Kohtaavatko yhdyskuntasuunnittelun muuttuvat tehtävät ja monitieteinen koulutus toisensa?

Markku Norvasuo

Johdanto

Syksyllä 2016 tein kaksikymmentäkaksi teemahaastattelua, joissa käsiteltiin yhdyskuntasuunnittelijalta tulevaisuudessa toivottuja taitoja. Tavoitteena oli tarkastella osaamisen tarpeita nimenomaan kunta- ja konsulttikentän näkökulmasta niin, että tuloksia voitaisiin käyttää koulutuksen suunnittelussa. Materiaalia kertyi runsaasti, ja sen pohjalta kirjoitettu Yhdyskuntasuunnittelun koulutustarveselvitys julkaistiin keväällä 2017. Tarkastelen tässä selvityksen keskeisiä tuloksia erityisesti siltä kannalta, miten ne suhteutuvat yliopistojen pyrkimyksiin kehittää koulutuksen sisältöjä.

Hanke toteutettiin Turun yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella Sampo Ruoppilan johdolla. Rahoitus saatiin seitsemältä yli 50 000 asukkaan kaupungilta, jotka olivat Espoo, Helsinki, Joensuu, Jyväskylä, Oulu, Tampere ja Turku. Niiden lisäksi tutkimuksessa olivat mukana Inkoo, Lempäälä ja Nurmijärvi, Etelä-Savon maakuntaliitto, Tampereen seudun kuntayhtymä sekä konsulttitoimistot FCG, Ramboll ja WSP. Yhteensä haastatteluihin osallistui 25 henkeä, joista valtaosa oli kaupungeista ja kunnista. Selvitykseen saatiin varsin kattava edustus erilaisia työnantajia ja työtehtäviä. Käsitettä yhdyskuntasuunnittelija käytettiin selvityksessä melko väljästi henkilöstä, joka työskentelee asiantuntijana yhdyskuntasuunnittelutehtävien parissa, tyypillisesti kaavoituksessa tai siihen läheisesti liittyvissä tehtävissä.

Hankkeen yhtenä lähtökohtana oli yliopistoissa jo käynnistynyt koulutuksen kehittämistyö. Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitos ryhtyi yhteistyöhön Helsingin yliopiston ja Helsingin kaupungin kanssa: syntyi Kaupunkiakatemia ja aluksi kaupunkitutkimuksen kandidaattivaiheen monitieteinen sivuaine. Hyvin samanaikaisesti Aalto-yliopiston Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä tuotti Insinööritieteiden korkeakouluun englanninkielisen maisteriohjelman ”Spatial Planning and Transportation Engineering”. Näistä keskusteltiin myös haastatteluissa. Sittemmin myös Kaupunkiakatemia on tuottanut maisteriohjelman. Erityisesti kaupunkitutkimuksen nimellä opetusta on kehitetty Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteistyönä, ja siihen voi erikoistua myös Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden englanninkielisessä maisteriohjelmassa (REMS). Parhaillaan Tampereen teknillinen yliopisto, Tampereen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu suunnittelevat koulutusyhteistyötä, kun Tampere3-prosessi etenee.

Käynnissä näyttäisi siis olevan epävirallinen koulutusohjelmien kehittämisen kilpailu. Ohjelmia kehitetään sen mukaan, millaista opetusta ja kaupunkiyhteistyötä on tarjolla. Mainitut esimerkit ovat varsin erilaisia. Kunkin tahon omiin vahvuuksiin tukeutuminen on periaatteessa myönteistä. Silti voi otaksua taustalla olevan myös erilaisia selviytymisstrategioita. Tällaisia voivat olla pyrkimykset profiloitua jaettavien resurssien vähetessä, kansainväliset esikuvat, ulkomaisten opiskelijoiden houkuttelu ja valtion tiedepoliittisten linjausten ennakoiva tulkinta. Koulutustarveselvityksen välityksellä haluttiin nähdä ”toinen puoli” tästä monisyisestä prosessista, toisin sanoen laajemmin ne tehtävät, joihin yhdyskuntasuunnittelijoita tarvitaan. Kuten myöhemmin käy ilmi, tehtävissäkään ei ole kyse tasalaatuisista tarpeista eikä vain yhdestä roolista, vaan erilaisuudelle ja yksilöllisyydelle jää edelleen runsaastikin tilaa.

Tavoitteena oli saada haastatellut tulkitsemaan työnäkymiä avarasti ja kokemuspohjaisesti. Haastattelurungon pääteemoja olivat haastatellun edustaman organisaation työnäkymät, alan yleiset kehityskulut (lainsäädäntö, teknologia yms.), nykyisen koulutuksen puutteet, konsulttien käyttö (koskien muita kuin konsulttitoimistoja), strateginen suunnittelu sekä kuntarakenteen muutos. Lopuksi tiedustelin näkemyksiä myös kahdesta uudesta monitieteellisestä koulutusohjelmasta. Näihin ei kuitenkaan ehditty paneutua syvällisesti, joten ne toimivat lähinnä virikemateriaalina haastattelutilanteessa.

Nopea silmäys historiaan osoittaa, että mainitut teemat ovat olleet aikaisemminkin relevantteja sekä koulutuksen että käytännön työtehtävien kannalta. Koulutuksen alkuvaiheet ajoittuvat 1900-luvun alkuun. Kyse oli lähinnä sitteläisiin vaikutteisiin tukeutuvasta kaupunkisuunnittelun opetuksesta, mutta jo tuolloin ehdotettiin myös yleiskaavallisia ja seudullisia ratkaisuja. Opetusta kehitettiin edelleen 1920–1930-luvuilla. Ajankohtaan osui kansainvälinen arkkitehtuurin modernismin murros, joka vaikutti myös kaupunkisuunnittelussa. Lainsäädännössä kaupunkien asemakaavat ja maaseudun taajamat sisällytettiin vuoden 1932 asemakaavalakiin. Tärkeä yksittäinen tapahtuma oli asemakaavaopin professuurin perustaminen Teknilliseen korkeakouluun 1940. Virkaan nimitetty Otto Iivari Meurman uudisti merkittävästi koulutusta, ja olennaisesti hänen välityksellään omaksuttiin myös lähiörakentamisen ja hajakeskityksen periaatteet. Seutusuunnittelu vakiintui sodan jälkeen. Seutukaavoitus ja maaseudun asemakaavat otettiin huomioon seuraavassa suuressa lakiuudistuksessa, vuoden 1959 rakennuslaissa. Lainsäädännön toteuttamisella ja sodanjälkeisellä rakentamisella oli vaikutusta myös siihen, että asemakaavaopin opetusta maanmittausinsinööreille lisättiin 1940- ja 1950-luvuilla. Insinöörit alkoivat aluksi huolehtia erityisesti maaseudun kaavoitustehtävistä. 1960-luvulta alkaen yhdyskuntasuunnittelun tehtäväkenttä on monipuolistunut ja vastaavasti muiden ammattikuntien kuin arkkitehtien osuus vähitellen kasvanut. Vuonna 1968 perustettiin Yhdyskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskus YJK, sittemmin Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus YTK. Sen käynnistämällä nk. pitkällä kurssilla on ollut merkittävä asema yhdyskuntasuunnittelijoiden koulutuksessa. (Härö 1992, Hurme 1991, Julkunen 2008, Wäre 1992.)

Myös nykyinen kiinnostus koulutuksen kehittämiseen näyttää liittyvän jonkinlaiseen ”suunnitteluparadigman” muutokseen. Laajaksi taustailmiöksi voi katsoa kaupungistumisen ja siitä seuranneen tarpeen kehittää keskustoja ja tiivistää yhdyskuntarakennetta. Lisäksi tilanteeseen vaikuttavat jälleen muutokset maankäyttö- ja rakennuslakiin sekä suunniteltu maakuntauudistus.

Työnkuvan muutokset

Yksi selvityksen keskeisistä kysymyksistä koski ammatillisten tehtävien muutoksia. Edellä mainittu kaupungistuminen tuli haastatteluissa vahvasti esiin. Keskustojen tiivistämisestä ja täydennysrakentamisesta on tullut tärkeitä, mikä johtaa myös liikkumisen ja kaupunkitilan suhteen tarkasteluun. Helsingissä, Espoossa ja Tampereella raideliikenne katsotaan tärkeäksi kasvun välineeksi. Vanhojen lähiöiden täydennysrakentaminen tuo omat haasteensa. Täydennysrakentamisen tehtäväkenttä liittyy erityisesti asemakaavoitukseen. Sen kannalta tärkeitä osaamisen alueita ovat myös nk. brownfield-alueille suunnittelu, hulevesien hallinta, erilaisten asuntotyyppien soveltaminen, kaavatalous, rakentamistalous, paikkatiedon hyödyntäminen, kiinteistönmuodostus, liito-orava- ja muut luontokysymykset, maisemasuunnittelu, energia-asiat ja markkinointi.

Yleiskaavoitus puolestaan liitetään yhä selvemmin strategiseen kehittämiseen ja kasvuun varautumiseen. Monessa kaupungissa oli kaupunkiseudun pääosin kattava yleiskaava. Tämän lisäksi saattoi olla pienempien alueiden osayleiskaavoja. Viimeksi mainituilla voi olla hyvinkin tärkeä tehtävä kunnan alueellisessa kehittämisessä, kun pyritään välttämään yksittäisten projektien ehdoilla etenevää ”postimerkkikaavoitusta”. Jossakin määrin haastatellut arvelivat myös, että muutokset maankäyttö- ja rakennuslakiin lisäisivät kunnan mahdollisuuksia omaan maapolitiikkaan.

Silti oli aavistuksen yllättävää, kuinka läpäisevää kasvun tematiikka oli haastatteluissa. Sen vastakohtana supistumiseen varautuminen oli esillä vain yhdessä tapaamisessa. Myös aineistossa mukana olleet kolme pienehköä kuntaa olivat kasvuvyöhykkeillä. Kasvua ei kuitenkaan ymmärretty vain taloudelliseksi asiaksi, vaan sen yhteydessä mainittiin myös kestävän kehityksen piiriin luettavia asioita.

Toisaalta, huolimatta yhdistävästä kasvun tematiikasta kaupungit ja kunnat osoittautuivat yksilöllisiksi. Paitsi että olosuhteet ovat yksilöllisiä, on myös monia tapoja painottaa suunnittelua ja organisoida kokonaisuudeksi yleis- ja asemakaavoitus, katusuunnittelu, liikennejärjestelmätyö ja seudullinen suunnittelu. Koulutuksesta ei välttämättä saa täsmällisiä eväitä juuri tietyn kaupungin suunnittelutehtäviin, vaan osaamista on kerrytettävä myös työtehtävien kautta. Samasta syystä kaupungit tekevät mielellään yhteistyötä yliopistojen kanssa.

Toisena merkittävänä asiaryhmänä tuli esille työtapojen muutos. Suunnittelijat toimivat yhä enemmän tiimeissä. Tiimityö edellyttää oman työpanoksen mieltämistä kokonaisuuden osaksi ja erilaisten yhteistyömuotojen hyödyntämistä. Voidaan puhua yhteistyötaidoista. Osa työtapojen muutoksesta selittyy teknologian muutoksella, mutta tämä kehitys saattaa olla vielä alkuvaiheessa. Digitalisaatioon liittyvät sellaiset teemat kuten paikkatieto, visualisointi, lisätty todellisuus, tietomallit, avoin data ja sovellusrajapinnat. Lisäksi työhön sisältyy yhä enemmän vuorovaikutusta. Sen määrää ovat lisänneet osallistuminen ja lakisääteinen vuorovaikutus, kuten yleisötilaisuudet, työpajat, erilaisten visioiden työstäminen ja aloitteiden käsittely. Strateginen suunnittelu on osaltaan lisännyt tarvetta perustella suunnitelmia hallinnolle, elinkeinoelämälle ja kuntalaisille.

Kasvavat kaupungit ja suuret kunnat työllistävät merkittävän osan yhdyskuntasuunnittelijoista. Ylemmän asteen korkeakoulututkinnoissa arkkitehdeilla ja maanmittausinsinööreillä on vahva edustus kunnissa. Muita korkeakoulupohjia ovat mm. liikennesuunnittelu, suunnittelumaantiede ja yhteiskuntatieteet. Yhdyskuntasuunnittelijoiksi tullaan myös alemman asteen tutkintojen, käytännön suunnittelukokemuksen ja täydennyskoulutuksen pohjalta. Etenkin yleiskaavoituksessa ammatilliset taustat vaihtelevat, kun taas asemakaavoitus on selvemmin arkkitehtien työsarkaa.

Suuri osa suunnittelijoista työllistyy myös konsulttitoimistoihin. Tehtävät konsulttitoimistoissa poikkeavat jonkin verran niistä, joita julkinen sektori tarjoaa. Erityistä asiantuntemusta vaativia selvityksiä on suhteessa enemmän, ja vastaavasti myös mahdollisuuksia erikoistua. Suunnittelutehtävissä työkierto on nopeampi. Konsulttitoimistoissa on myös mahdollisuus kehittää teknistä osaamista. Oman asiantuntemuksen puutteessa pienet kunnat hyödyntävät usein konsulttitoimistojen palveluita.

Miten opetussisältöjä siis tulisi kehittää?

Haastatteluista piirtyi selkeästi esille monialaisuuden ajatus.  Monialaisuus katsottiin nykyisen suunnittelukulttuurin olennaiseksi osaksi. Usea haastateltu kaipasi monialaisuutta nimenomaan tiimityön ja ammatillisen vuorovaikutuksen tueksi. Näin luodaan laajoissa organisaatioissa ja suunnittelutehtävissä edellytyksiä erityisalojen asiantuntijoiden yhteistyölle. Monialaisuutta yksilöllisenä osaamisena voidaan sen sijaan tarvita esimerkiksi pienessä kunnassa, jossa on vähän suunnitteluresursseja mutta monenlaisia maankäytön tehtäviä.

Monialaisuutta määriteltiin eri tavoin, esimerkiksi niin, että yhdellä henkilöllä on osaamista ja ymmärrystä monelta alalta, että hahmotetaan eri kaavajärjestelmä detaljitasolta aina strategisiin kysymyksiin, ymmärretään mitä kaikkea on huomioitava koko kaavoitusprosessissa, kyetään suhteuttamaan erilaisia näkökulmia, ja tunnetaan myös kansainvälinen ja kotimainen suunnittelukonteksti. Yhtenä monialaisuuden ulottuvuutena voi pitää myös yhdyskuntasuunnittelun yleissivistäviä opintoja, toisin sanoen laaja-alaista ymmärrystä kapean sektoritietämyksen vastakohtana. Yksi haastateltu huomauttikin, että maankäytössä ei ole kysymys ensisijaisesti maan jalostamisesta rakennetuksi ympäristöksi vaan ylipäänsä eri alueiden käyttöä koskevista valinnoista. Alan yleinen tuntemus auttaa mieltämään työn osa-alueiden merkitystä ja myös nykytilanteeseen johtaneita kehityskulkuja.

Haastatteluissa esille tuli myös erityisiä osaamisen tarpeita. Talouteen viitattiin monella nimikkeellä: kuntatalous, kaupunkitalous, yhdyskuntatalous, kaavatalous; myös kiinteistötalous ja kansantalous mainittiin. Myös lainsäädäntö mainittiin, erityisesti tarve ymmärtää yleisperiaatteet ja miten lakeja sovelletaan oikeuskäytännössä, vaikka otaksuttavasti lainsäädännön perustiedot sisältyvät jo nyt yhdyskuntasuunnittelun perusopintoihin. Kiinteistötoimitusten osaamiselle puolestaan on käyttöä erityisesti pienissä haja-asutusalueiden kunnissa.

Mielenkiintoinen aihepiiri on ”digiosaaminen”, joka kohdentuu digitalisaation etenemiseen ja siihen liittyviin asioihin. Näiden asioiden mielekäs opettaminen on vaativaa, koska kehitys on nopeaa. Mitkä asiat muodostavat perustan myöhemmälle omaksumiselle ja työssä oppimiselle, ja millaisia erikoistumisen mahdollisuuksia digitalisaatio tarjoaisi? Tässä voisi olla myös yksi yliopistojen ja kuntakentän yhteistyön teema.

Varsin suuri osa toiveista liittyi vuorovaikutukseen. Siihen liitettiin laaja joukko asioita, joilla on käyttöä eri yhteyksissä: muun muassa esittäminen ja esiintyminen, kirjoittaminen, neuvottelutaidot, ryhmätyö, moderointi, keskusteluun ja kritiikkiin valmentautuminen, sosiaalinen vuorovaikutus sekä myynti- ja kaupalliset taidot.

Lopuksi on syytä mainita myös suunnittelu. Asia tuli esiin varsinkin sitä kautta, että vuoden 2005 lakiuudistuksen jälkeen erilaisten kaavoja koskevien selvitysten määrä kasvoi ja on mahdollisesti hämärtänyt suunnittelun merkitystä ratkaisujen tuottamisessa. Muutama haastateltu katsoi aiheelliseksi korostaa suunnittelua itsenäisenä taitona. Suunnitteluun liitettyjä piirteitä olivat esimerkiksi käytännönläheinen ratkaisukeskeisyys, näkemyksellisyys, visionäärisyys, tuotteliaisuus, joustavuus ja vertaileva harkinta. Suunnittelun skaala on toki tavattoman laaja ja kattaa monenlaisia tehtäviä.

Mahdollisuutta opettaa suunnittelua voi luonnehtia kahtalaisesti. Opiskelijoilla voi olla luontaisia kiinnostuksen kohteita ja taipumuksia, jotka ohjaavat heidän suuntautumistaan. Kaikista ei tule suunnittelijoita eikä tarvitsekaan, sillä yhdyskuntasuunnittelu tarjoaa monenlaisia uramahdollisuuksia. Toisaalta kyse näytti olevan myös opetuksen sisällöistä ja menetelmistä. Monen mielestä arkkitehtikoulutus harjoitustöineen edisti suunnittelutaitojen omaksumista.

Monialaisuus, monitieteisyys ja ammattipätevyydet

Selvityksessä on käytetty käsitettä monialaisuus, jota myös haastatellut suosivat. Heidän näkökulmansa pohjautui pitkälti käytännön työhön, jota tehdään eri alojen kesken. Haastatteluissa monialaisuus oli ennen kaikkea yhteistyön edellytys. Toisaalta ”generalismi” katsottiin yksilölliseksi osaamiseksi, jota voi välittää koulutuksen kautta. Akateemisissa yhteyksissä puolestaan käytetään pääosin monitieteisyyden käsitettä koulutuksesta puhuttaessa. Kun Yhdyskuntasuunnittelun seura järjesti seminaarin koulutuksesta keväällä 2016, tilaisuuden otsikossa oli nimenomaan sana ”monitieteinen”.

Ajattelen, että kyse on osaksi siitä mistä näkökulmasta koulutusta tarkastellaan. Siinä missä monialaisuus liittyy asiantuntijuuteen ja professioihin, monitieteisyys kiinnittyy opetuksen tiedeperustaisuuteen ja yliopistojen tiedekuntajakoihin. Koska yliopistot ja korkeakoulut kouluttavat eri alojen professionaaleja, kysymys jonkin alan koulutuksen suhteesta tieteenaloihin koskettaa läheisesti yliopisto-opetuksen tiedeperustaisuutta. Tieteenaloihin puolestaan liittyy erilaisia tapoja hahmottaa yhteiskunta ja siinä toimiminen. Koulutustarveselvitys osoittaa, että ammatti- ja tutkintonimikkeillä on merkitystä sijoituttaessa eriluonteisiin tehtäviin. Joitakin viitteitä tuli siitä, että erot liittyisivät koulutuksen – ja tällöin myös tiedeperustaisen opetuksen – välittämiin rooleihin ja opetusmenetelmiin.

Edellä mainittu suunnittelutaitojen opettaminen liittyy tätä kautta monitieteisyyteen. Yhdyskuntasuunnittelu edellyttää usein ratkaisujen tuottamista epävarman ja puutteellisen tiedon varassa, huolimatta tarjolla olevasta tietopohjasta. Arkkitehdit ja insinöörit koulutetaan tuottamaan ratkaisuja suunnittelutilanteissa. Humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen koulutuksen tärkeä periaate on sen sijaan kriittisyys normatiivisia periaatteita ja toimintamalleja kohtaan. Tällaista osaamista tarvitaan esimerkiksi tutkimuksessa ja myös erilaisten selvitysten tekemisessä. Näitä jakoja ei tarvitse pitää ylittämättömänä, mutta niitä koskevat painotukset liittyvät tarjolla oleviin opetuksen resursseihin. Suunnittelutaitoihin ja toisaalta laajaan kriittiseen ymmärrykseen tähtäävät opinnot eivät ole lähtökohtaisesti vastakkaisia, mutta ne saattavat kilpailla yhteisistä resursseista. Tämä kysymys tuli esiin myös haastatteluissa, sillä muutamat haastatellut pohtivat, nojautuuko monitieteisyyden lisääminen liiaksi tutkijakoulutuksen tarpeisiin.

Käytännössä tutkintovaatimusten ja tiedeperustaisuuden yhteen sovittaminen perustuu opetussuunnitelmatyöhön. Se taas sai nykymuotoisena alkunsa tutkinnonuudistuksesta 1970-luvulla, jolloin tavoitteeksi asetettiin myös monitieteisyys (Karjalainen 2007). Jo nykyisessä tutkintorakenteessa on keinoja lisätä monitieteisyyttä. Näitä ovat etenkin kandidaattitutkinnon sivuaine ja maisteriohjelman moduulirakenne sekä erilaiset valinnaiset opintojaksot. Jos pyritään suuriin muutoksiin, vaikutetaan jo tutkintovaatimuksiin. Jää epäselväksi, missä määrin tutkintoihin sidottujen ammattipätevyyksien reunaehdot siinä tilanteessa joustaisivat, millaisia ammatillisia identiteettejä syntyisi, ja mitä vaikutuksia seuraisi ammattikuntien välisiin työnjakoihin. Aihepiiri herättää syystäkin keskustelua. Toisaalta jo nykyiset koulutusyhdistelmät ovat moninaistuneet verrattuna aikaisempaan, ja muutos tulee jatkumaan.

Koulutustarveselvitys ei tarjoa valmiita malleja koulutuksen suunnitteluun. Selvitys tarjoaa kuitenkin kokonaisnäkemyksen erilaisista osaamisen alueista. Uudenlaisille työtehtäville on tilaa ja tarvetta. Kaupungistuminen on globaali ilmiö, jonka tutkimuksessa ja opetuksessa kansallinen ja kansainvälinen kohtaavat toisensa. Kestävän kehityksen ongelmat tarjoavat monia mahdollisuuksia myös yhdyskuntasuunnittelun ja muiden alojen yhteistyölle. Lisäksi koulutuksen tulisi tarjota riittävä pohja myöhemmälle työssä oppimiselle, koska mikään koulutus ei pysty ennakoimaan kaikkia tarvittavia taitoja.

Lähteet

Hurme, Riitta (1991). Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Helsinki, Societas scientiarum Fennica.

Härö, Merja (1992). Arkkitehdiksi koulua käymällä: Arkkitehtikoulutuksen vaiheista Suomessa. Teoksessa Pekka Korvenmaa (toim.): Arkkitehdin työ. Suomen Arkkitehtiliitto 1892-1992, 211–231. Helsinki, Suomen Arkkitehtiliitto – Finlands Arkitektförbund r.y. & Rakennustieto Oy.

Julkunen, Jutta (2008). Sadan vuoden mitat. Maanmittauksen ylin opetus Suomessa 1861–2008. [s.l.]

Karjalainen, Asko (toim.). (2007). Akateeminen opetussuunnitelmatyö. Oulu, Oulun yliopisto, Opetuksen kehittämisyksikkö.

Norvasuo, Markku (2017). Yhdyskuntasuunnittelun koulutustarveselvitys. Mitä tulevaisuuden yhdyskuntasuunnittelijan tulee osata? Turku, Turun kaupungin konsernihallinto, Kaupunkikehitysryhmä. Saatavissa: https://www.turku.fi/sites/default/files/atoms/files//tutkimusraportti_1-2017yhdyskunta.pdf

Wäre, Ritva (1992). Arkkitehdit ja Suomen Arkkitehtiklubi viime vuosisadan vaihteessa. Teoksessa Pekka Korvenmaa (toim.), Arkkitehdin työ. Suomen Arkkitehtiliitto 1892-1992, 53–71. Helsinki, Suomen Arkkitehtiliitto – Finlands Arkitektförbund r.y. & Rakennustieto Oy.