Kaupungistuminen monivärikuvassa – 20 vuotta kaupunkiverkkotutkimusta

Perttu Vartiainen

Suomalaisen aluesuunnittelun hallitsevaksi paradigmaksi nousi 1960-luvun puolivälissä christallerilainen keskusverkkomalli eli ajatus erivahvuisista keskuksista ja niiden muodostamasta hierarkkisesta kokonaisuudesta (Mikkonen 2000). Moisio (2012, 147–150) yhdistää keskusverkkomallin suomalaisen yhteiskunnan tilasuhteiden sääntelyhistoriassa ”hajautuneen hyvinvointiyhteiskunnan” rakentamisvaiheeseen.

Kaavamainen keskusverkkomalli alkoi menettää relevanssiaan 1980-luvun lopussa. Tietoteollisessa yhteiskunnassa entistä määräävimmiksi nousivat eri kaupunkiseutujen väliset, horisontaaliset ja globaalit kytkennät. Manuel Castellsin (1996) käsittein ”virtojen tila” oli korvaamassa ”paikkojen tilan”. Samanaikaisesti aluejärjestelmän muutoksessa yksisuuntaisen kaupungistumisen sijasta alettiin puhua seutuistumisesta eli vain osa kaupungeista kasvoi ja väestönkasvun painopiste siirtyi keskuskaupungeista kaupunkeja ympäröiville alueille (Vartiainen 2006).

Kun keskusverkkomallissa yhdyskuntien vahvuutta oli kuvattu palveluvarustuksella ja asemalla kansallisessa hierarkiassa, niin nyt haasteeksi nousi kuvata kaupunkijärjestelmää ennen muuta kaupunkien taloudellisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Tässä tarkoituksessa ympäristöministeriö tilasi tämän artikkelin kirjoittajalta hahmotelman uudeksi kaupunkiverkon kuvausjärjestelmäksi (Vartiainen 1995).

Kaupunkiverkkotutkimuksen alkuperäisenä tehtävänä oli määrittää kansallisen järjestelmän kannalta merkitykselliset kaupunkiseudut. Toiminnalliset kaupunkiseudut – eivät siis enää hallinnolliset keskuskaupungit – asemoitiin kansalliseen rakenteeseen paitsi niiden vahvuuden (koon ja keskusmerkityksen) myös toiminnallisen erikoistumisen perusteella. Lisäksi kaupunkiverkkotutkimuksessa analysoitiin kaupunkiseutujen kehitysedellytyksiä (osaamista, kulttuuria ja kansainvälistymistä). Toistuvien poikkileikkauskuvausten myötä kaupunkiverkkotutkimusta on voitu käyttää myös kaupunkijärjestelmän muutoksen kuvauksen ja tulkinnan välineenä.

Kun alkuperäisen työn perustana oli kansainvälinen tutkimuskirjallisuus, niin sen uusintaversio oli luonteeltaan soveltava ja tarjosi alueellisen kehikon uudelle kasvuvetoiselle kaupunkipolitiikalle (Vartiainen & Antikainen 1998). Näin kaupunkiverkkotutkimus liittyi vahvasti ”uuteen”, ohjelma- ja osaamislähtöiseen aluepolitiikkaan, eikä niinkään enää alueidenkäytön suunnitteluun. Kaupunkipolitiikasta vastaava sisäasiainministeriö uusi tutkimuksen vielä kahdesti (2001 ja 2006). Kuvausjärjestelmän ministeriövetoinen kehityskaari alkoi hiipua aluekeskusohjelman korvautuessa vuonna 2010 uudella, lyhytaikaiseksi jääneellä koheesio- ja kilpailukykyohjelmalla.

Moision (2012, 181–187) tulkinnassa kaupunkiverkkotutkimus liittyi uuteen, ”hajautetun kilpailuvaltion” vaiheeseen, jossa kaupunkipolitiikan keskeisenä ideana oli tukea monikeskuksista kaupunkijärjestelmää. Monikeskuksisuus on ollut myös yksi eurooppalaista alueellista suunnittelua ja kehittämistä tukevan ESPON–tutkimusohjelman kantavista ideoista. Tätä eurooppalaista yhteyttä on vahvistanut kaupunkiverkkotutkimuksen uusista päivityksistä vastanneen Janne Antikaisen aktiivinen panos ESPON-ohjelmatyöhön.

Viime vuoden lopussa aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI päivitti kaupunkiverkkotutkimuksen sen alkuperäisen tekijäryhmin voimin (MDI 2015). Tässä artikkelissa pyrin arvioimaan, miten kaupunkiverkon kuvausmenetelmä soveltuu tähän päivään ja mitä jatkokysymyksiä se herättää. Innoittajanani on ollut uusin kansainvälinen alue- ja kaupunkikehityksen tutkimus, jota peilaan kaupunkiverkon viimeisen päivityksen tuloksiin. Suomen tilasuhteiden sääntelyn näkökulmasta elämme nyt – edelleen Moision (2012) käsittein – siirtymää kohti ”metropolivaltiota”. Tätä kehitystä vauhdittamaan meillä on esitetty useita puheenvuoroja, joissa keskittyminen näyttäytyy lähes luonnonlainomaisena kehityskulkuna (esim. Soininvaara & Särelä 2015; Aro 2016).

Keskusverkosta kaupunkiverkostoon

Muutokset suomalaisen kaupunkiverkon rakenteessa ovat olleet hitaita ja syklisiä, mutta muutoksen suunta on ollut selvä: suurten osaamisen keskittymien painoarvo on kasvanut ja pienemmistä seuduista ainoastaan muutamat dynaamiset paikkakunnat ovat menestyneet kaupunkiseutujen välisessä kilpailussa.

Kehitys on ollut kuitenkin monivivahteisempaa kuin julkisuudessa tavanomainen keskittymispuhe antaa olettaa. Vaikka kaupunkiseutujen välillä onkin nähtävissä erilaisia vahvuuseroja, niin keskushierarkiamallista poiketen niiden välille ei muodostu yksiselitteistä hierarkiaa eikä kokojakauman ja kasvun välinen korrelaatio ole yksiselitteinen. Ainoastaan Helsingin ympärille ryhmittyvä metropolialue erottuu kaikilla kuvauksen osatekijöillä selvästi muusta maasta. Muista suuremmista kaupungeista esimerkiksi Tampere on vahva osaamisen keskittymä ja kansainvälistymisen noodi, mutta ei niinkään christallerilaisittain tulkittu ”valtakunnan osakeskus”.

Kaupunkien elinvoiman kannalta entistä tärkeämpää on paitsi niiden koko ja monipuolisuus (ns. urbanisaatioedut), myös talouden perusta ja erityisesti mahdollisuus hyödyntää toimialakeskittymäspesifejä ”lokalisaatioetuja”. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa vallitsevana piirteenä oli kasvun keskittyminen viiteen suurimpaan keskukseen ja Saloon, niin 2000-luvulla kasvun kuva on ollut moni-ilmeisempi. Viimeisten vuosien aikana koko kansantalouden kriisiytyminen on sävyttänyt myös kaupunkikehitystä. Yksipuolinen erikoistuminen on voinut merkitä myös haavoittuvuutta, mistä tuorein suomalainen tapausesimerkki on Salon seutu.

Myös kansainvälisessä kaupunkijärjestelmien tutkimuksessa verkostomallin on nähty olevan korvaamassa perinteisen hierarkkisen mallin (taulukko 1; tarkemmin ks. Vartiainen 2016). Burgerin ym. (2014) mukaan verkostomallille ominaista on monikeskuksisuus ja vastavuoroisuus, jolloin kaupunkijärjestelmää luonnehtivat yksisuuntaisen hierarkian sijasta kaupunkien väliset kahdensuuntaiset virrat. Voimakkaasti kaupungistuneilla alueilla kaupunkiseudut muodostavat limittäisen monikeskuksisen rakenteen. Virtojen tila ei ole kuitenkaan mitenkään harmoninen tila, vaan kaupungeista ja kaupunkien välisestä kilpailusta on tullut yhä keskeisempi talouden ja yhteiskunnallisen vallankäytön ja kamppailun areena.

Taulukko 1. Keskusverkko vastaan kaupunkiverkosto (Batten 1995; Meijers 2007)

Keskusverkkomalli Kaupunkiverkostomalli
sentraliteetti nodaliteetti
kokoriippuvainen kokoneutraali
johtajuus–alamainen-jako joustavuus ja vastavuoroisuus
homogeeniset hyödykkeet ja palvelut heterogeeniset hyödykkeet ja palvelut
vertikaalinen saavutettavuus horisontaalinen saavutettavuus
yhdensuuntaiset virrat kahdensuuntaiset virrat
liikennekustannukset Informaatiokustannukset
täydellinen kilpailu epätäydellinen kilpailu

Helsingin ulkopuolisen Suomen kaupunkiverkon runkona ovat erivahvuiset osaamisen keskittymät. Vahvimmat niistä ovat yliopistokaupunkeja, mistä ainoa selkeä poikkeus on Seinäjoki. Sen sijaan hallinnollinen asema ei ole enää yksiselitteinen ”maakuntien Suomen” kaupunkiseutujen ryhmittäjä. Maakuntakeskusten keskinäinen kehitys näyttää entisestään eriytyneen, mikä on merkillepantavaa aikana, jolloin keskustelu maakuntien asemasta on ajankohtainen. Eriytyisen vahvaa eriytyminen on ollut kaupungeissa, jotka eivät luokitu monipuolisiksi korkeakoulukaupungeiksi. Päällisin puolin nähtynä jakolinja on alueellinen: vahvan kehityksen kaupungit sijaitsevat pääsääntöisesti länsirannikolla (Kokkola, Pietarsaari ja Rauma) ja heikon Kaakkois- tai Pohjois-Suomessa (Kotka, Kouvola, Imatra, Kemi ja Kajaani). Alueellista jakolinjaa selittävät primaaritekijät löytynevät kuitenkin tomialakeskittymien dynamiikasta.

Kaupungin koon, mutta yhtä lailla myös toimialarakenteen, merkitystä kaupunkiverkon eriytymisessä vahvistaa se, että uusimman päivityksen merkittävien kaupunkien joukosta on tippunut pois useita pienempiä kaupunkeja. Poisjääneet kaupungit ovat tyypillisesti yksipuolisia teollisia paikkakuntia. Toki näillä kaupungeilla on edelleen alueellinen keskusmerkitys, ja useat niistä ovat myös kansallisesti jonkun yksittäisen teollisuudenalan kannalta merkityksellisiä paikkakuntia.

