Guggenheim Helsinki: toimijatahot vastakkain

[php snippet=1] Abstract
Maaria Linko

Helsingin kaupungin ja Solomon R. Guggenheim -säätiön yhteinen hanke uuden Guggenheim-museon perustamiseksi Helsinkiin on nähtävissä osana kaupunkien keskinäistä kilpailua näkyvyydestä ja positiivisesta imagosta. Osana tätä kilpailua on eri puolille Eurooppaa noussut lukuisia näyttäviä eri taiteenalojen lippulaivarakennuksia, jotka samalla tarjoavat paikan esittää ja kokea kulttuuria. Eniten huomiota ja tieteellistäkin keskustelua on herättänyt Bilbaon Guggenheim-museo, mutta yhtä lailla Oslon ja Kööpenhaminan uudehkot oopperatalot ja monet näyttävät museorakennukset eri puolilla Eurooppaa ovat osa tätä trendiä. Vakuuttuneena tästä menestysreseptistä myös Helsingin kaupunki halusi nostaa näkyvyyttään ja tilasi pari vuotta sitten Guggenheim-säätiöltä selvityksen kansainvälisen museon perustamisesta Helsinkiin. Museon perustamista puoltavan selvityksen julkistamisen jälkeen vuoden 2012 alkupuolella asiasta syntyi kiihkeä julkinen debatti, ja toukokuussa 2012 hankkeesta päätettiin ainakin toistaiseksi luopua.

Imagokilpailu-ilmiö on kansainvälinen eikä museohankkeesta luopuminen sitä poista. Samaan aikaan kaupunkilaisilla on omia toiveitaan kulttuuriin ja vapaa-aikaan investoimisen ja kaupunkitilan käytön suhteen. Helsingin kulttuuristrategiassa puhutaan kulttuurista peruspalveluna, kansalaisyhteiskunnan, yhteisöllisyyden ja terveydenkin edistäjänä mutta myös taloudellisen kasvun edistäjänä. Edelleen museoväellä ja taiteilijoilla voi olla niin kaupungin kuin kaupunkilaistenkin intresseistä vahvasti poikkeavia näkemyksiä kulttuuri-investoinneista. Karkeasti ottaen taiteen paikka yhteiskunnassa voidaan nähdä joku instrumentaaliseksi tai omalakiseksi, toisin sanoen taide joko nähdään hyödyllisenä edistämään joitakin sen ulkopuolisia tarkoitusperiä, jollainen voi olla esimerkiksi kaupungin maineen kohottaminen, tai taide nähdään arvokkaana sinänsä . Asia on kulttuuri- ja kaupunkipoliittisesti erittäin latautunut ja siksi onkin mielekästä tarkastella, mitkä toimijatahot osallistuivat erityisesti vuoden 2012 alkupuolella käytyyn kiihkeään julkiseen keskusteluun Guggenheim-museosta, ja minkä tyyppiset argumentit ja niiden perustelut asettuivat vastakkain.

Tarkoitus on tulkita julkista polemiikkia osana kansainvälistä ilmiötä kaupunkien kehittämisestä kulttuurin avulla ja pohtia hanketta ajankohtaista eurooppalaista yhteiskunnallista tilannetta vasten, johon kuuluu nationalistisen ideologian vahvistuminen, jota talouden taantuma ruokkii. Guggenheim-polemiikissa on siis kysymys muustakin kuin yhden kaupungin kulttuuri- ja elinkeinopolitiikasta. Lopuksi esitetään tulkintoja siitä, miksi mielipide kääntyi hanketta vastaan, jonka seurauksena kaupunginhallitus ei tuonut museoaietta kaupunginvaltuuston päätettäväksi.

Guggenheim ja muut lippulaivarakennukset kulttuurikehittämisen välineinä

Kaupunkikulttuurisena tutkimuksena Guggenheim-debatin analyysi liittyy keskusteluun kaupunkien vetovoimatekijöistä sekä keskusteluun kaupunkien kulttuuripolitiikan painopisteistä. Kaupunginjohtajat eri puolilla maailmaa ovat innostuneet tutkimustuloksista, joiden mukaan kulttuuriin sijoittaminen maksaa itsensä takaisin kaupungin parantuneen maineen muodossa. Tätä keskustelua on käyty jo ainakin kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, tunnetuimpiin kuuluvana esimerkkinä mainitaan Skotlannin Glasgow’n, elinkeinorakenteeltaan taantuneen teollisuuskaupungin, nostaminen alhosta ponnekkaan kulttuurikehittämisen avulla. Kulttuurikehittämiseen panostamalla myös kaupungin ilmapiiri muuttui, ja kimmokkeena muutokseen käytettiin Glasgow’n nimittämistä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 1990. . Richard Florida puolestaan on korostanut, että lippulaivarakennusten sijasta koulutukseen panostaminen ja vapaamielisen ilmapiirin ja monenlaisen luovan toiminnan tukeminen luo paitsi viihtyvyyttä, tuo myös kaupunkiin koulutettua väkeä, matkailijoita ja investointeja.

