Jalkakäytäväsurffausta kaupunkiin

Mikko Kyrönviita

Skeittauksen historia juontaa juurensa Yhdysvaltoihin ja Kaliforniaan, jossa ensimmäiset hatarat versiot skeittauksesta syntyivät 1950-luvulla lasten ruuvaillessa rullaluistinten pyöriä kiinni kaikenlaisiin lankkuihin ja lautoihin, joilla leikittiin ja laskettiin mäkiä. 1960-luvulla skeittaus alkoi kehittyä omaksi lajikseen Havaijilta Kaliforniaan rantautuneen surffauksen jälkimainingeissa. Liike sekä tilankäyttö perustuivat tällöin juuri surffauksen imitointiin ja skeittausta kutsuttiinkin usein ”jalkakäytäväsurffaukseksi” (sidewalk surfing). 1970-luvulla Kaliforniaan iskeneen kuivuuden myötä skeittarit alkoivat hyödyntää esikaupunkialueiden tyhjiä uima-altaita ja kuivatuskanavia, joiden muotoja mukailevia skeittiparkkeja rakennettiin vuosikymmenen loppuun mennessä paljon erityisesti Yhdysvalloissa, mutta jonkin verran myös Euroopassa. 1980-luvulle tultaessa skeittauksen suosio kasvoi näyttävän ramppiskeittauksen muodossa ja laji levisi ympäri maailmaa. 1980-luvun puolivälissä skeittaus alkoi kuitenkin siirtyä näistä varta vasten lajin harrastamiseen rakennetuista ympäristöistä ja esikaupunkialueilta myös kaupunkien keskustoihin. Kaupunkien kadut, aukiot ja puistot tarjosivat skeittareille loputtomia mahdollisuuksia. Katuskeittauksesta kehittyi lajin suosituin harrastusmuoto 1990-luvun alkupuolella. Oleellista on, että tällöin arkisen elämän jokapäiväisten toimintojen tiloista tuli skeittauksen keskeisin näyttämö.

Skeittauksen suosio on vaihdellut eri aikoina niin Suomessa kuin maailmallakin. Suomessa aktiivisia harrastajia on ollut 1980-luvulta saakka, mutta erityisesti 2000-luvulla laji on selvästi kasvanut ja saavuttanut vakaan harrastajakunnan. Suureksi osaksi kilpailu- ja seuratoiminnan ulkopuolella toimivan lajin harrastajamääriä on vaikea tarkasti todentaa, mutta maailmanlaajuisesti skeittareita arvioidaan olevan vähintään 50–60 miljoonaa. Skeittareita on Suomessakin kymmeniä tuhansia ja laji näkyy erityisesti suurimpien kaupunkien kaduilla, mutta lajia harrastetaan aivan ympäri maata. Skeittaus on miesvoittoinen laji, mutta myös naispuoleisten harrastajien määrä on viime vuosina ilahduttavasti lisääntynyt. Vaikka skeittarit ovat enimmäkseen nuoria, niin yli 30-vuotiaiden ja vielä vanhempien osuus harrastajista on myös selvästi lisääntynyt.

Skeittaus nousee täkäläisessä valtamediassakin esiin aina silloin tällöin, lähinnä ammattilais- ja kisatapahtumien sekä nuorten liikkumisen yhteydessä. Skeittauksen, arkkitehtuurin ja kaupunkitilan suhdetta ajatellen erityisen kiinnostavaa oli kuitenkin seurata Helsinkiin rakennettavan Amos Andersonin uuden taidemuseon suunnitelmien julkistamista ja siitä seurannutta keskustelua tammikuussa 2015. Uuden museon myötä Lasipalatsin aukiolle nousee kumpumaisia rakenteita, joiden kautta luonnonvalo ohjautuu uuden museon maanalaisiin tiloihin. Havainnekuvien mukaiset kummut ja kaaret soveltuvat skeittaukseen erinomaisesti, mutta suunnitelmien julkistamisen yhteydessä painotettiin kuitenkin kahta asiaa: turvallisuutta ja materiaalivalintoja, jotka estävät skeittauksen. Tästä seurasi vilkasta keskustelua paitsi skeittilehti HangUpin foorumeilla myös Helsingin Sanomissa.