Vaikka Suomen tilannetta ei voi verrata esimerkiksi Alankomaihin, jossa monikeskuksisuus on ollut viime vuosina tärkeä maantieteen ja aluesuunnittelun tutkimuskohde, niin verkostomainen kehitys on noussut entistä vahvemmin esiin myös kaupunkiverkkotutkimuksen uusimmissa päivityksissä. Helsingin ympärille muodostunut monikeskuksinen metropolialue on laajentunut ja integroitunut horisontaalisesti myös läheisimpiin suuriin kaupunkiseutuihin. Vyöhykkeistä vahvin on Hämeenlinnan kautta kohti Tamperetta ulottuva ”Suomen kasvukäytävä”.

Oikeastaan jokainen yksittäinen kaupunkiseutu on sijainnistaan riippuen vaihtelevalla painolla sekä osa hierarkkista järjestelmää että verkostomaisia rakenteita. Siinä missä Pohjanmaan rannikolla ja eteläisellä ydinalueella verkostomaisuus on vahvaa, niin itäisen ja pohjoisen Suomen harvaanasutuilla alueilla keskusseudut muodostuvat edelleen saarekkeenomaisesti. Samaan kaupunkityyppiin liittämämme Seinäjoki ja Joensuu ovat tässä mielessä hyvin erilaisia tapauksia. Viipurin menetyksen jälkeen myöskään Kaakkois-Suomeen ei ole syntynyt yhtä vahvaa keskusta, vaan kolmen melko tasavahvan kaupungin verkosto.

Helsingin ja myös muiden kansallisia rajoja ylittävien vyöhykkeiden vaikutuspiirissä olevien kaupunkien kannalta entistä merkityksellisemmiksi nousevat ylikansalliset verkostomaiset rakenteet. Samalla on muistettava, että erityisesti Helsingin asemaa määrittää edelleen myös sen asema pohjoisen Euroopan tai Itämeren alueen kaupunkihierarkiassa. Esim. Hallin (2005) esittämissä maailmankaupunkien luokituksissa Helsinki jää Tukholman ja Kööpenhaminan alapuolelle – olematta edes varsinainen ”maailmankaupunki”.

Kaupunkiseutu ja skaalojen politiikka

Kansainvälisessä keskustelussa kaupunkijärjestelmän tutkimus liittyy kiinteästi keskusteluun spatiaalisista skaaloista, territoriaalisuudesta ja regionalismista. Vaikka tätä keskustelua on käyty pääasiassa angloamerikkalaisen maailman kontekstissa, on siinä monia rinnastuksia suomalaisiin, alue-, kaupunki- ja maaseutupolitiikasta, seutuistumisesta, kuntaliitoksista ja nyt myös aluehallinnosta käytyihin debatteihin.

Keskusverkkomallin mukaisesti spatiaalisen skaalan käsitettä on käytetty meillä pääasiassa eri aluetasoihin viittaavana käsitteenä. Lähtökohdaksi on otettu kansallinen järjestelmä ikään kuin annettuna ”ylätasona”. Jokaiselle keskukselle on hahmotettu oma tasokohtainen territorionsa, vaikutusalue. Kaupunkiverkkotutkimuksessa lähtökohtana taas on paikallinen skaala, jonka territoriaalinen hahmo perustuu kaupunkiseudun (päivittäisalueen) käsitteeseen. Tällöin paikallisuus hahmottuu, kansallisen ja globaalin ohella, yhtenä yhteiskunnan kolmesta spatiaalisesta perusskaalasta. Eri skaalat eivät muodosta keskusverkkomallin mukaista sisäkkäisten tasojen hierarkkiaa, vaan kompleksisen ja jännitteisen suhdeverkoston, jossa kukin skaala ovat läsnä kaikessa ja kaikkialla. Vaikka kaupunkiseudun perimmäinen ilmiasu onkin paikallinen, niin se on samalla myös erottamaton osa kansallisia ja globaaleja rakenteita. Kaupunkiseutu voidaankin käsitteellistää sekä rajattuna tilana, territoriona, että rajoiltaan avoimina verkostona (Harrison 2013). Kun poliittinen mobilisaatio ja kulttuurinen identiteetti rakentuvat primaaristi territoriaalisesti (kuntina, maakuntina, valtioina jne.), niin talous rakentuu tietoteollisessa yhteiskunnassa pikemminkin avoimina ja verkostomaisina suhteina.

Maailmanlaajuisten virtojen tilojen korostuessa kansainvälisen kaupunkitutkimuksen näkökulma on kohdistunut entistä enemmän globaaleihin tai ylikansallisiin suhdeverkkoihin ja rakenteisiin. Toisaalta 1990-luvulla kaupunkiseutu alkoi nousta myös kansainvälisen kaupunki- ja aluetutkimuksen keskiöön – siis samoin aikoihin kuin Suomessa alettiin puhua seutuistumisesta ja kaupunkiseutujen merkityksestä maamme alue- ja yhdyskuntajärjestelmän solmukohtina.

Kansainvälisen keskustelun juuret ovat meitä selvemmin uudemmassa talousmaantieteessä ja globalisaatiokeskustelussa ja se on painottanut suurten, ”maailmanluokan” kaupunkiseutujen merkitystä globaalin talouden kehityskulkujen ymmärtämisessä. Tosin esimerkiksi Iso-Britanniassa keskustelua on käyty myös aluekehityksen näkökulmasta. Juuri nyt ajankohtainen on keskustelu brittihallituksen uudesta, Englannin ”pohjoisen voimapesiä” (siis suurimpia kaupunkiseutuja) vahvistamaan pyrkivästä aluekehityskonseptista.

Kun hyvin yksinkertaisesti ajateltuna globalisaation on ajateltu merkitsevän ”maantieteen” (sijainnin ja välimatkojen) merkityksen vähenemistä, niin tosiasiassa se näyttääkin ruokkivan entistä piikikkäämpää, vahvojen kaupunkiseutujen ympärille rakentuvaa talouden maisemaa. Ratkaisevaa tässä kehityskulussa on ollut paikallisen vuorovaikutteisen tuotannollisen järjestelmän ja paikallisten kyvykkyyksien merkitys tietointensiivisen talouden kasvulle. Tälle historialliselle kehitysvaiheelle ominaista on kaupunkiseutujen näkeminen koko kansakunnan kilpailukyvyn solmukohtina, mistä näkökulmasta keskeisten toiminnallisten kaupunkiseutujen tunnistaminen ja vahvistaminen on aidosti tärkeä – mutta väistämättä kiistanalainen – poliittinen kysymys.

Siksi kaupunkiseutu nähdään – sekä (”alaspäin”) suhteessa yksittäisiin kaupunkeihin että (”ylöspäin”) suhteessa kansallisvaltion kokonaisuuteen – entistä tärkeämpänä politiikan ja hallinnan tasona. Tosin juuri nyt suomalaisessa hallintakulttuurissa kehitys näyttäisi menevän toiseen suuntaan, kun seudun ja kuntatoimijoiden sijasta kehittämisen painopiste on maakuntien vahvistamisessa. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että kriittisimmin uuden itsehallintotason rakentamiseen ovat suhtautuneet suurimmat kaupunkiseudut (Aro 2016).

Joidenkin kaupunkiregionalismin kriitikoiden mukaan kaupunkiseutu itsessään on poliittinen käsite ja osa uusliberalistista kilpailuvaltiopolitiikkaa. Wardin ja Jonasin (2004, 2121) mukaan kilpailuhenkinen kaupunkiregionalismi tarkastelee kaupunkeja yksipuolisesti vaihdon, innovaatioiden, kehittämisen ja kilpailun paikkoina vieden huomion pois uudelleenjaosta, konflikteista, vastastrategioista ja politiikasta.

Suomessa kilpailuvaltiollisen kaupunkiregionalismin on nähty johtavan yksipuoliseen kaupunkipoliittiseen aluekehityspuhuntaan ja ainakin välillisesti koko maaseutupolitiikan marginalisointiin. Rosenqvist (2004, erityisesti osa-artikkeli 4) on väitöskirjassaan voimallisesti kritisoinut myös kaupunkiverkkotutkimusta maaseudun näkemisestä vain eräänlaisena jakojäännöksenä. Puuttumatta tässä yhteydessä Rosenqvistin yksioikoiseen kaupunkiverkkotutkimuksen luentaan, on tämä kritiikki syytä ottaa vakavasti sikäli kuin kaupunkiseutujen verkoston oletetaan kuvaavan koko Suomen alue- ja yhdyskuntajärjestelmää.

Moision (2012) mukaan kaupunkiverkkotutkimus voidaan liittää kilpailukykydiskurssiin, jossa kaupunkiseudut näyttäytyvät eräänlaisina ”osaamisen ja luovuuden kehtoina”. Moision mukaan uusliberalismi ei ole kuitenkaan vielä hänen ”hajautetuksi kilpailuvaltioksi” nimittämässään muodossa täysin leimannut suomalaista aluepolitiikkaa, vaan uusliberalismin vahva vaikutus aluepolitiikkaan on ollut Suomessa ikään kuin tulemisensa vaiheessa. Muualla läntisessä ja myös esimerkiksi Aasian nousevissa talouksissa kaupunkiregionalismi on ilmennyt nimenomaan kilpailuna asemasta maailmankaupunkien verkostossa. Käytännössä tämä tarkoittaa talouspolitiikkaa, joka suosii kilpailua suorista ulkomaisista sijoituksista ja lahjakkuuksista ja kohdentaa kansallisia investointeja niin, että ne vahvistavat ennen muuta metropolialueiden kansainvälistä saavutettavuutta ja vetovoimaa. Myös Helsingin seudun vahvistamista perustellaan usein koko maan kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamisella ilman, että väitteen tueksi olisi esitetty juurikaan empiiristä evidenssiä. Siksi olisi tärkeää tutkia, missä määrin muut suomalaiset kaupungit avautuvat maailmalle (hierarkkisesti) Helsingin kautta ja missä määrin niillä on suoria (horisontaalisia) kansainvälisiä yhteyksiä.

Hardingin (2007) mukaan uusliberalismin kritiikki johtaa helposti haikailemaan vahvan kansallisvaltion kulta-aikoja. Siksi kritiikin kohteena ei tulisi olla itse kaupunkiseudun käsite, vaan harjoitettavan politiikan sisältö tietyssä ajassa ja paikassa. Hardingin tapaan kaupunkiseudulla voidaan nähdä olevan toiminnallisen päivittäisalueen merkityksessä selkeä aineellinen perusta, vaikka se on aina rajoiltaan suhteellinen ja koko ajan muutoksessa oleva ihmisten, organisaatioiden, instituutioiden, ideoiden jne. keskittymänä. Talouden logiikan näkökulmasta päivittäisalueen ytimessä ovat paikalliset työmarkkinat, jotka tulee kuitenkin ymmärtää sisäisesti eriytyneenä ja myös mittakaavallisesti ehdollisena käsitteenä.

Kaupunkiverkkotutkimuksessa rajattuja alueita on käytetty pelkästään tilastollisista syistä. Brian Robsonin johtaman selvityksen määritelmä sopii myös Suomeen: ”kaupunkiseutujen määrittelyn tarkoituksena on määrittää rajat niille alueille, joilla pääosa asukkaista näkee kaupungin heidän paikkanaan – jolla he käyvät töissä, ostavat tietyntyyppisiä hyödykkeitä, käyvät virkistäytymässä ja huvittelemassa ja johon he identifioituvat (Robson ym. 2006, 1)”. Käytännössä kaupunkiseudulla on tarkoitettu eräänlaista ”keskimääräisväestön” työssäkäyntialuetta.

Kaupunkiverkkotutkimuksen eri vaiheissa on testattu mahdollisuutta määrittää työssäkäyntialueet myös olemassa olevista seutukunta- tai kuntarajoista riippumatta. Kattavan tilastollisen aineiston kerääminen muulla kuin seutukuntajaolla vaatisi mittavat voimavarat ja olisi osin mahdotontakin. Jatkossa etenkin suurilla, monikeskuksisilla metropolialueilla päivittäisten työmatkavirtojen ohella tärkeää olisi pyrkiä jäsentämään yritysten (organisaatioiden) välisiä ja sisäisiä suhdeverkkoja. Derudderin (2006, 2039) mukaan esimerkiksi Lontoon paikallinen vaikutuspiiri ”maailmankaupunkina” ulottuu pitkälle sen välittömän työssäkäyntialueen ulkopuolelle.

Kilpailuvaltiollisen kaupunkiregionalismin ohella kaupunkiverkkotutkimus voidaan liittää uusregionalismin pitkään kaareen ja siinä erityisesti ajatukseen paikkaperusteisesta politiikasta (tarkemmin ks. Vartiainen 2016). Uusregionalismia voi pitääkin yhtenä uusliberalismin vastavoimana. Yksioikoisesta uusregionalismista kaupunkiverkkotutkimuksen näkökulma eroaa kuitenkin sikäli, että siinä ei useinkaan tunnisteta – tai tunnusteta – kaupunkiseutujen asemaa osana laajempaa taloudellis-poliittista järjestelmää ja verkostoja.

Maantiedeteoreettisessa keskustelussa paikkaperustaisen kehittämisen juuria on mahdollista jäljittää jo vähintäänkin 1980-luvun loppuun, mutta sen varsinaisena klassikkona voidaan pitää Aminin (1999) artikkelia institutionalistisesta näkökulmasta aluekehittämiseen. Puhtaan taloudellisten suhteiden rinnalla siinä korostetaan oppimisen, innovaatioiden ja luovuuden merkitystä, mistä avautuu myös yhteys verkostoparadigmaan (ks. edelleen Vartiainen 2016).

Paikkaperustainen kehittäminen on sikäli kokoneutraali lähestymistapa, että sen keskiössä eivät ole sen enempää metropoli kuin paikallisyhteisökään, vaan sen hengen mukaista on kehittää erikokoisia paikkoja. Tämä tarkoittaa paitsi kansallisen politiikan paikallista räätälöintiä, myös kansallisen politiikan tukea paikallisen kehittämistyön ja monikeskuksisen kaupunkijärjestelmän edellytysten luomiselle koko maassa. Tässä tarkoituksessa kaupunkiverkkotutkimus on lähinnä apuväline erityyppisten kaupunkiseutujen kehitysedellytysten tutkimisille.

Konkreetin poliittisen muotonsa kaupunkiregionalismi on saanut erilaisissa kaupunkien ja kaupunkiverkostojen ympärille rakentuneissa kehittämiskoalitioissa, joita myös kansallinen alue- ja innovaatiopolitiikka on osaltaan pyrkinyt vahvistamaan. Aivan viime vuosina yksittäisen kaupunkiseutujen rinnalle ovat olleet nousemassa laajemmat kaupunkiverkostot. Tässä yhteydessä käsitettä kaupunkiverkosto on käytetty ainakin kahdessa periaatteessa erilaisessa merkityksessä eli yhtäältä kaupunkien välisenä, mutta niiden sijainnista riippumattomana verkostona ja toisaalta verkostomaisena naapurikaupunkien vyöhykkeenä. Jälkimmäisessä tarkoituksessa ja osana työllisyyden ja kilpailukyvyn kärkihankekokonaisuutta Sipilän hallitus on käynnistänyt kasvusopimusten laatimisen kahden merkittävän kasvuvyöhykkeen synnyttämiseksi Suomeen. Näistä ”Suomen kasvukäytävä” erottuu yhdyskuntarakenteellisena kokonaisuutena myös kaupunkiverkkotutkimuksessa, kun taas ”Pohjoinen kasvuvyöhyke” on luonteeltaan lähinnä tavoitteellinen verkostokoaliitio.

Kaupunkikeskittymien kasvudynamiikan uusia piirteitä

Erityyppisten kaupunkien ja kaupunkijärjestelmien tutkimus on jatkunut maailmalla vilkkaana, vaikka Suomessa kaupunkikasvun tutkimus on jäänyt enemmän tai vähemmän marginaaliseksi tutkimusalaksi. Suuressa osassa Eurooppaa ja myös Suomessa suurempien kaupunkikeskittymien kasvu on ollut edelleen pääsääntöisesti vahvaa, mutta samalla keskeinen tutkimuskysymys on ollut ”milloin ja missä keskittyminen ei ruokikaan enää talouden ja väestön kasvua”. Vaikka kasautumistekijöiden ja kaupunkidynamiikan välillä on ilmeinen yhteys, niin sille ei ole olemassa mitään yhtä ajasta ja paikasta riippumatonta mallia. Tutkimusta ovat hallinneet viime vuodet globaalien kaupunkien näkökulma ja krugmanilaisen ”uuden talousmaantieteen” opit, jotka eivät välttämättä sovi eurooppalaiseen kontekstiin (Dijkstra ym. 2013). Eurooppalaisen keskustelun viitetaustana on ollut esimerkiksi institutionalistisesta talousmaantieteestä tuttu ajatus yhden toimialakeskittymän sisäisten lokalisaatioetujen kasvavasta merkityksestä suhteessa yleisiin urbanisaatioetuihin.

Euroopan unionin sisällä yksi keskustelun virittäjä on ollut ESPON-tutkimusohjelma. Päättyneen ohjelmakauden tutkimuksista tässä yhteydessä mielenkiintoisimpina voidaan pitää Michael Parkinsonin vetämää eurooppalaisten kakkoskaupunkien kehitystä tarkastellutta hanketta (Parkinson ym. 2015). Sen mukaan niissä läntisen Euroopan maissa, joissa valtaa on hajautettu alueille ja kaupungeille, on kakkoskaupunkien kehitys ollut yleisesti vahvaa ja se on tukenut myös koko kansantalouden kehitystä. Sen sijaan unionin itäisissä maissa kaupunkikasvu on keskittynyt voimakkaasti pääkaupunkiseuduille.

Parkinsonin ryhmän mukaan läntisen Euroopan kakkoskaupunkien vahvan kilpailukyvyn perustana ovat olleet innovaatiot, talouden diversiteetti, taidot ja inhimillinen pääoma, yhdistävyys, paikallinen (elinympäristön) laatu ja hallinnan strateginen kapasiteetti. Talouden näkökulmasta ratkaisevaa on tietyn seudun ja sen avainyritysten (tai muiden avainorganisaatioiden kuten yliopistojen) asema globaaleissa arvoverkostoissa.

Kun keskittymisen etuja korostanut näkökulma johtaa yksiulotteiseen keskusteluun optimaalisesta kaupunkikoosta, niin monikeskuksisuuden näkökulmasta relevantti kysymys on pikemminkin erikokoisten ja -tyyppisten kaupunkien optimaalinen asema osana kaupunkiverkon kokonaisuutta. Kaupunkiverkon kokonaisuutta tarkasteltaessa pisteenomaisen keskittymisen etuja kompensoivat paikallisen ja ylipaikallisen verkostoitumisen hyödyt ja myös liiallisen keskittymisen mukanaan tuomat haitat. Keskittymän fyysisen koon ja tiheyden sijasta huomio kiinnittyy alueen innovaatio- ja muutoskyvykkyyteen ja edelleen alueyhteisöön, missä on nähtävissä selkeä yhtymäkohta luovuuden, aineettomien hyötyjen (amenities) ja institutionaalisten tekijöiden merkitystä korostaviin lähtökohtiin. Keskeinen, mutta samalla kiistanlainen. vaikuttaja tässä keskustelussa on ollut Richard Florida (esim. Florida 2006). Hänen keskeiset teesinsä voidaan tiivistää 3T-malliin, jossa luovuutta mittaavina ydinmuuttujina ovat lahjakkuus (talent), teknologia ja toleranssi. Floridan keskeisen sijaintiteoreettisen johtopäätöksen mukaisesti yhteiskunnan keskeinen avainryhmä, luova luokka, hakee työtä sieltä missä se haluaa asua. Lopulta tämän avainryhmän sijaintipäätökset ohjaavat koko yhteiskunnan kehitystä.

Empiirisessä tutkimuksessa on esitetty verrattain vähän evidenssiä siitä, missä määrin ja missä tapauksessa avainhenkilöiden asuinpreferenssit tai yleisemmin kaupunkiviihtyvyys ovat kaupunkikehityksen kannalta ratkaisevia tekijöitä. Tosin Tervon (2014) mukaan myös Suomessa on olemassa suuntaa antavaa näyttöä siitä, että erityisesti suurimmilla ja dynaamisimmilla kaupunkiseuduilla työpaikkojen kasvu seuraa korkeasti koulutettuja. Floridan kriitikoiden mukaan työmahdollisuudet ovat edelleen tärkein alueiden välisen muuttoliikkeen selittäjä, vaikka kaupunkiseudun sisäisessä muuttoliikkeessä asumisviihtyvyys olisikin keskeisessä roolissa (esim. Storper & Scott 2009). Suurten kaupunkitihentymien vetovoimaa selittävät ensisijaisesti dynaamiset ja monipuoliset paikalliset työmarkkinat, jotka tarjoavat monentyyppisiä uralla etenemismahdollisuuksia.

Metodologisesti nähtynä voidaan ajatella, että aineettomiin hyötyihin perustuvat ”pehmeät” sijaintitekijät ovat pikemminkin välittäviä ja sikäli kovaan ”maantieteeseen” (kuten työpaikkatarjontaan ja saavutettavuuteen) nähden toissijaisia tekijöitä. Myös pohjoisamerikkalaislähtöiset, viihtyvyystekijöitä korostavien ”aurinko- tai ruostevyöhykkeen” kaltaiset yleistykset ovat osoittautuneet talouden dynamiikan näkökulmasta liian karkeiksi kaupunkikehityksen jakolinjoiksi. Tosiasiassa myös näiden vyöhykkeiden sisällä kasvun ja taantuman paikkakuntakohtainen vaihtelu on ollut huomattavaa.

Myös tuotantotoiminnan näkökulmasta lähtevässä analyysissa on tavanomaista korostaa luovan ja tietointensiivisen tuotannon merkitystä kaupunkikehityksessä. Menestyvä talous on paitsi ytimeltään erikoistunut, myös monimuotoinen. Tästä näkökulmasta kaupungistuminen ei ole yhtä ”mukavien kaupunkien” voittokulkua (vrt. Soininvaara & Särelä 2015, kpl. 10), vaan sen kääntöpuolena ovat monille suurille kaupunkikeskittymille tyypilliset palvelualan matalapalkkatyöt, kaupunkiköyhyys ja asuinalueiden voimakas eriytyminen.

Kaupunkiverkkotutkimuksen kaupunkiseutujen kehityskuvan tarkastelussa näkyy selvästi maamme uusin, vuosien 2007/2008 talouskriisin jälkeinen heikon talouskehityksen jakso. Sen aikana Suomessa ei ole enää yhtään selkeästi muista erottuvaa menestyjäseutua. Toki Helsingissä kaikkien kolmen kaupunkiverkkotutkimuksessa käytetyn muuttujan – nettomuuton, työpaikkakehityksen ja työttömyyden – arvot ovat olleet keskimääräistä parempia, mutta erinomaiseksi niistä on luokiteltu vain nettomuutto. Taas Kuopiossa, Seinäjoella ja Vaasassa erinomaista on ollut joko työllisyyskehitys tai työttömyyden tilanne. Monissa yliopistokaupungeissa on ollut puolestaan vaikea työttömyystilanne, vaikka nettomuutto on ollut hyvää tai erinomaista. Yliopistokaupunkien selkeä vastinpari on erinomaisen työllisyyskehityksen ja vähäisen työttömyyden muuttotappiokaupunki Pietarsaari. Sen pienemmät ja yksipuolisemmat työmarkkinat eivät kuitenkaan houkuttele suurempien kaupunkiseutujen tapaan nuoria mahdollisuuksien etsijöitä.

Mitä sitten?

Kaupunkiverkkotutkimuksen päivityksen perusviesti kuuluu: Suomessa on (edelleen) kehitysedellytyksiltään ja kehityskuvaltaan selvästi erityyppisiä kaupunkeja. Kaupunkien ryhmittäminen yksinkertaisten tilastollisten jaotusten – kuten kaupunkimaisuuden asteen tai kaupunkiseutujen koon – mukaisesti ei ole riittävää, vaan paikallislähtöiselle kehittämiselle tarvitaan niitä jäsennetympi kehikko. Kaupunkiverkkotutkimuksen tuotettu kaupunkitypologia on joustavasti käytettävä kehikko, jota vasten erilaisia yhteiskunnan kehityksen paikallisia erityispiirteitä ja politiikkatoimenpiteitä on mahdollista jäsentää. Typologia voi olla myös väline vertaiskehittämiselle.

Kuvausta ovat haitanneet tilastolliset puutteet, jotka ovat entistä haittaavampia, kun julkisia palveluja on yksityistetty ja tilastotoimi on koettu helposti pelkästään yritystoiminnan kannalta turhaksi byrokratiaksi.. Tämä koskee erityisesti kaikki kaupunkien kehitysedellytyksiä mittaavia muuttujaryhmiä. Uudemman kaupunkitutkimuksen valossa kehitysedellytyksissä olisi kiintoisaa tarkastella myös viihtyvyystekijöitä sekä työmarkkinoiden toimivuutta ja sosiaalista vuorovaikutusta kuvaavia tekijöitä. Nythän näitä on voitu mitata vain joko välillisesti kulttuuripalveluiden kautta tai olettaen yleisten ”urbanisaatiotekijöiden” kuvastuvan seudun vahvuusluokassa. Uudemmassa talousmaantieteessä painottuneiden ”lokalisaatiotekijöiden” tarkempi erittely edellyttäisi puolestaan yksityiskohtaisempaa toimialakeskittymien ja arvoverkostojen tarkastelua.

Seutukuntien laajetessa myös käytössä olevien alueyksikköjen rajoitteet ovat korostuneet entisestään. Nykyinen seutukuntajako poikkeaa entistä enemmän toiminnallisesta työssäkäyntialuejaosta, kun kaupunkiseutujen piiriin on laskettu aiempaa leimallisemmin maaseutumaisia alueita. Lisäksi seutukuntajaon toistuvat muutokset haittaavat eri aikoina tehtyjen kuvausten keskinäistä vertailtavuutta.

Yksittäisten kaupunkiseutujen ominaisuuksia kuvaavien muuttujien saatavuutta suurempi ongelma on luonteeltaan periaatteellinen. Territoriaalinen lähestymistapa on riittämätön hahmottamaan monipaikkaisia ja verkostomaisia asumisen ja tuotannon rakenteita. Esimerkiksi yhä useampi suomalainen on useamman kunnan jäsen eri painoilla: asukkaana, työntekijänä, kansalaistoimijana, kiinteistönhaltijana, lomailijana jne. Yrityksissä tai tutkimusorganisaatioissa taas esimerkiksi tutkimus- ja kehityspanostukset voivat kirjautua yksinomaan pääkonttoripaikkakunnan mukaan. Myös verkostoitumista kuvaavia suhde- ja virtamuuttujia on olemassa heikosti, oli kyse sitten maan sisäisistä tai valtakunnan rajat ylittävistä virroista. Kaupunkiverkkotutkimusta leimaava teorian ja empirian kohtaanto-ongelma on tuttu myös kansainvälisestä keskustelusta. Vaikka kaupunkiverkostoista on esitetty 2000-luvulla sofistikoituja teoreettisia olettamuksia, niin esitettyjen olettamusten empiirisessä todentamisessa on tyydytty pinnallisiin kaupunkiluokituksiin (Derudder 2006).

Kirjallisuus

Amin, Ash (1999). An institutionalist perspective on regional economic development. International Journal of Urban and Regional Research 23: 2,365-378.

Aro, Timo (2016). Kaupunkien ja kaupunkiseutujen merkitys itsehallintoalueita muodostettaessa. Tutkimuspalvelu Timo Aro Oy. [viitattu 4.4.2016] < http://www.timoaro.fi/>

Batten, David F. (1995). Network cities: creative urban agglomerations for the 21st century. Urban Studies 32: 2, 313-327.

Burger, Martijn J. & Meijers, Evert J. & van Oort, Frank G. (2014). Editorial: the development and functioning of regional urban systems. Regional Studies 48: 12, 1921-1925.

Castells, Manuel (2006). The Rise of the Network Society, Blackwell, Oxford.

Derudder, Ben (2006). On conceptual confusion in empirical analyses of a transnational urban network. Urban Studies 43: 11, 2027-2046.

Dijkstra, Lewis & Garcilazo, Enrique & McCann, Philip (2013). The economic performance of European cities and city regions: myths and realities. European Planning Studies 21: 3, 334-354.

Florida, Richard (2006). Luovan luokan pako: uusi globaali kilpailu kyvyistä. Talentum, Helsinki.

Hall, Peter (2005). The world’s urban systems: a European perspective. Global Urban Development Magazine 1:1. [viitattu 4.4.2016] <http://www.globalurban.org/Issue1PIMag05/MagHome.htm>

Harding, Alan (2007). Taking city regions seriously? International Journal of Urban and Regional Research 31: 2, 443-458.

Harrison, John (2013). Configuring the new ‘regional world’: on being caught between territory and networks. Regional Studies 47: 1, 55-74.

MDI (2015). Kaupunkiverkko 2015. Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI [viitattu 4.4.2016] < http://www.mdi.fi/content/uploads/2015/11/Kaupunkiverkkotutkimus-2015-raportti.pdf>

Meijers, Evert (2007). From central place to network model: theory and evidence of a paradigm change. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie 98: 2, 245-259.

Mikkonen, Kauko 2000. Keskus- ja vaikutusaluetutkimuksen traditio Suomessa. Terra 112: 4, 255-260.

Moisio, Sami (2012). Valtio, alue, politiikka. Vastapaino, Tampere.

Parkinson, Michael & Meegan, Richard & Karecha, Jay (2015). City size and economic performance: is bigger better, small more beautiful or middling marvelous? European Planning Studies 23: 6, 1054-1068.

Robson, Brian & Barr, Robert & Lymperopoulou, Kitty & Rees, James (2006). A framework for city-regions. Working Paper 1, Mapping City-Regions. Office of the Deputy Prime Minister, London.

Rodríguez-Pose, Andrés (2013). Do institutions matter for regional development? Regional Studies 47: 7, 1034-1047.

Rosenqvist, Olli (2004). Maaseudun asemoituminen myöhäismodernissa yhteiskunnassa. Acta Wasaensia 129. Vaasan yliopisto, Vaasa.

Soininvaara, Osmo & Särelä, Mikko (2015). Kaupunkien voitto. Eva Pamfletti 1/2015. Elinkeinoelämän Valtuuskunta, Helsinki.

Storper, Michael & Scott, Allen J. (2009). Rethinking human capital, creativity and urban growth. Journal of Economic Geography 9: 2, 147-167.

Tervo, Hannu (2014). Kysyntä- vai tarjontavetoinen aluekasvu? Aluetalouksien kehitys Suomessa 1990-2010. Kansantaloudellinen aikakauskirja 110: 2, 191-203.

Vartiainen, Perttu (1995). ): Kaupunkiverkko. Alueidenkäytön osaston tutkimusraportti 3. Ympäristöministeriö, Helsinki.

Vartiainen, Perttu & Antikainen, Janne (1998). Kaupunkiverkkotutkimus 1998. Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 2/1998. Sisäasiainministeriö, Helsinki.

Vartiainen, Perttu (2006). Suomen kaupunkiverkon kehitys ja seutuistuminen: pikapiirtoja empirian, teorian ja politiikan vuorovaikutuskentästä. Teoksessa Kytömäki; Jorma & Moisio, Sami (toim.): Paikka, kaupunki, valtio – ihmismaantieteen perspektiivejä. Kirja-Aurora, Turku.

Vartiainen, Perttu (2016). Paikkkojen hierarkia, mosaiikki ja verkosto: näkökulmia suomalaiseen aluepoliittisen keskusteluun. Teoksessa Luoto, Ilkka & Backa, Peter & Kattilakoski, Mari (toim.): “Paikkaperusteinen Yhteiskunta” –antologia. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki. (julkaistavana)

Ward, Kevin & Jonas, Andrew E.G. (2004). Competitive city-regionalism as a politics of space: a critical reinterpretation of the new regionalism. Environment and Planning A 36: 12, 2119-2139.