Kävelyn lupaukset kaupungissa – Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta

Väitöstilaisuuden lektio

Tampereen yliopisto 18.3.2016

Jenni Kuoppa

Käveleminen on paljon muutakin, kuin jalan tehty siirtymä pisteestä toiseen. Se, mikä liikenteen näkökulmasta pelkistyy yhdeksi segmentiksi kulkumuotojakaumassa, jalankuluksi, on myös monenlaisten kokemusten, sosiaalisten merkitysten ja ympäristösuhteiden tapahtumapaikka. Kävelijät herättävät kaupungin kadut, puistot, aukiot ja polut eloon, ja samalla kaupungin elämä tulee osaksi kävelijän kokemuksia. Väitöstutkimuksessani tarkastelen näitä kävelemisen kokemuksia ja käytäntöjä arjessa, sekä niiden suhdetta kaupunkiympäristöön.

Filosofiassa, kaunokirjallisuudessa ja pop -lyriikassa on tunnistettu kävelijän erityinen suhde kaupunkiin ja ympäristöön. Kävelijän näkökulmaa on hyödynnetty paikkojen, aikojen ja niiden hengen kuvaamisen, analysoimisen ja kritiikin välineenä. Näin on syntynyt myös monille jollakin tavalla tunnistettavia kulttuurisia kävelijähahmoja.

Flanööri 1800-luvun Pariisissa lienee näistä yksi tunnetuimpia. Kuva joutilaasta ja vapaasta kuljeskelijasta, joka etäältä tarkkailee suuren kaupungin yllätyksiä täynnä olevaa elämää, vaikuttaa yhä käsityksissämme kävelemisestä. Kävelyn kulttuurihistoriasta kirjoittanut Rebecca Solnit (2000, 186) esimerkiksi kuvaa tunnetta, jonka omistautuneet kävelijät kaupungissa voivat saavuttaa: vetäytyvää tarkkailijan roolia, irrallisuutta, jota täplittävät anonyymit kohtaamiset. Maaseudulla ollaan Solnitin mukaan maantieteellisesti eristyksissä, yhteydessä luontoon ja maisemaan. Kaupungissa taas ollaan yksin, koska kaupunki on tehty tuntemattomista, ja kulkeminen tuntemattomana tuntemattomien joukossa on yksi suurimpia kävelyn ylellisyyksiä. (Solnit 2000, 186.) Tutkimuksessani jäljitän kävelykokemuksia kaupungissa, arjen tilanteissa, joissa ylellisyys vain pilkahtelee mutta joissa toisaalta esimerkiksi luonnon ja kaupungin rajat hälvenevät hedelmällisin tavoin.

Ajan ja paikan henkeä, mutta myös vapaata identiteetin etsimistä kaupungissa, kuvaa myös esimerkiksi rock-muusikko Patti Smith (2010) kirjassaan Ihan kakaroita. Hänen ensimmäiset päivänsä New Yorkissa vuonna 1967 piirtyvät kävelykuvausten kautta seuraavassa katkelmassa:

“Keskustassa kaupunki näyttäytyi omana itsenään, seksuaalisena ja arvaamattomana. Väistelin nuoria riehakkaita merimiehiä, joita parveili 42. kadulla pieninä laumoina etsimässä toimintaa. Siellä oli tuhkatiheässä pornoleffateattereita, kovapintaisia naisia, kimaltavia matkamuistokauppoja ja hot dog –myyjiä. –– Jokaisella kulmauksella oli oma kiehtova luonteensa ja ne kaikki huokuivat historiaa. Vanha ja uusi maailma elivät rinnakkain arkkitehtien ja käsityöläisten luomissa talojen kivijaloissa. Tein monen tunnin kävelyretkiä puistosta toiseen –– Kun pääsi valkoisen riemukaaren alitse puistoon, vastaan tuli bongorumpujen ja akustisten kitaroiden soittoa, protestilaulua ja poliittisia puheita, lentolehtisiä jakavia aktivisteja, vanhempia shakinpelaajia, joita nuoremmat haastoivat. Tällaista avointa ilmapiiriä en ollut kokenut missään, yksinkertaista vapautta, joka ei tuntunut alistavan ketään.” (Antti Nylénin suomennoksen sivulla 42, lyhentäen).

Kokemus New Yorkin seikkailuja, politiikkaa, taidetta, historiaa ja tulevaisuutta tihkuvista kaduista ja puistoista kiteyttää samalla paljon kävelyn kulttuurisista merkityksistä ja ihanteiden kävely-ympäristöistä. Kävelijän kaupunki edustaa elävää julkista tilaa, moninaisuutta ja kohtaamisia. Nämä kohtaamiset ja erilaiset ihmiset kaupungissa ovat kävelijälle maailma, joka opitaan tuntemaan ja samalla kaupungin elävyyden ehto. Käytännössä tällaiset ympäristöt ovat kuitenkin vähentyneet, ja moni kävelijä elää arkeaan toisenlaisissa paikoissa.

Juuri Patti Smithin kuvaamia kortteleita ja niissä kävelijälle avautuvaa elämää yritti suojella aktivisti ja kaupunkiteoreetikko Jane Jacobs kritisoidessaan 60-luvun alussa autoistumisen nopeaa kasvua ja modernistista suunnittelua. Hänen mukaansa kehitys tappoi kaupungin moninaisuuden ja katuelämän, ja johti elottomiin, ihmisten välttelemiin kaupunkeihin. Jacobs ja muut modernismin kriitikot ovat nähneet saarekkeisiin eriytetyn, yksipuolisen ja suurimittakaavaisen kaupunkitilan syypäänä kävelemisen vähenemiseen.  Se on autolla toiminnosta toiseen liikkuvalle ihmiselle suunniteltu.

Käveleminen näyttäytyykin myös vastalauseena ja kritiikkinä suunnittelulle, vaihtoehtoisena tapana lukea ja kirjoittaa kaupunkitilaa. Ainakin tutkijoiden joukossa tunnetaan esimerkiksi Michel de Certeaun kuuluisa vaikkakin hieman teoreettiseksi jäänyt kävelijä, joka ovelasti ja taitavasti hyödyntää kaupunkitilaa omiin tarkoituksiinsa. Tuore esimerkki konkreettisista pyrkimyksistä luoda kaupunkia kävelijän kokemuksien perustalle, ovat Jacobsilta innoituksensa saaneet Janes’s walk –kävelyt (http://janeswalk.org/). Kyseessä on vapaamuotoinen liike, jossa kaupunkilaiset itse järjestävät kävelykierroksia. Kävelyt saavat ihmiset kertomaan tarinoita naapurustoistaan, tutkimaan niitä ja luomaan yhteyksiä naapureihinsa, luvataan liikkeen sivuilla.

Kävelyssä ja kävelijähahmoissa on yhä voimaa. Suvi Ahola kirjoitti Helsingin Sanomissa 19.1.2015 kevään kirja- ja elokuvauutuuksista ja totesi, että jos jokin teema oli pinnalla, se oli käveleminen. Kiireiseen, hyvinvointia ja onnea tavoittelevaan nykyihmiseen vetoaa nyt erityisesti kävelijähahmo, joka kuvaa vapauttavia vaelluksia, meditatiivista kävelyä sekä kävelemistä luovan ajattelun ja ongelmanratkaisun välineenä.

Kävelyn kulttuuriset hahmot; esimerkiksi edellä mainitut flanööri, vapaa kuljeskelija, poliittinen kävelijä tai sisäänpäin kääntyvä ajattelija ovat kaikki jollakin tavalla tunnistettavia tässä ajassa. Ne ovat kuitenkin myös aikojen ja paikkojen tuotteita. Kirjallisuudesta löytyvät tunnetut kävelijähahmot ovat usein romanttisia, ehkä myös monien nykykävelijöiden arjesta irrallaan. Arkinen käveleminen on jäänyt teoreettisesti vähemmälle huomiolle.  Löydämmekö kävelyiltä poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia, mielenrauhaa, toiset ihmiset vai löydämmekö kenties jotain aivan muuta?

Kaunokirjallisuudesta ja poplyriikasta löytyy toki paljon esimerkkejä arkisista matkoista jonnekin menossa, ja samalla kuvauksia ympäristöistä ja kävelijähahmosta itsestään. Esimerkiksi omia kotikulmiani Helsingin Kalliossa ja Hakaniemessä kuvataan juuri kaduilla näyttäytyvän elämän kautta. Kävelijähahmot ovat usein hieman ulkopuolisia, sekaisin, kännissä tai sydänsuruisia. Kuljetaan keväällä Hakaniemenrantaan. Henkisessä konkurssissa, jossa sydän ei tunne, mutta jalat sentään kantavat, kuten Liisa Akimoff kuvaa.  Kallio on nykyään pitkälti keskiluokkainen ja katuelämää määrittävät yhtä paljon trendikkäät kahvilat kuin kaljakuppilat, mutta sivullisten näkökulmia tarvitaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivä -romaanin (2010) päähenkilön Irman aika valuu hitaasti hänen tarkkaillessaan torin ja Säästöpankin rannan elämää. Kävelykuvauksissa hän kiinnittyy elämään kodin ulkopuolella ohuin mutta tärkein säikein.

Myös esimerkiksi Riku Korhosen 2000-luvun Turkuun sijoittuvassa Lääkäriromaanissa (2008) kävelykuvaukset resonoivat meissä tuttuutensa ja arkisuutensa vuoksi. Ne havainnollistavat esimerkiksi sitä, kuinka kävellen kaupunki koetaan läheltä, eri aistien välityksellä ja pienipiirteisiä muutoksia ja rytmejä tarkkaillen. Arkinen voi olla kokemuksista tiheää. Kokemusten tutkiminen, tehtiin se sitten taiteen tai tieteen menetelmin, ei rajoitu yksilön mielensisäiseen maailmaan. Kokemukset ovat jaettuja, myös paikkojen, aikojen ja toisten ihmisten tuottamia.

“Ilta hämärtyi helteisenä. Vaalea linja-autorivi seisoi aseman pihassa. Puutorin yllä taivas kellersi ja sai jalankulkijoiden kasvot piirtymään epätodellisen terävinä. Petri ylitti Maariankadun punaisten valojen aikana. Intialaisen ravintolan harsoverhon takana pariskunta kumartui pöydässä lähemmäs toisiaan. Aninkaistenkadulla tuoksuivat seisovan ilman pakokaasut ja kuuma asfaltti. Autojen äänet kaikuivat talojen seiniltä avarina ja korkeina.” (s. 127) ”Aurajoki oli tummunut, kuten se iltaisin tummui ja hidastui. Nuoret sen rannoilla kiihtyivät, kuten he iltaisin kiihtyivät ja kirkastuivat.” (s. 129) (Korhonen 2008, 127-129, lyhentäen))

Käveleminen on olennainen tapa olla maailmassa, kaupungin lukemisen ja kirjoittamisen tapa. Silti liikenne- ja kaupunkisuunnittelussa kävelijä oli pitkään syrjässä. Katu nähtiin ensisijassa liikenteen, pakollisten siirtymien tilana. Viime vuosina kaupunkisuunnittelussa ja eri hallinnonaloilla on kuitenkin todella alettu ymmärtää kävelemisen arvo. Kävelemisestä on tullut myös konkreettinen näkökulma ja kävelijästä mittatikku sille, mitä inhimillinen, ihmisen kokoinen kaupunki konkreettisesti merkitsee. Ajan hengen koetaan muuttuneen. Puhutaan suunnittelijoiden uudesta sukupolvesta ja autoilun valtakauden päätöksestä. Helsingin Sanomat otsikoi 23.1.2016 kaupunkisuunnittelun käännöstä kuvaavan jutun ”Vallankaappaus autokaupungissa – Helsinkiä suunnitellaan nyt kävelyn ja pyöräilyn ehdoilla”.

Tekstissä viitataan 12. tam­mi­kuu­ta vuon­na 2015 kau­pun­gin­hal­li­tuksen päätökseen hyväksyä Hel­sin­gin liik­ku­mi­sen ke­hit­tä­mis­oh­jel­ma, joka nos­ti kä­ve­lyn ja pyö­räi­lyn vi­ral­li­ses­ti au­toi­lua tär­keäm­mäk­si. Se muotoili suunnittelun yleiseksi periaatteeksi huo­leh­tia en­sim­mäi­se­nä lii­ken­teen hei­koim­man osa­puo­len eli kä­ve­li­jöi­den tar­peis­ta.

Vä­hän kuin hii­ri oli­si nos­tet­tu lei­jo­nan ylä­puo­lel­le sa­van­nin ku­nin­kaak­si, jutun kirjoittaja Lari Malmberg kuvaa.

Helsinki ei ole ainoa esimerkki muutoksesta suomalaisten kaupunkien joukossa. Muutoksen takana on pitkään kypsynyt käsitys kävelemisen hyödyistä. Argumenteille on löydetty muutakin tukea kuin esteettiset, sosiaaliset ja kulttuuriset arvot. Nyt ilmastonmuutos, ahtaus ja ruuhkat kaupungeissa sekä liikkumattomaan elämäntapaan kytkeytyvät terveysongelmat ovat tehneet selväksi sen, ettei kaupunkien suunnittelu autoilun ehdoilla voi olla enää tulevaisuudessa vaihtoehto. Käveltävyys on alettu nähdä myös taloudellisena arvona kaupungille – vetovoimatekijänä, joka houkuttelee asukkaita, asiakkaita ja yrityksiä.

Kävelemisen ja siihen sopivien ympäristöjen kehittämisen ajatellaan siis saavan aikaan hyviä vaikutuksia, jotka ulottuvat kaupunkien ja yksilöiden tulevaisuuteen. Olen jäsentänyt tutkimuksessani näitä kävelemisen edistämisen tausta-ajatuksia lupauksina. Lupaus on tulevaisuuskuva, joka vaikuttaa konkreettisiin päätöksiin, joita juuri nyt tehdään. Siksi on tärkeää tarkastella sitä, mitä lupaukset ovat, kenelle niitä suunnataan ja myös sitä, mitä ne voisivat olla.

Jotta lupaukset olisivat hyödyllisiä hallinnolle, niitä muotoillaan mitattaviksi ja arvioitaviksi. Esimerkiksi kävelyn vaikutuksia liikenteen energiankulutukseen ja päästöihin on mahdollista arvioida. Maailman terveysjärjestö WHO on kehittänyt laskentatyökalun kävelyn ja pyöräilyn terveysvaikutusten taloudellisen arvon laskemiseen. Näiden tavoitteiden edistämiseksi ja seuraamiseksi on tärkeää tietää, kuinka paljon kävellään, sekä millainen fyysinen ympäristö kaupungissa tähän vaikuttaa.

Sitä, millainen ympäristö kannustaa kävelemiseen, kuvataan käveltävyytenä. Käsite on noin viimeisen kymmenen vuoden kuluessa muodostunut laajan asiantuntijakeskustelun ja tutkimuksen kohteeksi. Yhdysvaltalaisen kaupunkisuunnittelijan Jeff Speckin mukaan neljä yleistä periaatetta luonnehtivat käveltävää kaupunkiympäristöä: toimintojen saavutettavuus, turvallisuus, siirtymien sujuvuus sekä koettu viihtyisyys ja kiinnostavuus.  Samoja tekijöitä on myös pyritty muuntamaan arvioitaviksi muuttujiksi.

Käveltävyyden käsite tuottaa kävelemiseen soveltuvan kaupungin suunnittelukohteena. On kiinnostavaa, mitä käveltävyyteen sisällytetään, kuinka sitä arvioidaan ja mitä jää ulkopuolelle. Toistaiseksi on keskitytty pitkälti siihen, mitkä mitatut kaupunkiympäristön ominaisuudet lisäävät kävelyn määrää. Käveltävyyttä toteuttavat tutkimusten mukaan parhaiten suhteellisen tiiviit monitoimintoiset alueet, joilla on tiheä katuverkko monine reittivaihtoehtoineen. Jotta palvelut ja joukkoliikenne pystytään tarjoamaan, tarvitaan myös riittävä asukasmäärä.

Määrällistetyt muuttujat kaipaavat kuitenkin rinnalleen myös laadullisempia tarkasteluja. Ihmisten kävelytottumukset ja kävelyn potentiaalit kaupungissa muovautuvat sellaisissa moniulotteisissa sidoksissa ympäristöön ja arjen konteksteihin, joita muuttujat eivät välttämättä tavoita. Tärkeää on myös huomioida, että kävelijöitä on erilaisia. Lisäksi esimerkiksi esteettistä kokemusta kuvaava muuttuja avaa todennäköisesti vain pienen siivun kävelijöiden kokemusten todellisuutta.

Käveleminen on päässyt osaksi liikennepolitiikan ja kaupunkisuunnittelun tavoitteenasetteluja, mutta konkreettisissa suunnitteluhankkeissa on huomioitava paljon muitakin seikkoja, jotka saattavat olla ristiriidassa kävelyn kehittämisen kanssa. Seurauksena on usein suuria kauppakeskittymiä kivijalkaliikkeiden ja julkisten tilojen sijaan, omakotialueita kaukana palveluista, lähikoulujen lakkauttamisia, suurhankkeita, kuten torneja, hotelleja, tai viihdeareenoita, joiden vaikutuksista ympäristöönsä ja katutason elämään kaupungissa ei juuri keskustella. Seudullisessa kaupunkitodellisuudessa, joka näitä kaupunkitiloja luo, käveltävyyden kehittäminen voisi olla paikkojen luomista ja niiden kokemuksellista tihentämistä. Käveltävyys on tunnistettu arvona eritysesti keskustakehittämisessä, mutta muut paikat, joissa myös kävellään, jäävät yhä pitkälti syrjään.

Menneet kaupunkien suunnitteluihanteet ovat luoneet sen maaperän, jossa kävelemistä nyt on kehitettävä eikä suunnitteluparadigman vaihtaminen käy kädenkäänteessä. Urbaanien ihanteiden esiinnousu suunnittelussa on tervetullut reaktio modernismin epäonnistumisiin, mutta toisaalta niissäkin ympäristöissä, jotka eivät vastaa keskustaurbaanin ihannetta, voi olla kävelijöille tärkeitä myönteisiäkin merkityksiä. Tutkimukseni tapausten empiirinen analyysi lähtee siitä, että arkiympäristömme vastaa harvoin flanöörin rakastamaa urbaania, yllätyksellistä vilinää tai vaeltajan kaipaamaa villiä luontoa. Se on pikemminkin parkkipaikkojen ympäröimiä kauppakeskuksia, kotoisia ja kuluneita lähiöitä, puistikoita ja ulkoilualueita, alepoiden ja r-kioskien täplittämiä kortteleita, pikkukaupungin hiljaisia asuinalueita. Myös näiden arkisten paikkojen kävelijöitä ja käveltävyyttä on pohdittava.

Tutkimukseni taustalla on ollut tavoite myös ymmärtää, kuinka kaupunkisuunnittelu voisi rikkaammin ja laajemmin hyödyntää kävelemisen lupauksia. Kaupunkisuunnittelu luo kävelyn ympäristöä mutta lupaukset aktualisoituvat – tai eivät – vasta kävelyn konkreettisissa arkikäytännöissä. Ne ovat tutkimukseni lähtökohta.

Kirjallisuus

Korhonen, Riku (2008). Lääkäriromaani. Helsinki: Sammakko.

Rimminen, Mikko (2010). Nenäpäivä. Helsinki: Teos.

Smith, Patti (2010). Ihan kakaroita. Suomentanut Antti Nylen. Helsinki: Siltala.

Solnit, Rebecca (2000). Wanderlust. A history of walking. New York: Viking Penguin.

 

 

Jenni Kuoppa

HTM, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä, Aalto-yliopisto