Vaikka Amos Andersonilta ehätettiin lausuntoa pikapikaa hienosti korjata ja todeta, että osa kummuista yritetään tehdä skeitattaviksi, niin mielestäni tapaus toi esiin näkemyksen, jonka mukaan arkkitehtuurilla ja kaupunkitilalla olisi aina jonkinlainen ennalta määrätty ja joustamaton, organisoitu käyttötarkoitus, joka ei jätä käyttäjien tulkinnalle sijaa. Skeittarit kyseenalaistavat näitä suunniteltuja käyttötarkoituksia ja käyttävät arkkitehtuuria ja rakennetun ympäristön eri elementtejä omalla, alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeavalla tavallaan. Tästä hierarkioiden uudelleen määrittelystä seuraa konflikteja, joita pyritään ratkaisemaan erilaisilla ulossulkemisen tekniikoilla. Vartijoiden hätistelyt, huoltoyhtiöiden ja ihmisten valitukset poliiseille soittamisineen ovat edelleen skeittareiden arkipäivää, vaikka lajia on harrastettu kaupungeissamme vuosikymmeniä. Skeittauksen estämistä varten kaiteisiin, portaisiin ja muihin kiveyksiin asennetut ruuvit ja pultit, tai sopivasti asetellut kukkaruukut ja materiaalivalinnat eivät ehkä ole skeittaukseen vihkiytymättömälle kovin näkyviä asioita, mutta näin skeittausta pyritään kaupunkitilassa rajoittamaan. Tällainen rajoittaminen ei koske ainoastaan skeittareita vaan esimerkiksi kodittomat ja päihteiden käyttäjät sekä varsin usein myös joukolla hengaavat nuoret pyritään sulkemaan ulos julkisesta tilasta erilaisin suojelevan arkkitehtuurin (defensive architecture) keinoin. Skeittaus näyttääkin useimmiten kuuluvan kaupunkitilaan vain arkkitehtien havainnekuvissa, joihin on visualisointiohjelman hahmoista valikoitu skeittareita luomaan mielikuvaa elävästä kaupunkitilasta.

Ympäristön tilallinen jäsentäminen eri toimintojen mukaan on tietenkin usein välttämätöntä, mutta toiminnoiltaan sekoittuneilla kaupunkiympäristöillä (mixed use) on paljon positiivisia sosiaalisia ja taloudellisiakin vaikutuksia. Erilaisia toimintoja sisältävät ja mahdollistavat kaupunkiympäristöt eivät varsinaisesti ole suomalaisten kaupunkien vahvuus, oli kyse sitten kokonaisista kaupunginosista tai yksittäisistä kaupunkitiloista. Skeittaritkin pyritään laittamaan tiukasti omaan karsinaansa eli skeittiparkkiin. Skeittiparkit ovat toki tärkeitä ja kiistämättä olennainen osa lajia, jonka monet kaduillakin tehtävät temput on aikanaan kehitetty juuri skeittiparkeissa. Suomessakin viime vuosina huomattavasti yleistyneen skeittiparkkirakentamisen kääntöpuolena on kuitenkin se, että ne toimivat tavallaan myös oikeutuksena sulkea skeittarit ulos muusta kuin vain lajin harrastamiseen tarkoitetusta tilasta. Suomessa skeittiparkit myös rakennetaan usein syrjäisiin paikkoihin, joissa skeittarit seurustelevat lähinnä vain keskenään ilman, että syntyisi spontaaneja kohtaamisia ja vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Helposti ajatellaan, että skeittiparkit vievät paljon tilaa ja ne tulee rakentaa kauas asumisesta, mutta harrastamiseen sopivia rakenteita voisi sijoittaa moniin eri paikkoihin. Esimerkiksi Kööpenhaminassa tuetaan skeittausta ja muita ”organisoitumattomia, urbaaneja lajeja” luomalla harrastusmahdollisuuksia keskeisiin julkisiin tiloihin ja yhdistämällä niitä muihin toimintoihin kuten esimerkiksi tulvasuojelurakentamiseen. Suomessakin julkisten tilojen suunnittelussa laajemmin tulisi pyrkiä joustavuuteen ja väljyyteen erilaisten toimintamahdollisuuksien sekä fyysisesti ja sosiaalisesti kestävän ympäristön luomiseksi.

Yhdysvalloissa, jossa julkisen ja yksityisomisteisen kaupunkitilan suhde on erilainen kuin Suomessa, skeittiparkkien on tutkimuksen mukaan nähty olevan osa laajempaa uusliberalistista kaupunkien hallintopolitiikkaa (new public management), jonka myötä pyritään toimintojen ja palveluiden yksityistämisen sekä ylläpito- ja valvontavastuiden siirtämisen lisäksi myös kaupunkitilan ja ihmisten kontrollointiin. Suomessa ei toki olla vastaavassa tilanteessa, vaikka skeittaukseen liittyen yksi saman suuntainen esimerkki meiltäkin löytyy: Rovaniemen kaupungin vapaa-ajanlautakunta päätti kokouksessaan 26.8.2015, että ”skate-toiminnan osalta tullaan selvittämään mahdollisuutta ostaa palvelua joko osittain tai kokonaan esim. HopLopilta tai Santasportilta siten, että seura ja toimija osallistuisivat suorituspaikan ylläpitoon”. Kokouspöytäkirjassa mainitaan myös, että ”palvelun hankintaan on mahdollista käyttää skate-hallin vuokratukeen ja skate-puiston investointiin kohdennettuja määrärahoja”. Halli ja ulkoparkki ovat pitkälti skeittareiden oman aktiivisuuden ja yhteistyön ansiota, joten tuen pois ottaminen niiltä ei ainakaan vahvista osallisuuden ja vaikuttamisen kokemuksia kaupungissa, joka on kunnostautunut lähinnä purkamalla skeittipaikkoja.

Skeittauksen suitsiminen on kyseenalaista myös Jyväskylän yliopiston johdolla toteutetun Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -tutkimuksen (2015) tulosten valossa. Lyhykäisyydessään tutkimuksen keskeisin tulos on, että nuoret liikkuvat liian vähän ja viettävät liian paljon ”ruutuaikaa”, ja vain viidesosa lapsista ja nuorista arvioi liikkuvansa suositusten mukaisesti eli vähintään tunnin päivässä. Vaikka nuorten liikkuminen ja seuratoimintaan osallistuminen näyttää merkittävästi vähenevän erityisesti murrosiässä, niin tämä ei kuitenkaan ole aivan koko kuva. Liikunnan tavat ja paikat ovat myös muuttuneet ja seura- ja kilpatoiminnan ulkopuolelle jäävä niin sanottu vaihtoehtoliikunta, kuten skeittaus, on lisännyt suosiotaan. Nuorten liikkumattomuuteen tarttui myös Ilta-Sanomat (26.11.2015), joka revitteli ”kauhutarinaa lasten liikuntapommista” ja uutisoi näkyvästi aiemmin samana vuonna Urheilusanomissa julkaistua artikkelia, jossa käsitellään lasten ja nuorten liikunnan vähäisyyttä ja sen tulevaa kansanterveydellistä ongelmaa, jonka ”hintalappu lasketaan miljardeissa euroissa”. Jutussa haastateltiin myös Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön Likesin johtajaa Eino Havasta, joka peräänkuuluttaa ennen kaikkea kaupunkisuunnittelun muutosta liikkumiseen kannustavan ympäristön luomiseksi ja toteaa, että ”luonnollisen liikkumisen ja temmellyksen paikat ovat vähentyneet, ja vallalla on suojeleva vanhemmuus ja turvallisuuden kulttuuri”.

Lasten ja nuorten asuminen ei mahdu kotiin -artikkelissaan Pauliina Rautio, Noora Pyyry, Reetta Hyvärinen ja Sirpa Tani (2015) näkevät asumisen ennen kaikkea merkityksellisenä maailmassa olemisena, kokemuksena osallisuudesta ja vapautena toimia mielekkäästi omassa ympäristössä. Artikkelissa käsitellään lasten ja nuorten asumista fyysisen rakennuksen ulkopuolella, jossa ”he keskustelevat arjessaan jatkuvasti ympäristöjensä materiaalisten, kulttuuristen ja sosiaalisten elementtien kanssa”. Julkinen tila on pitkälti aikuisten hallussa, mutta harrastajan iästä riippumatta näkemys kuvaa skeittausta erinomaisesti. Skeittarit tarkkailevat aktiivisesti ympäristöään ja spotteja, eli skeittauspaikkoja, etsiessään koluavat kaupunkeja ja ympäristöään hyvin laajalti jopa ulkomaita myöten. Skeittaukseen kuuluu olennaisesti myös videot ja valokuvaaminen, joiden myötä välittyy paljon informaatiota myös ympäristöstä laajemmin. Skeittaus jos mikä on osallistumista ja jakamista sekä oman ympäristön mielekästä haltuunottoa!

Vaikka skeittarit eivät aina olekaan erityisen toivottu julkisen tilan käyttäjäryhmä, niin meillä Suomessakin on paikkoja, joissa skeittaus on nähty osana kaupunkikulttuuria ja positiivisena tekijänä kaupunkitilassa. Esimerkiksi Jyväskylän Sepänaukio, Kiasman edusta Helsingissä ja Pakkahuoneenaukio Tampereella ovat tällaisia paikkoja. Mikä tärkeintä, tällaisissa paikoissa syntyy kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, joka puolestaan lisää vuorovaikutusta ja avoimuutta. Rautio, Pyyry, Hyvärinen ja Tani nostavat artikkelinsa lopuksi esiin vaatimuksen, jonka mukaan suunnitteluun tarvitaan lisää mielikuvitusta ja joustavuutta, ja tiloja pitäisi voida ”tuunata” asukkaidensa mukaan. Kirjoitukseni loppuun nostankin muutaman positiivisen esimerkin tällaisesta tilojen tuunaamisesta ja joustavuudesta. Kesällä 2015 Turun kaupungin Nuorten palvelut toi pitkään skeittareiden suosiossa olleelle Veistämönaukiolle kevytskeittirakenteita, jotka nostivat aukion ”uuteen kukoistukseen”, kuten projektin vetäjä Aleksi Fräki HangUp-skeittilehdessä toteaa. Tampereella puolestaan kaupungin puistotoimi sijoitti tunnelityömaan takia puretun Onkiniemen skeittiparkin kurbit (kivet) Kirjastotalon puistoon. Sen lisäksi, että kurbien sijoittamisessa kuultiin harrastajien aloitetta, teko on myös symbolisesti merkittävä: kirjastotalo sijaitsee keskustorilla, joten skeittaus toivotettiin tervetulleeksi aivan kaupungin ytimeen. Hyvin pienillä ja kustannuksiltaan mitättömillä toimenpiteillä voidaan saada aikaan merkittäviä muutoksia ja kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia. Ehkäpä meidän kaikkien tulisi ottaa oppia ”jalkakäytäväsurffauksesta” ja soveltaa hieman leikkisempää otetta julkisen tilan suunnitteluun ja käyttöön!

Mikko Kyrönviita

HM, koordinaattori, DAC-hanke, Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu