Kirja Helsinkiä sodan jälkeen rakentaneista voimista

Harry Schulman

Anja Kervanto Nevanlinna on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan. Tavoitteena hänellä on ollut kokonaiskuva Helsingin sodanjälkeisestä ajasta kaupunkirakentamisen ja kaupunkikuvan näkökulmasta. Hän kertoo työnsä lähtökohdiksi historialliset muutosprosessit ja ehdot, jotka ovat mahdollistaneet toteutuneen kaupunkirakentamisen. Tuloksena on lähes 500 sivua elävästi kirjoitettua kaupunkirakentamisen ja -kulttuurin historiaa. Kirjan käsittelemä aikakausi on jaettu neljään epookkiin: uutta kohti (1945—1960), jatkuvan kasvun aika (1960—1975), visioiden vallassa (1975—1990) ja eurooppalainen kaupunkikulttuuri (1990—2010).

Kirjan historiaosuus alkaa kuvauksella kolmesta yhtäaikaisesta kaupunkikäsityksestä. Aikaisemmilta sukupolvilta peritty kaupunki, sota-ajan poikkeusolojen kaupunki sekä modernia kohti kurottava tulevaisuuden toiveiden kaupunki ovat kaikki läsnä tarkasteltavan epookin alkutilanteessa, 1940-luvun puolivälissä. Vastaava asetelma, käsiteltävän ilmiön valaisu yhtä aikaa sekä historian perinnöllä että tulevaisuuskuvalla, toistuu monissa tapauksissa läpi kirjan ja laajenee koko teoksen kattavaksi tarkasteluksi kaupunkikuvan historiallisen jatkuvuuden ja uudistamisen suhteesta.

Esittelen muutamia poimintoja kirjasta. ”Rakennettua diplomatiaa” rinnastaa Neuvostoliiton ja Ranskan suurlähetystöjen rakennusprojektit. Neuvostoliiton suurlähetystö oli tuhoutunut Helsingin pommituksessa vuonna 1944, ja uuden suurlähetystön rakentaminen suomalaisvoimin sisältyi Suomen ja Neuvostoliiton rauhansopimukseen. Lopputuloksen ”meikäläisestä poikkeava ulkoarkkitehtuuri” on nähtävillä Tehtaankadulla. Ranskan suurlähetystöstä kirjoittaja toteaa, että rakennus sijoittuu luontevaksi osaksi kaupunkikuvaa ja että se on kestänyt ajan muutoksia hyvin. Omalla tavallaan ”poliittista arkkitehtuuria” edustaa myös Alvar Aallon suunnittelema kulttuuritalo, jonka vaiheet on kerrottu monipuolisesti.

Tarkastellun ajan alkuvaiheita leimaa nopea kaupungistumisprosessi, kiihtyvä teollistuminen ja massiivinen uudisrakentaminen. Kirja kertoo, kuinka kantakaupunki uudistui monin tavoin ja laajeni Meilahteen. Saneerausta uudistamisen keinona käsitellään paljon, josta esimerkkinä toimii Kallio kokonaisena kaupunginosana. Paljon sivuja saa myös helsinkiläinen empire, ”vanha kaupunginosa”, erityisesti kaupungintalon kortteli. Sota-ajan jälkeen vanhojen talojen saneeraus vilkastui ja voimistui 1960-luvulla purkuvillitykseksi. Samaan aikaan autoliikenteen voimakas kasvu ja paisuvan liikenteen aiheuttamat järjestelyt aiheuttivat suuria muutoksia kaupunkikuvaan. Kyseinen kehitys aiheutti voimakasta vastarintaa, josta tunnetuin esimerkki lienee arkkitehtien Vilhelm Helander ja Mikael Sundman vuonna 1970 ilmestynyt pamfletti ”Kenen Helsinki”.
Asukkaiden väheneminen, liikenteen kasvu ja toiminnallinen yksipuolistuminen vaikuttivat myös siihen, että keskusta alkoi autioitua virastoajan päättymisen jälkeen. Nykyisin trendikästä keskustan elävöittämistä alettiin edistää jo Teuvo Auran aikana 1970-luvun lopulla.

Kirja kertoo myös, kuinka Helsingin kantakaupungin laajentuminen ja uudistuminen sekä esikaupunkien kasvu tulivat uuteen vaiheeseen 1960-luvulla, jolloin kantakaupungin ympärille alkoi rakentua lähiökehä ja aluekeskusten verkko. Kivikaupungin vanha tonttijärjestelmä katosi monin paikoin uuden tieltä. Samalla katosi kaupungin historiallista kerrostuneisuutta. Varsin pian uusia lähiöitä alettiin kritisoida. Arvostelu kohdistui sekä arkkitehtuuriin että ympäristön laatuun. Lähiöitä pidettiin arkkitehtuuriltaan ankeina ja toiminnallisesti yksipuolisina. Palvelujen toteutuminen laahasi asuntorakentamisen perässä ja tarjonta jäi vaatimattomaksi.

Alvar Aallon keskustasuunnitelman kohtalo, Finlandia-talon rakentaminen sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous vuonna 1975 ovat kirjassa keskeisessä asemassa. Aallon hahmottelema visio pääkaupungin uudesta keskuksesta ja Töölönlahden monumentaalirakennusten nauhasta kiteytyi juuri Finlandia-taloon. Kaupunginvaltuusto yhtyi Aallon näkemykseen ja teki Helsingin pääkaupungiksi julistamisen 150-vuotispäivän kunniaksi järjestetyssä juhlakokouksessa vuonna 1962 päätöksen konsertti- ja kongressitalon rakentamisesta. Valtiovallalla oli samaan aikaan visio Suomesta modernina länsimaisena demokratiana ja sillanrakentajana lännen ja idän välillä, joka edistää Euroopan poliittista vakautta ja taloudellista menestystä kylmän sodan keskellä. Viimeistään ETYKin jälkeen Finlandia-talosta tuli näiden visioiden symboli.
Aallon keskustasuunnitelmat eivät kuitenkaan lähteneet toteutumaan. 1980-luvun alussa ihmeteltiinkin yleisesti, mitä Kamppiin ja Töölönlahdelle oltiin suunnittelemassa ja ketkä näitä suunnitelmia oikein laativat. Kamppiin postimerkkikaavoituksella noussut massiivisten rakennusten sarja herätti vastustusta. Töölönlahdella pelättiin valtion erityisintressien vaarantavan suunnittelua – varsinkin kun kokonaisnäkemyksestä vastannut rakennushallitus oli lakkautettu. Tällaisessa tilanteessa kaupunki järjesti yhdessä valtion kanssa yhteispohjoismaisen aatekilpailun Kampin-Töölönlahden alueen suunnittelusta ja neuvotteli myöhemmin myös suunnittelun sisällöstä kiinteistötalouden näkökulmasta.

Kilpailu ja pian sen jälkeen tapahtuneet käänteet on esitelty perusteellisesti kirjassa. Ne osuivat ajankohtaan, jossa monet vanhat käytännöt ja periaatteet joutuivat väistymään. Poliittinen tilanne Euroopassa muuttui, ja Helsingin kansain¬välistyminen ja suurkaupunkistatus olivat vahvistumassa. Kamppi-Töölönlahden osayleiskaava 1991 oli eräänlainen käännekohta strategisen yleiskaavoituksen suuntaan.

Parhaimmillaan Anja Kervanto Nevanlinnan tarkastelu perustuu rakentamiseen tavalla tai toisella osallistuneiden toimijoiden näkemysten yhdistelyyn ja lopputuloksen arvottamiseen. Monissa tapauksissa osapuolia on paljon – poliittisia päättäjiä, suunnittelijoita, elinkeinoelämän ja rahoittajien edustajia, kansalaisjärjestöjen aktivisteja… Kirjasta käy myös ilmi, että näiden keskinäiset voimasuhteet ovat vaihdelleet – sekä tapauksittain että ajan myötä. Heti sodan jälkeen kyseltiin usein ”onko meillä varaa tällaiseen”, josta Alvar Aallon toteutunut suunnitelma Kansaeläkelaitoksesta on herkullinen esimerkki. Kaupunkisuunnittelu-viraston alkuaikoina 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla kaupunkisuunnittelijat ja niin sanotut pääomapiirit olivat usein vastakkain. Toistuvina aiheina olivat yksityisautojen kasvanut tilantarve sekä ns. poistava saneeraus Helsingin ydinalueella.

Kirjassa kuvaillaan myös eri puolilla kaupunkia, erityisesti keskustan liikekortteleissa tapahtunutta kiinteistöjalostusta ja siihen kytkeytynyttä byrokratian piirileikkiä. Poistavan saneerauksen vaihtoehdot alkoivat kiinnostaa enemmän sen jälkeen, kun yleinen mielipide kääntyi purkamista vastaan ja yritysten maine oli vaarassa tahraantua. Kirjoittaja avaa osittain myös puoluepoliittisten ryhmien roolia päätöksenteossa todeten kuitenkin, että sen selvittely, kuinka eri hankkeiden käsittelyä ja päätöksiä ”on koplattu toisiinsa” jää myöhemmän tutkimuksen kohteeksi.

Uusimman ajattelutavan suunnan näyttävät Kampin liikekeskuksen ja Keski-Pasilan keskustakorttelin toteuttaminen, missä perinteinen kunnallisdemokratia on lujilla. Suunnittelutehtävät kilpailutetaan ja hankekokonaisuus etenee palasina. Hankkeissa ei voi menestyä vain sillä, että osaa rakentaa laadukkaasti. Tarvitaan myös ymmärrystä siitä, miten kohde toimii kaupallisesti, ja miten se saadaan tuottavaksi yrityksille, jotka valitsevat sen liikepaikakseen. Tässä onnistuminen edellyttää, että ymmärretään myös asiakkaita ja asukkaita: missä ihmiset haluavat liikkua, asioida ja viihtyä. Toteuttajaksi hyväksyttävä yritys saa kaupungilta tontit, rakennus- ja vuokraoikeudet, joita se voi sitten omalla riskillään hyödyntää taloudellisesti.

 ***

Kaupunkisuunnittelun ja rakentamisen yhteiskunnallinen konteksti tulee kirjassa monipuolisesti esiin. Kokonaisuutena kirja tuo mieleen niin sanottujen annalistien historiakäsityksen ja rakennehistoriallisen tutkimustavan, missä historiallisia ilmiöitä pidetään monikerroksisina ja erilaisiin pituuksiin jakautuvina. Nopea¬tempoisten, esimerkiksi mediassa näkyvien tapahtumien historian rinnalla tarkastellaan syklisiä, usein talouden suhdanteista ainakin osittain riippuvia rakenteita. Näiden lisäksi tulkinnassa on mukana vielä kaikkein hitaimmin muuttuvat niin sanotut pitkän keston ilmiöt.
Kirjan tarkastelutapa muistuttaa paikoitellen myös yhteiskuntatutkijoiden John Logan ja Harvey Molotch ajatusta urbaanista onnesta ja kaupungista kasvukoneena. Sen mukaan keskeiset paikalliset toimijat pyrkivät muodostamaan koalitioita taloudelliselle kasvulle suotuisten olosuhteiden edistämiseksi. Helsingissäkin kasvua säätelevän normiohjauksen rinnalle alkoi vahvistua kehittämiseen tähtäävä, visioiva, innovatiivisuutta ja kansainvälistä kilpailukykyä koristava ote.

Rakennehistoriallinen tutkimustapa, huolellinen lähteiden käyttö ja tarkat viittaukset tekevät kirjasta erinomaisen lähdeteoksen muille tutkijoille. Tekstejä värittävät monet kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja haastatteluihin perustuvat jaksot. Kirjan runsas kuvitus täydentää hyvin tekstiä. Kirjoittaja toteaa alkulehdillä, että Helsingin kaupunkirakentamisen historia voi toimia myös kansalaisyhteiskunnan rakentajana. Kirjan luettuani olen samaa mieltä.

Harry Schulman

FT, professori, Helsingin yliopisto, Geotieteiden ja maantieteen laitos

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *