Kiista yhteismaista

Aleksi Neuvonen

Yksi tärkeä ero 1900- ja 2000-lukujen välillä on se, että 2000-luvulla omistamisesta ei puhuta enää vain kahden kategorian, yksityisen ja julkisen, kautta. Huomio on kiinnittynyt yhä enemmän siihen, että julkisen ja yksityisen omaisuuden ohella on olemassa myös kolmannen tyyppistä omistusta, yhteismaita (englanniksi commons). Yhteisesti, ilman resurssin hallinnoinnista vastaavaa instituutiota, omistettuja ja käytettyjä yhteismaita on toki ollut läpi historian, esimerkiksi ¬metsästysmaina, kalavesinä ja laitumina. 1900-luvun loppu kuitenkin nosti pintaan ilmiöitä, jotka laittoivat uusiksi keskustelun yhteismaista ja omistamisen kategorioista laajemmin.

Keskeisinä megatrendeinä ”yhteismaa-renessanssin” takana ovat informaation digitalisoituminen ja globaalit ympäristöongelmat.

Informaation digitalisoituminen ja erityisesti internet ovat muuttaneet talouden painopistettä immateriaalisten hyödykkeiden suuntaan. Samalla kysymykset omistamisesta ja tekijyydestä ovat muuttuneet aiempaa monimutkaisemmiksi: on paljon arvokkaita tuotoksia, jotka syntyvät kymmenten, satojen tai tuhansien ihmisten organisoimattomana yhteistuotoksena (open source -ohjelmistoista verkkopelien käyttäjien rakentamiin todellisuuksiin ja Facebook-keskusteluihin) ja asioita, joiden omistusta ja käyttöä on vaikea rajata samalla logiikalla kuin materiaalisten esineiden (periaatteessa kaikki digitaaliset sisällöt valokuvista tietokoneohjelmiin ja musiikkitiedostoihin). Erilaisista vaikeista tekijänoikeuskysymyksistä huolimatta keskustelu uusista digitaalisista ”yhteismaista” on ollut voittopuolisesti optimismin sävyttämää: Digitaalisten välineiden vapaa jakaminen levittää hyviä ratkaisuja nopeasti ja tehostaa resurssien käyttöä. Tämän mahdollisuuden hyödyntämistä tukemaan on luotu esimerkiksi Creative Commons -lisenssit, jotka tarjoavat selkeitä pelisääntöjä näiden yhteismaiden hyödyntämiseen.

Toisenlainen ja sävyltään huomattavasti pessimistisempi keskustelu yhteismaista liittyy globaaleihin ympäristöongelmiin, toisin sanoen luonnonvarojen riittävyyteen ja saastumiseen. Tämän yhteismaa-keskustelun käynnistämisestä tai ainakin nimeämisestä voimme kiittää ekologian tutkija Garrett Hardinia ja hänen vuonna 1968 Science-lehdessä julkaisemaansa artikkelia ”The Tragedy of the Commons”. Tämä klassikoksi kohonnut artikkeli on nyt käännetty suomeksi ja laitettu samoihin kansiin viiden Hardinin teemoja taustoittavan suomalaisartikkelin kanssa. Tuloksena on Niin&Näin-kustantamon julkaisema artikkelikokoelma Kiista yhteismaista – Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka.

Hardinin 45 vuoden takaisen artikkelin suurin saavutus liittyy nimenomaan nimeämiseen. ”Yhteismaiden tragedia” -metaforan oli esittänyt jo brittiläinen ekonomisti William Forster Lloyd 1800-luvun alussa maanomistukseen ja karjankasvatukseen liittyen. Vastaavaa ongelmaa on 1950-luvulta alkaen tutkittu kalakantoihin ja kalastuskiintiöihin liittyen – traditio, jota Marita Laukkasen artikkeli kirjassa esittelee. Hardinin oivalluksena oli laajentaa metafora kuvaamaan koko biosfääriä ja kasvavan ihmiskunnan vaikutuksia siihen. Näin syntyi tehokas ja helposti mieleenjäävä nimi muutoin vaikeasti nimettävälle ja monitasoiselle asialle – joka muuten on vieläkin vailla selkeää käsitettä: ”Ympäristöongelmat” viittaa sekalaiseen joukkoon epämiellyttäviä ilmiöitä mökkeilyn rauhaa häiritsevästä melusaasteesta ilmastonmuutokseen. Terminä se ei sisällä vivahdettakaan siitä, että kyse olisi inhimillisen toiminnan aiheuttamista (vrt. tragedia) ja ihmisten konkreettista toimintaa vaivaavista (vrt. yhteismaa) ongelmista.

Hardinin ajatus noin lyhykäisyydessään on, että globaali väestönkasvu aiheuttaa kasvavia paineita keskeisille luonnonvaroille ja ekosysteemeille eikä tähän ongelmaan ole olemassa teknistä ratkaisua. Tragedia syntyy juuri tästä: globaalin ongelman hallintaan ei ole valmista järjestelmää, ja koska hallittava varanto, oli kyse sitten ilmastosta, kalakannoista tai viljelysmaasta, on hajautunut, on sitä vaikeaa ja kallista suojata liikakäytöltä. Hardinin syyttävä sormi osoittaa myös demokraattista järjestelmää ja sen kyvyttömyyttä suojella yhteistä hyvää: mitä perusteita meillä olisi uskoa, että ihmiset hyvää hyvyyttään ja oman lyhyen tähtäimen etunsa vastaisesti jättäisivät hyödyntämättä heille tarjolla olevaa arvokasta resurssia?

Helppoa ratkaisua tragediaan ei ole, ja tämän toki Hardinkin artikkelissaan tunnistaa. Vetoaminen ihmisten vastuullisuuteen saa vain osan ihmisistä muuttamaan toimintaansa. Syyllistämisen vaikutukset käyttäytymiseen ovat lyhytaikaisia. Ulkoisen pakon käyttäminen murentaa hiljalleen sitä ylläpitävän auktoriteetin, elleivät sääntelyn kohteeksi joutuvat hyväksy sääntöjen, normien ja rajoitusten perusteita. Hardinin havainnot eri ohjauskeinojen toimivuudesta ovat tarkkanäköisiä ja monien myöhempien empiiristen kokeiden vahvistamia.

Hardinin yhteismaita koskevan huolen ydin on siinä, miten saamme synnytettyä perusteltuja, ihmisten yleisesti hyväksymiä hallinnan muotoja ja niitä ylläpitäviä instituutioita. Ilman jonkinlaista instituutiota, oli se sitten juridinen yksikkö tai yhteisön sisäinen kulttuurinen konventio, ei meillä ole tapaa ratkaista tragediaa – ei edes jakaa tai huutokaupata kalakantoja tai ilmakehää oman etunsa tunnistavan, vastuullisen omistajan hallinnassa säilyväksi yksityisomaisuudeksi, kuten jotkut libertaristit (Suomessa tunnetuimpana Björn Wahlroos) ovat ehdottaneet.

Hardinin tekstiä kommentoivista artikkeleista on Simo Kyllösen artikkeli keskeinen avain Hardinin ajatusten soveltamiseen niihin aikamme ympäristöongelmiin, joita Hardinin metafora oikeastaan kuvaa. Kyllönen osoittaa, että Hardinin malli ei ole suinkaan ainoa eikä kaikissa tilanteissa parhaiten empirian kanssa yhteensopiva kuvaus ilmasto- ja luonnonvarahaasteisiin liittyvistä kollektiivisen toiminnan ongelmista.

Tästä huolimatta yhteismaan tragedia ja sen kanssa (traagisessa) ratkaisussaan yhtenevä, peliteoriasta tuttu vangin dilemma ovat Kyllösen mukaan lopulta osuvimmat kuvaukset ilmastonmuutoksesta ja muista globaaleista ympäristöhaasteista. Ratkaisut paikallisiin ympäristöongelmiin lähtevät liikkeelle siitä, että paikallisyhteisö oppii kommunikoimaan ongelmasta ja tekemään näin huolesta yhteisen. Koko ihmiskunnan kesken on kuitenkin vaikea käydä keskustelua yhteismaan liikakäytön tuottamista ongelmista, saatikka sopia yhteisistä pelisäännöistä ja väärinkäytöksiin olennaisesti kuuluvista sanktioista. Kun yksittäisen ihmisen rooli ongelman kokonaisuuden aiheuttajana pienenee, on vapaamatkustus houkutteleva vaihtoehto yhtälailla yksilön arjen valinnoissa, yritysten investointipäätöksissä kuin politiikan linjauksissakin.

Kiista yhteismaista ja koko yhteismaatutkimuksen paras ja toiveikkuutta vahvistavin anti on huomion kiinnittäminen ihmisten välisen vuorovaikutuksen kykyyn muuttaa käyttäytymistä ja synnyttää uusia normeja. Yhteisvarantojen tutkimuksen toinen suurnimi, taloustieteen Nobelillakin palkittu Elinor Ostrom, keräsi laajan ja monipuolisen empirian siitä, miten monimuotoisin tavoin ihmisyhteisöt eri puolilla maailmaa ovat oppineet hallitsemaan yhteismaita (Ostromin tuloksia esitellään Laukkasen ja Kyllösen artikkeleissa). Käyttäytymistieteellinen tutkimus on lisäksi antanut monenlaista näyttöä siitä, miten äänekäs vähemmistö voi saada enemmistön käyttäytymisen muuttumaan. Globaalien ongelmien ratkaisut vaativat, globaalien instituutioiden vahvistumisen ohella, myös suuren joukon paikallisella tasolla tapahtuvia ahaa-elämyksiä ja muutoksia siinä, mikä tunnistetaan normaaliksi ja valtavirtaiseksi elämäntapa- tai suunnitteluratkaisuksi.

Tässä tullaankin aivan niiden teemojen ytimeen, joiden mestareita tämän lehden lukijakunta on ja joiden parissa he päivänsä kuluttavat: Miten tehdä energia- ja resurssiviisaasta asumisesta ja liikkumisesta helppoa ja houkuttelevaa? Kuinka tehdä nämä päämäärät ymmärrettäviksi ja hyväksytyiksi suunnittelussa? Miten saada käyttäjät, suunnittelijat ja päätöksentekijät yhdessä synnyttämään näitä päämääriä edistäviä ratkaisuja kaupunkien, kaupunginosien ja kylien suunnittelussa ja elämässä?

Useimmat ihmiset päättävät olla aktiivisesti ajattelematta ihmiskunnan ongelmista ilkeimpiä. Useimmiten siksi, että niihin ei ole olemassa helppoja ratkaisuja ja toisaalta nykykehityksen jatkumisen seurauksien ajatteleminen on masentavaa ja pelottavaa. Jos kuitenkin rohkenee tarkastelemaan ilmastonmuutosta tai muita viheliäisiä ongelmia älyllisinä haasteina, tai uskoo aidosti demokratian kykyyn uudistua ratkaisemaan aikamme globaaleja haasteita, on Kiista yhteismaista -kirja innostavaa luettavaa. Oman erityismaininnan ansaitsee myös Markku Oksasen johdantoteksti, joka erittelee monipuolisesti commons-käsitteen merkityksiä sekä omistusjärjestelmien suhdetta ympäristöongelmiin.

Aleksi Neuvonen

FM, Ennakoinnin johtaja, Demos Helsinki