Käänteiset infrastruktuurit ja integroiva infrastruktuuripolitiikka

[php snippet=1] Abstract

Ari-Veikko Anttiroiko & Ossi Heino

Kuntien vastuulla olevan paikallisen infrastruktuurin kehittämisessä on taloudellisten raamien tiukentuessa nostettu esiin kysymys siitä, mikä rooli ns. käänteisillä infrastruktuureilla ja niiden osalta nimenomaan yhteisöjen omaehtoisesti rakentamilla pienoisinfrastruktuureilla voisi olla paikallisten perusrakenteiden kentässä. Tarkastelemme tässä artikkelissa tätä kysymystä Ikaalisten vesiosuuskuntien kehityksen valossa. Käänteiset infrastruktuurit tuovat haja-asutusalueiden perusrakenteiden rakentamiseen ja ylläpitoon kustannustehokkaita ja joustavia ratkaisuja, mutta niiden hyödyntäminen ja jatkuvuuden turvaaminen edellyttävät samalla kuitenkin niiden asianmukaista integrointia kunnalliseen infrastruktuuripolitiikkaan.

Johdanto

Ihmisyhteisöjen kehittyminen on edellyttänyt asumista, materiaalivirtoja, liikkumista, viestintää ja yhteisöllisten toimintojen toteuttamista tukevia perusrakenteita, joihin viitataan käsitteellä infrastruktuuri. Nämä modernin yhteiskunnan perusrakenteet ovat syntyneet länsimaissa alueellisesti kattavina järjestelminä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Niiden synnyn taustalla oli näkemys kaupungeista rationaalisesti hallittavina aluekokonaisuuksina osana valtiollista hallintajärjestelmää. Näin kotitaloudet liitettiin kattaviin viestintä-, viemäri- ja energiajärjestelmiin sekä muihin vastaaviin verkostoihin, joita tuotettiin varsinkin toisen maailmansodan jälkeen kaikkia kansalaisia palvelevina julkishyödykkeinä tai universaalipalveluina. Viime vuosikymmeninä infrastruktuurit ovat alkaneet kuitenkin hajautua globalisaation, yksilöllistymisen ja yksityistämiskehityksen myötä. Ehkä kaikkein tunnusomaisin piirre tässä kehityksessä on julkisena hyödykkeenä pidetyn infrastruktuurin kaupallistuminen, mikä on tuottanut eriarvoistavaa kaupunkikehitystä.

Edellä mainittu hajautumiskehitys on muuttanut kuvaa julkisen sektorin roolista infrastruktuurin rakentajana ja ylläpitäjänä. Tälle muutokselle ovat luoneet otollista maaperää yleinen julkiseen sektoriin kohdistettu kritiikki, julkisen talouden rahoitusongelmat sekä jo vuosikymmeniä kaupunkeja vaivanneet infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon ongelmat. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on alettu avoimesti etsiä vaihtoehtoja julkisin varoin rakennetuille ja ylläpidetyille infrastruktuureille. Keskustelussa eniten esillä ollut teema on yksityisen sektorin mukaantulo infrastruktuurien rahoitukseen, rakentamiseen ja ylläpitoon erilaisten kumppanuusmallien muodossa. Yleensä tällaiset kumppanuushankkeet ovat mittavien investointien ja integroinnin kautta osa kattavaa infrastruktuurijärjestelmää . Tähän vaihtoehtojen kenttään voidaan kuitenkin sisällyttää myös sellaisia omaehtoisia järjestelmiä, jotka ovat syntyneet aikanaan kollektiivisten toimien tuloksena tilanteessa, jossa julkinen sektori ei ollut vielä laajentunut nykyiseen muotoonsa tai jossa se ei ole kyennyt tuottamaan paikallisyhteisön tai käyttäjäkunnan tarvitsemaa infrastruktuuria. Tällaisia ovat meillä Suomessa olleet aikanaan mm. viljamakasiinit ja manttaalikuntien rakentamat ja ylläpitämät laitokset. Myöhemmin vastaavia paikallisia ja alueellisia perusrakenteita ovat tuottaneet esimerkiksi energia-, vesi- ja tieosuuskunnat.

Tarkennamme edellä hahmoteltua muutoskuvaa tarkastelemalla sitä tuoreessa kansainvälisessä keskustelussa käyttöönotetulla käsitteellä ”käänteinen infrastruktuuri” . Kyse on paikallisin voimin rakennetuista järjestelmistä, jotka voivat olla yhtä hyvin käyttäjä- ja yhteisölähtöisiä kuin markkinaehtoisiakin . Kiinnostuksemme kohdistuu nimenomaan paikallisesti rakentuviin yhteisöllisiin infrastruktuureihin, jotka ovat palveluina usein niin sanottuja luonnollisia monopoleja. Tämä antaa mahdollisuuden tarkastella paikkaan sidotun yhteisön omaehtoisia pyrkimyksiä pienoisinfrastruktuurin rakentamiseksi. Samalla nousee väistämättä kysymys siitä, miten nämä yhteisölliset ratkaisut nivoutuvat osaksi kattavia teknisiä järjestelmiä rakentaneiden kuntien infrastruktuuripolitiikkaa.

Tutkimustehtävä, menetelmä ja aineisto

Perinteiset infrastruktuurit ovat rakentuneet yksityisen ja julkisen sektorin tuottamina teknisinä järjestelminä, joiden tehtävänä on ollut joko tuottaa voittoa omistajilleen laajentamalla infrastruktuuripalveluja  tai tarjoamalla universaalipalveluja kansalaisille toimivan yhteisöelämän ja alueellisen tasa-arvon nimissä . Yhteiskunnassa on kuitenkin aina katvealueita, joihin sen enempää yksityinen kuin julkinenkaan sektori ei rakenna infrastruktuureja. Tämä johtuu yleensä yhdyskunnan syrjäisestä sijainnista ja investointeihin nähden riittävän käyttäjämäärän puutteesta. Vastauksena tähän ongelmaan monet paikallisyhteisöt ovat toteuttaneet infrastruktuurihankkeita, jotka edesauttavat infrastruktuuripalvelujen laajentumista haja-asutusalueille. Teoreettisesti kiinnostavaa tässä on se, miten kylien ja kaupunginosien asukkaat ryhtyvät organisoimaan tällaisia rakenteita ja millaiseksi niiden hallinta lopulta muodostuu. Otamme tässä artikkelissa tähän kysymykseen systeemiteoriasta johdetun näkökulman, jonka ydinkäsitteenä on itseorganisoituminen.

Tarkastelemme käsillä olevassa artikkelissa vesiosuuskuntia asukkaiden itseorganisoitumisen muotona ja niiden suhdetta toimintoja integroivaan kunnalliseen infrastruktuuripolitiikkaan. Käsittely jakautuu kolmeen osaongelmaan. Aluksi tarkastelemme pienoisinfrastruktuureja kompleksisten sopeutumiskykyisten järjestelmien näkökulmasta kiinnittämällä päähuomion itseorganisoitumiseen. Teoreettisen tarkastelun tehtävänä on valottaa niitä yleisiä järjestelmäominaisuuksia, joita tällaisiin omaehtoisesti rakentuviin perusrakenteisiin on liitettävissä. Toisena tehtävänä on kuvata empiirisesti niitä vesiosuuskuntien prosesseja, jotka ilmentävät itseorganisoitumisen kannalta kriittisiä piirteitä. Tällaisia ovat vesiosuuskuntien perustamisen syyt, operoinnin yleisperiaatteet ja toiminnan jatkuvuuden edellytykset. Kolmantena kysymyksenä tarkastelemme lyhyesti sitä, miten omaehtoisesti rakennetut pienoisinfrastruktuurit suhteutuvat kuntien infrastruktuuripolitiikkaan ja infrastruktuurin hallintaan.

Empiiriseksi tutkimuskohteeksi olemme valinneet Ikaalisten vesiosuuskunnat, jotka tuottavat vesihuoltopalveluja kaupungin haja-asutusalueella. Tutkimusstrategiana kyseessä on tapaustutkimus, jolle on tunnusomaista pyrkimys tuottaa tietoa erityisistä paikkaan ja aikaan sidotuista empiirisistä ilmiöistä . Tapaus toimii tässä yhteydessä keinona ymmärtää käänteisen infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon realiteetteja itseorganisoituvien järjestelmien ilmentymänä . Tässä mielessä kyseessä on lähinnä ns. paradigmaattinen tapaus, jossa vesiosuuskuntia koskevan kuvauksen tehtävänä on tuoda esiin käänteisen infrastruktuurin erityispiirteitä itseorganisoitumista koskevan selitysmallin puitteissa .

Empiirisen aineiston hankintamenetelmänä käytettiin ryhmähaastattelua, jonka avulla pyrittiin luomaan kuvaa sekä vesiosuuskuntien että Ikaalisten kaupungin edustajien näkemyksistä liittyen käänteisen infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon kysymyksiin. Haastattelun rakenne noudatteli teemahaastattelurunkoa, joka pääteemat vastasivat yllä mainittuja osaongelmia. Ryhmähaastattelu toteutettiin Ikaalisissa 26. lokakuuta 2012. Haastattelijoina toimivat tämän artikkelin kirjoittajat. Haastateltavana oli yhteensä kuusi edustajaa seuraavista vesiosuuskunnista: Kartun vesiosuuskunta, Riitialan seudun vesiosuuskunta, Röyhiön vesiosuuskunta sekä Vatulan alueen jätevesiosuuskunta (viimeksi mainitusta kolme edustajaa). Lisäksi kaupungin ja Ikaalisten Vesi Oy:n edustajina mukana olivat kaupunginrakennusmestari Ikaalisten kaupungista sekä Ikaalisten Vesi Oy:n edustaja. Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Niiden pohjalta tehtiin aineistositaatteja hyödyntäen teorialähtöinen sisällönanalyysi .

Käänteiset infrastruktuurit sopeutumiskykyisinä järjestelminä

Käänteisen infrastruktuurin (engl. inverse infrastructure) käsite viittaa käyttäjien, tuottajien tai yhteisöjen omaehtoisesti rakentamiin ja ylläpitämiin pienoisinfrastruktuureihin. Niille on tunnusomaista toiminnan paikallisuus ja itseohjautuvuus. Jos varsinkin julkisen sektorin toteuttamat suuret tekniset järjestelmät (Large Technical Systems, LTS) perustuvat alueellisten kokonaisuuksien suunnitteluun ja ylhäältä alaspäin toteutuvaan päätöksenteko- ja suunnittelujärjestelmään , yhteisöllisesti rakennettu käänteinen infrastruktuuri toimii juuri päinvastaisesti eli tässä mielessä ”käänteisesti”. Samalla LTS-keskustelussa usein korostuneen aseman saaneet vaikutusvaltaiset systeeminrakentajat korvautuvat tällaisissa prosesseissa paikallisyhteisön aktiivisilla jäsenillä. Käänteinen infrastruktuuri toteutetaan omaehtoisesti kokoamalla yhteen niitä paikallisia toimijoita, joita yhdistävät samat intressit esimerkiksi vesihuollon järjestämiseksi tai uuden tien rakentamiseksi kylään.

Itseorganisoituvuus järjestelmän ominaisuutena

Käänteinen infrastruktuuri voidaan tulkita uuden luonnontieteellisen paradigman näkökulmasta sosio-tekniseksi järjestelmäksi, jonka kehitystä ohjaavat itseorganisoituville järjestelmille tunnusomaiset piirteet. Tässä mielessä käänteisen infrastruktuurin idea saa teoreettisen pohjustuksensa kompleksisuusteorian, kaaosteorian, systeemiteorian ja verkostotutkimuksen suunnalta .

Kompleksisuusteorian mukaan sosio-teknisten järjestelmien sisäistä logiikkaa ja jatkuvuutta selittää niiden kyky pysyä lähellä tasapainotilaa, vaikka erilaiset häiriöt ja sisäiseen organisoitumiseen vaikuttavat tekijät asettavat kaiken aikaa haasteita niiden toiminnan jatkuvuudelle. Jos muutospaineet alkavat uhata koko järjestelmän olemassaoloa, edellytetään järjestelmältä radikaalia uudistumista. Tällaista kohtaa nimitetään bifurkaatiopisteeksi, joka on eräänlainen epäjatkuvuuskohta, jossa tehtävät valinnat määrittävät järjestelmän kehityksen suunnan. Tällainen muutos edellyttää irtiottoa totutusta kehityspolusta ja jonkinlaista uudistavaa sovittautumisratkaisua, jonka vaihtoehtona on viime kädessä järjestelmän tuhoutuminen. Tällainen luova sopeutuminen sekä tuottaa että vähentää epäjärjestystä. Se tuottaa sitä esimerkiksi uusien ratkaisumallien muodossa ja vähentää sitä puolestaan tekemällä käytettävissä olevan tiedon pohjalta järjestelmää vakauttavia valintoja . Teoreettisesti tarkasteltuna kyse on niin sanotusta monimutkaisesta sopeutumiskykyisestä järjestelmästä (Complex Adaptive System, CAS), jonka kehitys perustuu järjestyksen ja epäjärjestyksen herkkään suhteeseen. Järjestelmä havaitsee ongelman ja ajautuu epäjärjestyksen tilaan, minkä jälkeen se itseorganisoitumalla uusiutuu pyrkien palauttamaan jatkuvuuden turvaavan järjestyksen .

Omaehtoisesti luotujen pienoisinfrastruktuurien tapauksessa yhteisen intressin yhdistämien paikallisten asukkaiden itseorganisoituminen tapahtuu opportunistisesti muutoksiin reagoivien mikrotason prosessien kautta . Itseorganisoituminen on ilmiö, jonka kanssa olemme tekemisissä tai joita havainnoimme käytännössä päivittäin. Sen voi havaita, kun naapurit kerääntyvät talkoisiin syksyn lehtien haravoimiseksi tonttien ympäriltä tai kun vähittäiskaupat ja ravitsemusliikkeet organisoivat kaupungin elintarvikehuollon . Myös erilaiset yhteisömuodosteet, kuten kaupungit, voidaan nähdä sekä sosiaalisia että biofyysisiä elementtejä sisältävinä avoimina itseorganisoituvina järjestelminä tai ekosysteemeinä .

Oppiminen ja redundanssi monimutkaisuuden hallinnan keinoina

Vaikka infrastruktuurit sisältävät aina fyysisiä aineksia, ne ovat itse asiassa läpikotaisin sosiaalisia luomuksia . Niiden rakentaminen ja ylläpito perustuu siten ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, mikä avaa samalla mahdollisuuksia kollektiivisen luovuuden hyödyntämiseen niihin liittyvissä toiminnoissa, mukaan lukien järjestelmien sovittaminen muuttuviin olosuhteisiin .

Itseorganisoituvilla järjestelmillä on niiden omaehtoisuuden vuoksi taipumus synnyttää redundanssia eli pelivaraa tai joustavasti käyttöönotettavia resurssivarantoja, jotka parantavat kykyä selviytyä ongelmatilanteissa. Pienellä resurssien ylimitoituksella ja joustavuudella modulaariset järjestelmät kykenevät varautumaan pahan päivän varalle .

Sosio-tekniset järjestelmät rakentuvat toimijoiden järkeviksi kokemista ratkaisuista ja niiden myötä syntyvistä mikroprosesseista, joissa merkityksenanto suhteutuu reaalisiin vaikutusyhteyksiin. Tämä tekee järjestelmistä ja niiden puitteissa rakentuvista prosesseista dynaamisia, ts. impulsseihin vastaavat toimijat järjestäytyvät, kokevat, oppivat ja järjestäytyvät uudestaan. Käänteinen infrastruktuuri edustaa yhdyskuntien toiminnallisuuden turvaamisen saralla juuri tämäntapaista oppimisprosessia ja samalla myös skaalautuvuutta – toisin sanoen kehitys tapahtuu alhaalta ylöspäin, palasista kohti kokonaisuuksia ja yksilöistä tiimeihin ja yhteisöihin .

Vesiosuuskunta itseorganisoitumisen muotona

Tapauskohteena käänteisestä infrastruktuurista esitetään seuraavassa Ikaalisten kaupungin alueen vesihuolto. Ikaalisten kaupunki on noin 7300 asukkaan pieni kaupunki Pirkanmaalla, noin 50 kilometriä Tampereelta luoteeseen. Kaupungin väestöntiheys on alle 10 as/km2. Hajautunut yhdyskuntarakenne, loma-asutuksen runsaus sekä kaupungin kahtia jakava vesistö luovat vesihuollon järjestämiselle haastavat olosuhteet.

Ikaalisten keskustaajama on syntynyt Kyrösjärven länsirannalle. Noin 5000 asukkaan keskustaajamaan on rakennettu vesihuoltoverkosto, jonka toiminnasta vastaa kaupungin omistama Ikaalisten Vesi Oy. Kaupungin haja-asutusalueiden vesihuolto on organisoitu kyläyhteisöjen perustamien 13 vesiosuuskunnan ja yhden jätevesiosuuskunnan kautta. Vedenjakelun kattavuus koko Ikaalisten kaupungin alueella on peräti 97 %. Kaupungin ensimmäiset vesiosuuskunnat on perustettu 1960-luvun alussa, mutta voimakkain perustamisaalto osui 1980-luvulle ja 1990-luvun alkuun, jolloin kunnat yleisemminkin pyrkivät aktiivisesti edistämään vesiosuuskuntien perustamista haja-asutusalueille eri puolilla maata ;.

Huono vedenlaatu vesiosuuskunnan perustamisen pontimena

Ikaalisten kaupungin alueella sijaitsevien vesiosuuskuntien syntyyn keskeisesti vaikuttanut tekijä on ollut kylien huonolaatuinen kaivovesi. Erityisesti veden korkea rautapitoisuus aiheutti makuhaittoja ja teki muutoinkin vedenkäytöstä epämiellyttävää. Kun kaupunki ei ollut halukas laajentamaan vesihuoltoverkkoa kyliin, kylissä alkoi kyteä ajatus siitä, että niiden on itse otettava aktiivinen rooli vesihuollon tilan korjaamiseksi.

Muutoksen aikaansaaminen edellytti, että kyläläiset huomasivat olevansa yhteisen ongelman edessä ja tulivat myös tietoisiksi siitä, että omaehtoisella toiminnalla voitaisiin löytää ratkaisu havaittuun ongelmaan. Sekä ongelman tunnistaminen että yhteisen motivaation synnyttäminen vaativat käytännössä muutaman aktiivisen henkilön voimakkaan panoksen.

”Meillä sattui asumaan yksi Otaniemen proffa Kartussa, joka aina kritisoi sitä kaivovettä mitä Kartussa oli. Siinä oli jotain aineita, mitä ei vedessä saisi olla. Hän oli sitä tutkinut. Että se herkisti siinä vaiheessa kaikki muut karttulaiset mukaan (…) Kyllä olisi saattanut jäädä osuuskunta muuten syntymättä.” (Kartun vesiosuuskunnan edustaja.)

Kylien itseorganisoitumista tukevana tekijänä myös niiden keskinäisen vuorovaikutuksen merkitys on ollut suuri. Muualla tehdyt ratkaisut ja niistä saadut rohkaisevat kokemukset valoivat yleisesti kyläläisiin uskoa siitä, että tällaiset kyläyhteisön toteuttamat hankkeet ovat toteuttamiskelpoisia. Eräs haastateltava puhuu ilmiöstä positiivisena kyläkateutena.

”Olen ollut alusta asti mukana tässä kaupungin luottamushenkilönä kun jossain vaiheessa pidettiin palavereita, että millä tavalla tähän kaupungin toimesta ruvetaan järjestään. (…) Ja siihen tuli sitten sellaista positiivista kyläkateutta, että jos kerran kaupungin avustuksella järjestetään yhteen paikkaan niin se pitää saada toiseenkin paikkaan. Sitten me tehtiin suunnitelma, että olikohan se yks tai kaks vuodessa koetettiin perustaa.” (Röyhiön vesiosuuskunnan edustaja.)

Julkisen sektorin tuen katalyyttinen vaikutus

Vesihuoltoinfrastruktuurin rakentaminen on melko kallista, joten yleensä pelkkä yhteisen haasteen tunnistaminen ei kylissä vielä johda vesiosuuskunnan perustamiseen. Tärkeinä kehitysprosesseja edistävinä impulsseina toimivat julkishallinnon myöntämät avustukset vesiosuuskuntahankkeisiin. Esimerkiksi 1980-luvun lopussa valtiovallan myöntämä taloudellinen avustus oli merkittävä, mikä edisti Ikaalisissakin vesiosuuskuntien perustamista.

Toinen tärkeä impulssi kylien vesiosuuskuntien perustamiselle on ollut Ikaalisten kaupungin myöntämä taloudellinen tuki ja asiantuntija-apu. Kaupunki on perinteisesti osallistunut vedenottamoiden, paineenkorotusasemien ja runkolinjojen rakentamiskustannuksiin sekä myöhemmissä vaiheissa avustanut osuuskuntien välisten yhdysputkien rakentamisessa. Lisäksi kaupunki on taannut osuuskuntien lainoja.

”Vesiosuuskuntahankkeisiin on kaupungin puolesta aina suhtauduttu hyvin positiivisesti, mikä on varmaankin ollut yksi keskeinen edellytys sille, että niitä nyt näin paljon on. Ei olla mitään hanketta rinnastettu toiseen vaan se on aina tarkasteltu tapauskohtaisesti, että kuinka paljon on kaupungin tarpeellista avustaa.” (Ikaalisten kaupungin edustaja.)

Kaupungin näkökulmasta ajatus vesihuollon kattavuuden kasvamisesta osuuskuntalähtöisesti on ollut hyvä vaihtoehto. Vesiosuuskuntien avulla saatiin aikaan joustavia ja kustannustehokkaita ratkaisuja ja pystyttiin sitouttamaan asukkaita hankkeen toteuttamiseen.

”Ja se, että miksi päädyttiin näin moneen vesiosuuskuntaan, niin kaupungin vinkkelistä katsottuna syynä oli se, että sieltä saatiin paikallinen talkooapu mukaan. Esimerkiksi kaivulupien suhteen, mikä on hyvin vaikea asia aina verkkoa rakentaessa, että mistä päästään menemään. Ja myös paikallistuntemus ja kokemus. Pystyttiin tekemään paljon helpommin ja edullisemmin – ei tarvinnut ampua kalliotakaan.” (Röyhiön vesiosuuskunnan edustaja.)

Käytännössä vesiosuuskunnat perustetaan lähes aina maallikkovoimin kohentamaan kunnan vajavaisesti toteuttamia peruspalveluita. Yhteistyö kunnan hallinnon ja vesilaitoksen sekä valtion alue- ja paikallishallintoviranomaisten kanssa on antanut ratkaisevan sysäyksen hankkeiden käynnistymiselle. Tämä yhteistyö auttaa kokoamaan tarpeellista tietämystä varsinkin rakentamisvaiheen organisointia, rahoitusjärjestelyjä ja tarvittavien sopimusten laadintaa ajatellen.

Osuuskuntien toiminnalliset haasteet

Perustamisvaiheen jälkeen osuuskuntien päivittäinen operointi on muutamien aktiivisten yksilöiden – käytännössä hallituksen jäsenten ja erityisesti puheenjohtajan – varassa . Johtamisen realiteetteja eräs vesiosuuskunnan puheenjohtaja kuvaa seuraavasti.

”Jos oot selvillä asioista, niin parhaiten ongelmasta selviää kun hoitaa sen itse, enemmin kuin että alat soitteleen ja kerään jotain remmiä.” (Röyhiön vesiosuuskunnan edustaja.)

Vesiosuuskuntien toimintaan on iskostuneena vahva yhdessä tekemisen kulttuuri, mikä konkretisoituu muun muassa talkootyövoiman saatavuutena yksittäisiin, ennalta sovittuihin työprojekteihin.

”Kun me vedettiin runkolinja ton järven ali, niin kyllä siellä sitä porukkaa oli, ainakin 20 henkee sitä oli. Että kyllä tollaseen hetkelliseen hommaan löytyy.” (Röyhiön vesiosuuskunnan edustaja.)

Vesiosuuskunnat ovat talkootyöhön perustuvalla toiminnalla saaneet tuotettua jäsenilleen kohtuullisin kustannuksin riittävän laadukkaan vesihuollon. Toisaalta toiminnan talkooperustaisuuden on huomattu aiheuttavan myös lieveilmiöitä, kuten korjausvelan syntyä ja ongelmia toimintavarmuuden ylläpitämisessä.

Edellä kuvattuihin seikkoihin pohjautuen voidaan havaita, että vesiosuuskunnissa yhteistyö ilmenee kahdella tasolla. Osuuskunnan ytimessä toimii osuuskunnan hallituksen muodostama ydinryhmä, jonka toiminta perustuu jatkuvaan tiiviiseen yhteistyöhön. Toisen tason muodostavat reservissä olevat aktiivihenkilöt, joiden toiminta muistuttaa luovaa organismia; se aktivoituu ajoittain, verrattain lyhytaikaisesti vastaamaan yhteisössä koettuun tarpeeseen.

Osuuskuntien toiminnan jatkuvuus

Yksi keskeisimpiä huolia osuuskuntien tulevaisuuteen liittyen on aktiivisten toimijoiden ikääntyminen, joka tuottaa haasteita erityisesti sen vuoksi, että samalla katoaa merkittävä osa sekä talkootyöstä että osaamisesta.

”Kun vaikka nuorisolla olisikin intoa, mutta kun niillä ei ole taitoa. (…) Ja sitten kun tämä homma vaatii sellaista joustoa. Se on sellaista sovittelua ja keskustelua ja pitkää pinnaa vaatii ja ihmistuntemusta. Pitää osata luovia asiat. Että kun kysymys ei ole vain tekniikasta.” (Röyhiön vesiosuuskunnan edustaja.)

Monessa Ikaalisten alueen vesiosuuskunnassa sukupolven vaihdos on lähivuosina ajankohtaista. Tässä lähestytään niin sanottua bifurkaatiopistettä eli sitä kriittistä vaihetta, jossa on löydettävä ratkaisuja kylien vesihuollon jatkuvuuden turvaamiseksi. Kun vastuunkantajia on yhä vaikeampi löytää, Ikaalisissa on nostettu esille yhtenä ratkaisuvaihtoehtona osuuskuntien välisen yhteistyön tiivistäminen.

”Ollaan mietitty, että ruvetaan maksaan oikein palkkaa taikka jotain sille kyläläiselle, joka alkaisi tehdä tätä vesihuoltotyötä kokopäivätoimisesti. Ja siitä tulisi sitten meidän kaikkien yhteinen.” (Riitialan seudun vesiosuuskunnan edustaja.)

Yhteistyö keskusverkoston operaattorin eli Ikaalisten Vesi Oy:n kanssa tulee todennäköisesti voimistumaan, kun infrastruktuurin ikääntyessä syntyy tarvetta erilaisille seuranta-, valvonta- ja huoltopalveluille sekä muille asiantuntijatehtäville. Toisaalta infrastruktuurin ikääntymisen nähdään vaikuttavan myös osuuskuntien keskinäisen avunannon lisääntymiseen, joka palvelee samalla niiden riskienhallintaa.

Kohti integroivaa infrastruktuuripolitiikkaa

Yhteiskuntakehityksen monet viimeaikaiset trendit haastavat kuntien luottamushenkilöt ja johtavat viranhaltijat pohtimaan uusia lähestymistapoja infrastruktuuripolitiikkaan. Ne joutuvat arvioimaan muun muassa sitä, millä intensiteetillä ja tavoilla vahvistaa omaehtoisesti toimivia paikallisia pienoisverkkoja ja -rakenteita, joiden toiminnan jatkuvuus ja laajentuminen mahdollistaa kustannustehokkuuden lisäämisen kuntien vastuulla olevien tehtävien hoitamisessa. Samalla kunnat joutuvat toimimaan kahden järjestelmän – julkisen hierarkian ja omaehtoisen yhteisön – jännitteisellä rajapinnalla. Sotaraudan kuvaaman pehmeän strategian mukaisesti julkisyhteisöjen tulisi yhtä aikaa säilyttää riittävä kontrolli haluttujen kehitystavoitteiden saavuttamiseksi, mutta toisaalta antaa omatoimisuudelle sen verran elintilaa, että alhaalta ylöspäin suuntautuva kehitys olisi mahdollista. Vesihuollossa tarvitaan yhtäältä integroivaa mutta samalla mahdollistavaa strategiaa, jossa otetaan huomioon erilaisten teknisten järjestelmien keskinäisriippuvuus ja sektorien välisten rajapintojen hallinnan vaatimukset .

Ikaalinen edustaa tapausta, jossa kunnan suhde vesiosuuskuntiin on ollut rakentava. Muunkinlaisia kokemuksia Suomesta toki löytyy. Esimerkiksi Jyväskylän vesihuoltoa koskevassa julkisessa keskustelussa on noussut korostuneesti esiin haja-asutusalueiden vesiosuuskuntien riippuvuus Jyväskylän Energia Oy:stä. Vesiosuuskunnat ostivat aikanaan veden kaupungin yhtiöltä tukkuhinnalla ja saivat lisäksi muita palveluja. Muutama vuosi Jyväskylän kaupungin, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden vuonna 2009 voimaantulleen kuntaliitoksen jälkeen Jyväskylän Energia Oy ilmoitti, ettei se myönnä osuuskunnille enää tukkualennusta. Päivi Kvist Jyväskylän naapurikunnasta Muuramesta on kirjoittanut asiasta blogissaan näin:

”Vesiosuuskunnille (joiden on pakko ostaa palvelu Energialta) tehdään naurettavia sopimuksia, jotka rahastavat vesiosuuskuntia. Sopimuksissa on epäreiluja kohtia, jotka poistavat Jyväskylän Energialta monta sille kuuluvaa vastuuta, siirtäen ne vesiosuuskunnille.”

Tämä kuvaa hyvin niitä jännitteitä, joita kuntien rakennemuutos ja yhtiöittäminen voivat tuottaa hajautetun järjestelmän hallintaan. Se antaa myös pohjaa olettamukselle, että kuntakoon merkittävä kasvu voi samalla synnyttää liiketaloudellisesti painottunutta infrastruktuuripolitiikkaa, jonka ratkaisut tukevat pitkällä aikavälillä ennemminkin yhdyskuntarakenteen tiivistämistä kuin haja-asutusalueiden omaehtoisesti järjestämiä kohtuuhintaisia palveluja.

Lopuksi

Käänteiset infrastruktuurit heijastavat yhdyskuntien perusrakenteiden monimutkaisuuden, modulaarisuuden ja hallinnan hajautumisen lisääntymistä. Pienet vesiosuuskunnat ovat osa tätä kokonaisuutta. Niiden perustuminen yhteisön asukkaiden aktiivisuuteen mahdollistaa kustannustehokkaan infrastruktuuripalvelun tuottamisen tilanteessa, jossa palvelua ei voida tuottaa kunnallisena palveluna edes itsekannattavuusperiaatteella, kaupallisesta palvelutuotannosta puhumattakaan. Jo nämä lähtökohdat tekevät ymmärrettäväksi sen, että varsinkin pienet vesiosuuskunnat toimivat vain muutaman aktiivisen asukkaan toimeliaisuuden varassa. Näihin toimintavarmuutta heikentäviin ongelmiin on kuitenkin haettu ja löydettykin ratkaisuja, kuten esimerkiksi Ikaalisten tapauksessa rakentamalla yhdysputkia sekä vesiosuuskuntien kesken että niiden ja Ikaalisten Vesi Oy:n välille. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että vesihuollon realiteetit asettavat kunnat ja julkiset järjestelmät ratkaisevaan asemaan siinä, miten omaehtoiset järjestelmät syntyvät ja millaiseksi hajautettu järjestelmä muotoutuu.

Julkisyhteisöjen tavoitteena on jo lähtökohtaisesti saada aikaan sellaisia palveluntuotannon ratkaisuja, jotka lisäävät kustannustehokkuutta. Yksikkökokojen kasvattamisen ja skaalaetujen hyödyntämisen sijaan käänteinen infrastruktuuri antaa toisenlaisen ratkaisuvaihtoehdon, joka hyödyntää paikallisyhteisöissä piilevää osaamista, luottamusta, paikallistuntemusta ja vapaaehtoistyötä. Näin myös kustannuksia ja vastuita voidaan sälyttää niille, jotka palvelusta kulloinkin hyötyvät. Tässä mielessä käänteinen infrastruktuuri ilmentää omavastuisuutta korostavaa ajattelua, joka saattaa tulevaisuudessa tulla keskeiseksi periaatteeksi julkisten palvelujen järjestämisessä.

Teoreettisen näkökulman korostama itseorganisoituvuus ei luonnollisestikaan määrää lopputuloksen menestyksellisyyttä. Kaikki järjestelmät eivät ole sisäisesti dynaamisia eivätkä kykene sovittautumaan toimintaympäristön vaatimuksiin. Tällaisia uhkia leijuu myös monen pienen vesiosuuskunnan yllä, sillä niiden toiminnan jatkuvuus saattaa olla uhattuna johtuen erityisesti ikääntyneiden aktiivien poisjäännistä ja vaikeudesta löytää uusia vastuunkantajia. Tässä mielessä yhteiskunnallisen kontekstin muutokset heijastuvat suoraan myös yhteisöjen toimintakykyyn. Tämä näkökohta nostaa esiin kaksi tärkeää asiaa. Vesiosuuskuntien sisäisen dynamiikan osalta on vahvistettava sellaisia piirteitä, jotka parantavat sovittautumista toimintaympäristön muutoksiin (esimerkiksi vesiosuuskuntien yhteistyö resurssien kokoamiseksi ja vesihuollon ammattimaisuuden lisäämiseksi) ja toisaalta kuntien infrastruktuuripolitiikan aktivoimiseen niin, että se vahvistaa vesiosuuskuntien sopeutumiskykyä ja toiminnan jatkuvuutta.

Kirjallisuus

Ari-Veikko Anttiroiko

HTT, YTL, FM, kunnallispolitiikan dosentti, Tampereen yliopisto, Johtamiskorkeakoulu