multiplicity and the Story Turn in Planning. In Sandercock, L. & Attilli, G. (eds.): Multimedia Explorations in Urban Policy and Planning: Beyond the Flatlands. Springer; Heidelberg, London & New York.
Staffans, A. (2004). Vaikuttavat asukkaat. Vuorovaikutus ja paikallinen tieto kaupunkisuunnittelun haasteina. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.
Taylor, N. A. (1998). Urban Planning Theory since 1945. London: Sage Publications, London. katsauksia
Tewdwr-Jones, M. (2011). Urban Reflections: Narratives of Place, Planning and Change. Policy Press, Bristol.
Throgmorton, J. A. (1993). Planning as Persuasive Storytelling in the Context of ‘the Network Society’. In Planning Theory 2:2 (1993), 125–151.
Van Hulst, M. (2012). Storytelling, a model of and a model for planning. Planning Theory 11:3, 299–318.
Weiss-Sussex, G. & Bianchini, F. (eds.). (2006). Urban Mindscapes of Europe. Rodopi, Amsterdam.
Wood, S. (2009). Desiring Docklands: Deleuze and Urban Planning Discourse. Planning Theory 2009:8, 91–216
Yleiskaava. Saatavissa: <http://www.yleiskaava.fi/> (viitattu 1.12.2013).
Åström, A & Korkiakangas P. & Olsson P. (2004). Memories of my town. SKS, Helsinki.