Beatrix Plaza ja Silke Haarich ovat nostaneet esille useita muitakin museohankkeita, joiden ensisijainen tavoite ei heidän mukaansa liity kulttuuriin vaan talouden nostamiseen ja/tai elinkeinorakenteen monipuolistamiseen. Näitä museoita ovat Bilbaon Guggenheim-museon lisäksi esimerkiksi Tate Modern Lontoossa, tuleva Louvren taidemuseon laajennus Louvre-Lens pohjoisranskalaisessa teollisuuskaupungissa sekä Guggenheimin Abu Dhabin museo Arabiemiraateissa.

Museot ovat kaikkiaan nousseet keskiöön urbaanien keskusta-alueiden kehittämishankkeissa. Niihin on kohdistunut suuria taloudellisia toiveita ja niiden on toivottu nousevan lippulaivarakennuksina kaupunkien symboleiksi . Yhdeksänkymmentäluvun onnistumiset, tunnetuimpina esimerkkeinä juuri Glasgow sekä Bilbaon Guggenheim -museo Espanjan Baskimaassa, innostivat pystyttämään erilaisia kulttuurivetoisia hankkeita ja ne inspiroivat myös tieteellistä keskustelua aiheesta.

Yhdysvaltalaisella Solomon R. Guggenheimin -säätiöllä on merkittävä, erityisesti varhaisen modernin taiteen ja venäläisten klassikoiden taidekokoelma. Liikemies Solomon R. Guggenheim perusti vuonna 1937 säätiön hallinnoimaan keräämäänsä taidekokoelmaa. Museo New Yorkiin avattiin vuonna 1939 aluksi nimellä ”Non-objektiivisen taiteen museo” ja Frank Lloyd Wrightin suunnittelema museorakennus valmistui vuonna 1959 Manhattanille. Rakennus tunnetaan sekä ulkopuolen kaarevista muodoista että sisätiloja kiertävästä kävelyrampista. Vuonna 2011 New Yorkin Guggenheim-museossa vieraili 1,1 miljoonaa kävijää. Vuosina 2012 ja 2013 kävijäluku on pysynyt kutakuinkin samana (tieto saatu säätiön varajohtaja Eleanor Goltharilta).

Säätiö perusti toisen museorakennuksen Bilbaoon, Espanjan Baskimaahan, vuonna 1997. Viisitoista vuotta myöhemmin, vuonna 2012, Bilbaon museossa kävijöitä oli lähes miljoona ja heistä 62 prosenttia oli ulkomaalaisia. Seuraava Guggenheim-museohanke sijoittuu Abu Dhabiin, Yhdistyneisiin Arabiemiraatteihin, mutta hanke on viivästynyt. Berliinissä Guggenheim-säätiö ylläpiti näyttelytoimintaa yhdessä Deutsche Bankin taidekokoelmien kanssa 1997–2012. Lisäksi Venetsiassa sijaitsee vanhassa palatsissa pieni Peggy Guggenheim Collection -museo.

Bilbaon museohankkeen siihen liittyvine muine kaupunkiuudistuksineen on esitetty muuttaneen tämän taantuvien teollisuudenalojen kaupungin suosituksi matkailukohteeksi ja tuottaneen monenlaista etua kaupungille. Bilbaon muutos on ollut suuri ja kaupunkikehittämisen ja -tutkimuksen alalla the Bilbao effect on muodostunut jo vakiintuneeksi käsitteeksi. Sillä tarkoitetaan kaupungin maineen, houkuttelevuuden ja taloudellisen menestyksen lisäämistä ison kulttuurihankkeen avulla. Yksittäiset kulttuuripääkaupunki- vuodet muutamissa Euroopan kaupungeissa ovat tuottaneet samansuuntaisia vaikutuksia. .

Kaupunkitutkimuksen piirissä on kuitenkin muistutettu, ettei Bilbaossa muutosta saanut aikaan pelkkä museon avaaminen vaan useat muut samanaikaiset kehittämishankkeet kuten metroverkon parantaminen. Tutkijat ovat myös toistuvasti varoittaneet, että Bilbaon menestys oli ainutkertainen eikä sellaisenaan toistettavissa . Bilbaon Guggenheim-museon talousvaikutuksia yksityiskohtaisesti tutkinut taloustieteilijä Beatriz Plaza  havaitsi, että museolla oli kymmenen ensimmäisen toimintavuotensa aikana keskeinen asema kaupungin elävöittämisessä ja elinkeinorakenteen uudistamisessa. Museo on tuottanut kaupunkiin kulttuuriturismin sektorin, joka tasoittaa liikematkailun kausiluonteesta johtuvaa vaihtelua työvoiman kysynnässä. Plaza kuitenkin osoittaa, että samaan aikaan toteutettu aktiivinen elinkeinopolitiikka ja tehokkuuden lisääminen ovat yhdessä tuottaneet Bilbaon nousun ja Guggenheimin imago on edistänyt seudun tuotteiden markkinointia. Ennen Guggenheimia Bilbao ei ollut erityinen matkailukohde eikä kaupungilla nähty olevan sen suuntaista potentiaalia .

Mittavat kulttuuri-investoinnit, varsinkin jos ne kohdistuvat yksittäiseen rakennukseen, eivät ole mikään menestyksen tae. Bilbaon Guggenheim-efektin innoittamana muuallekin on perustettu uusia museoita, eivätkä kaikki niistä ole suinkaan tuoneet toivottuja vaikutuksia . Beatrix Plaza ja Silke Haarich mainitsevat Kiasmankin epäonnistuneiden museohankkeiden joukossa ja arvioivat syyksi kiinnittymisen alueelliseen identiteettiin liian heikoksi. Lontoon Tate Modern -museon perustamishanketta tutkineet Nicholas Serota ja Donald Hyslop ovat kiteyttäneet suurten urbaanien kulttuuriin pohjautuvien uudistushankkeiden vaatimuksia siten, että niiden organisaatioiden pitäisi olla samaan aikaan aidosti paikallisia, kansallisia ja kansainvälisiä. Niiden pitäisi siis pystyä toimimaan kaikissa näissä konteksteissa ja kehittää näiden kolmen tason välisiä yhteyksiä. Tate Modern -museon suuri menestys – kävijämäärältään 1 se on maailman suosituin modernin taiteen museo – perustuu tutkijoiden mukaan sille, että alueen tai kaupungin kehittäminen kulttuurin avulla juurrutetaan tiiviisti osaksi politiikkaa, liike-elämää, luovia aloja ja yhteisön tarpeita. Kulttuurivetoinen kehittäminen on mahdollista, jos eri tahojen intressit otetaan jatkuvasti huomioon tasapai- noisella, siis reilulla tavalla.

Helsingin museohanke poikkeaa useimmista viime vuosikymmenien kaupunkien kulttuurikehittämishankkeista merkittävällä tavalla sikäli, että aiotun museon sijainti olisi edustanut pikemminkin vallan maisemaa eikä taantuvan teollisuuden tai käytöstä poistetun sataman alueita tai asuinalueita, jotka kaipaisivat nostetta. Lisäksi kaupungin elinkeinorakenne on monipuolinen ja kaupunkilaisten koulutustaso korkea, joten uudella museorakennuksella ei pyrittäisi samalla tavalla kaupungin rakenteellisiin uudistuksiin, kuten oli pyrkimyksenä niin Glasgow’ssa kuin Bilbaossakin. Presidentinlinna, kaupungintalo, muutaman korttelin päässä ministeriöt edustavat valtaa, komeutta ja vakautta. Vaurautta seudulta ei puutu, lähinnä puuttuu urbaania vilkkautta.

Osa Ruotsin-laivoista kiinnittyy aiotun museon läheisyyteen samoin kesäisin joitakin risteilyaluksia, mutta muuten kauppatoria ja muutamia lähikatujen ravintoloita, kahviloita ja pieniä putiikkeja lukuun ottamatta alueella ei ole nykyisellään runsaasti käyntikohteita kaupunkilaisille tai vierailijoille. Yleensä alueella on perin hiljaista. Museolle aiottu tontti on lisäksi valmiiksi latautunut, kun samalle paikalle suunniteltiin muutama vuosi sitten wau-arkkitehtuuria edustavaa hotellia. Hanke synnytti kiivaan keskustelun kaupunkikuvasta ja kaupunginvaltuusto päätti huhtikuussa 2010 olla puoltamatta rakennuslupaa hotellille.

Guggenheim-raportti ja julkinen debatti

Esiselvitys Concept and Development Study for a Guggenheim museum in Helsinki julkistettiin laajan mediahuomion saattelemana Finlandia-talolla 11. tammikuuta 2012. Tämä Solomon R. Guggenheimin säätiön ja Helsingin kaupungin yhdessä julkaisema raportti sisältää periaatepäätöksen uudesta Helsinkiin sijoittuvasta Guggenheimin museorakennuksesta, jonka rakentamis- ja ylläpitokustannuksista ja taloudellisista riskeistä vastaisi Helsingin kaupunki yksinään. Museo rakennettaisiin Kauppatorin läheisyyteen Katajanokalle meren rannalle alun perin varastoksi rakennetun, kymmeniä vuosia matkustajalaivaterminaalina toimineen rakennuksen paikalle, jonka purkamisesta oli jo päätetty jo aiemmin (Helsingin kaupungin uutisarkisto 03/2012). Museorakennuksen omistaisi Helsingin kaupunki, joka sitoutuisi maksamaan säätiölle noin 20 miljoonaa euroa (30 miljoonaa USD) kahdessakymmenessä vuodessa lisenssimaksuna Guggenheimin brändistä. Päätöksenteko museon näyttelypolitiikasta ja näyttelyiden sisällöstä olisi Guggenheim-säätiöllä. Käytettävissä olisi myös Guggenheimin museoiden pedagoginen ja museoteknologinen osaaminen. Guggenheim Helsinki -museon omin ala olisivat arkkitehtuuri- ja design-näyttelyt. Säätiö edellytti rakentamispäätöksen syntyvän tiukalla aikataululla. (Concept and Development Study…2012). Tämä yhdysvaltalaisilla konsulttiyrityksillä teetetty raportti maksoi Helsingin kaupungille kaksi miljoonaa euroa. 2

Guggenheimin Helsingin-museon perustamiseen tähtäävä selvitys synnytti heti kiihkeän keskustelun, jota monien mielestä olisi pitänyt käydä jo edellisen vuoden kuluessa, kun selvitykseen lähdettiin ja kansalaisille esiteltiin idea ”kokonaan uudenlaisesta museokonseptista” Kolmen viikon aikana pelkästään Helsingin Sanomissa tästä aiheesta ilmestyi 89 ja toukokuun puoliväliin mennessä 124 kirjoitusta (lehden tekstiä, verkkokeskustelut eivät ole luvussa mukana). Kiinnostavaa tässä keskustelussa on, mitä keskeisiä väitteitä ja perusteluita keskustelussa esitettiin ja lähtökohdista käsin esitettyjä argumentteja puolustettiin tai vastustettiin. Kysymyksen voi asettaa näinkin: onko Helsinki omanlaisensa, kiinnostava kulttuurikaupunki vai kiinnostavampi muuttuessaan kulttuuritarjonnaltaan vielä kansainvälisemmäksi? Toisaalta Guggenheim-museon mahdollinen tulo Helsinkiin on siinä määrin kuumentunut kysymys, että jo kysymysten muotoilu voidaan nähdä kannanottona. Moni Guggenheimia vastustava taho ei hyväksyisi edellä esitettyä kysymystä, koska heille juuri Guggenheimista innostuminen ei edistäisi hyvin kansainvälistymistä.

Näistä arvostuksista kamppaillaan myös poliittisella areenalla. Guggenheimin museon mahdollisesta rakentamisesta olisi päättänyt Helsingin kaupunginvaltuusto, jos kaupunginhallitus olisi ottanut hankkeen asialistalle. 3. toukokuuta 2012 kaupunginhallitus kuitenkin hylkäsi kokouksessaan museosuunnitelman, joten sitä ei viety kaupunginvaltuuston päätettäväksi. Esitys hankkeen jatko- toimista hävisi äänestyksessä 8–7.

Museodebatti toimijoiden edustamien oikeutusten kamppailuna

Kulttuuri- ja kaupunkipoliittinen keskustelu politiikan tavoitteista liittyy kiinteästi kysymyksiin arvostuksista, oikeudenmukaisuudesta, hyvän elämän tarjoamisesta kansalaisille ja näihin kysymyksiin liitetyistä perusteluista. Silloin kun keskustelu jostakin kulttuurin osa-alueesta kuumenee, arvostuskysymykset nousevat erityisen näkyvästi esille, vaatimuksia esitetään erilaisten kulttuuri- hankkeiden puolesta tai vastaan. Tällöin voidaan puhua erilaisten valintojen ja vaatimusten moraalisesta oikeuttamisesta. Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n moraalisen oikeuttamisen teoriassa kiteytetään yhteiselämää koossapitäviä sidoksia. Ydinkysymys on, miten yhteisöjen jäsenet onnistuvat rakentamaan yhteisyyteen pohjaavaa vakautta erilaisten maailmaan sitoutumisen tapojen aiheuttamista ristiriidoista huolimatta. Oikeudenmukaisuuden toteuttaminen ja kiistojen ratkominen rauhanomaisesti ovat jokapäiväisen elämän haasteita. Samalla ne ovat myös yhteiselon perimmäisiä kysymyksiä.

Guggenheim-debatin yleisen tason jäsentämisessä käytetään apuna Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n julkisen oikeuttamisen repertuaarien metodologista sovellusta, jonka ovat kehittäneet Eeva-Luhtakallio ja Tuomas Ylä-Anttila . Menetelmää mukaillaan edelleen tämän tutkimuksen tarkoituksiin. Sen lisäksi debatin moninaista sisältöä analysoidaan kvalitatiivisesti.

Boltanski ja Thévenot tarttuvat julkisuuteen, koska se on demokratian kannalta tärkein ongelmanratkaisun kenttä. Tekijöiden mukaan on olemassa ainakin kuusi mahdollista oikeuttamisperustaa, ”maailmaa”. Inspiraatio, koti, maine, kansalaisuus, markkinat, teollisuus (ja seitsemäntenä myöhemmin lisätty ekologia) ovat tällaisia oikeuttamisperustoja, joita kutsutaan teoriassa ”maailmoiksi” (inspiraation maailma jne.). Nämä maailmat ovat analyysikehikon pohjana.

Analyysikehikko tekeekin mahdolliseksi yhdistää kvalitatiiviseen tekstianalyysiin kvantitatiivista luokittelua. Empiirisen aineiston avulla voidaan tarkastella, minkälaisiin oikeudenmukaisuuskäsityksiin toimijat tukeutuvat yhteiskunnallisiin ongelmiin liittyvissä kiistoissa. Julkisen oikeuttamisen analyysi lähtee liikkeelle näistä yleisistä oikeuttamisen maailmoista pyrkien samalla säilyttämään herkkyyden poliittisten kulttuurien ja keskustelujen erityispiirteille, joten oikeuttamisen maailmoja jakaa ja yhdistää . De la Justification -teoksen keskeinen väite onkin, että tutkijoiden tulee seurata sitä, miten toimijat itse rakentavat ja oikeuttavat keskinäiset suhteensa, arvostuksensa sekä näihin nojaavat moraaliset hierarkiat .

Oikeuttamisteoria esittää erilaisia jäsennyksiä kiistoista, joissa toimijat pyrkivät ratkaisemaan kriisitilanteita. Kiistoja voidaan käydä yhden maailman sisällä mutta toisessa kiistan lajissa kaksi maailmaa törmäävät toisiinsa. Tällöin yhdessä maailmassa pätevä käsitys yhteisestä hyvästä tuomitaan toisen maailman kriteereillä. Tuomitsemisen lisäksi kaksi maailmaa voivat kohdata toisensa myös kompromisseja tehden ja silloin kahden maailman kriteerejä yhteisestä hyvästä yhdistetään samassa argumentissa.

Guggenheim-debattia koskeva tutkimusaineisto kerättiin ensinnäkin Helsingin Sanomista, jossa julkaistuja kirjoituksia aiheesta seurattiin vuodesta 2011 loppukevääseen 2013. Eniten aineistoa kertyi tammi- ja helmikuussa 2012 Guggenheim-säätiöltä tilatun selvityksen julkistamisen jälkeen (107 kirjoitusta). Guggenheim-hanke oli lukuisia kertoja etusivun jutun aiheena. Tammi-toukokuussa 2012 Helsingin Sanomissa ilmestyi ainakin 124 kirjoitusta Guggenheimiin liittyen (Taulukko 1), ja julkisen oikeuttamisen analyysi kohdistuu tähän vaiheeseen. Aineiston koodaamiseen ja tallentamiseen osallistui kaksi tutkimusavustajaa, joiden kanssa neuvoteltiin luokituksista. 3Artikkelit poimittiin lehdestä käsin, koska elektronisten hakujen tulokset eivät ole yhtä kattavia: monesti museokysymystä käsiteltiin kirjoituksissa, joiden otsikko ei siihen viitannut eivätkä hakukoneet löytäneet alkuunkaan kaikkia kirjoituksia aiheesta. Silti tehtiin eri hakusanoilla useita tarkistushakuja Helsingin Sanomien digitaalisessa arkistossa, jotta löydettäisiin epähuomiossa pois jääneitä kirjoituksia. Lisäksi seurattiin keskustelua Helsingin sanomien verkkosivuilla ja kannanottoja Guggenheimista yksittäisten kirjoittajien blogeissa, mutta ne eivät olleet systemaattisessa analyysissa mukana. Helsingin Sanomissa vuonna 2011 samoin kuin vilkkaimman debatin jälkeen 2012 julkaistut kirjoitukset analysoitiin kvalitatiivisesti.

YS2013_4_Linko_taulukko1

TAULUKKO 1 Guggenheim-kirjoitusten juttutyypit (eli ”tekotavat”) Helsingin Sanomissa 11.5.2012–14.5.2012.

Julkisen oikeuttamisen analyysissa käytetään analyysiyksikkönä vaadetta (claim), joka määritellään julkisuudessa suoritetuksi teoksi. Tyypillinen lehtiartikkeli sisältää useita eri toimijoiden esittämiä vaateita. Lehtitekstien yhteydessä vaade voidaan esittää lausuntona toimittajalle, kirjoittamalla yleisönosastoon tai pääkirjoituspalstalle. Oikeutuksiin liittyen kustakin lehtitekstistä voidaan koodata ainakin kolme muuttujaa. Ensinnäkin tarkastellaan, viitataanko vaateessa johonkin yksittäiseen tai useampaan oikeuttamismaailmaan. Toiseksi kyseiset maailmat voivat esiintyä positiivisessa tai negatiivisessa valossa. Kolmanneksi voidaan etsiä eri oikeutusten yhdistelmiä.

Kustakin kirjoituksesta koodattiin ensin ilmestymispäivä, ”tekotapa”, joka tässä yhteydessä tarkoitti tekstilajia, kuten pääkirjoitusta tai mielipidekirjoitusta, ja tekstin tuottanut tai siinä keskeisenä ilmenevä toimijataho. Kustakin artikkelista pyrittiin seuraavaksi löytämään keskeisin argumentti ja se oikeuttamisen muoto, johon se nojaa. Jos esitettyjä vaateita esiintyi vahvoina enemmän kuin yksi, oikeuttamisen maailmoja koodattiin kaksi, muutaman kerran kolme. Näkemyksen kannanotto puolesta tai vastaan koodattiin, silloin kuin se kävi kirjoituksesta selvästi ilmi. Kaikki koodatut tiedot koottiin Excel-taulukkoon. Analyysin ideana on saada systemaattinen ote siitä, minkälaisia argumentteja eri toimijatahot käyttivät museon puolesta ja sitä vastaan ja minkälaisiin yleisiin periaatteisiin nämä argumentit liittyivät. Julkisen oikeuttamisen analyysin rinnalla toteutettiin temaattista kvalitatiivista analyysia, jossa kiinnitetään huomiota julkisuudessa usein esiintyviin näkökulmiin, vastakohtaisuuksiin ja näkemysten keskeiseen sisältöön.

Debatin vaiheet ja toimijoiden agendat

Guggenheim-keskustelu Helsingin Sanomissa jakautui eri vaiheisiin. Ensimmäisessä vaiheessa julkistettiin idea uuden Guggenheim-museon perustamisesta Suomeen. Toinen, debatin kiihkein vaihe, ajoittui Guggenheim-säätiöltä tilatun raportin julkistamiseen vuotta myöhemmin. Kolmannessa vaiheessa keskusteltiin siitä, tuoko Helsingin kaupunginhallitus Guggenheim-museon rakentamisehdotusta kaupunginvaltuuston päätettäväksi vai ei. Ajallisesti tämä sijoittuu melkein heti toisen vaiheen jälkeen. Tammikuussa 2013 Helsingin Sanomissa kerrottiin hankkeen suomalainen pääneuvottelijan Janne Gallén-Kallela-Sirén siirtyvän museonjohtajaksi Yhdysvaltoihin. Museolle kaavailtu tontti päättiin vuokrata International Leisure Incorporated -yhtiölle maailmanpyörän pystyttämistä varten. Guggenheim-debatin kaaren voi esittää tiivistetysti näin:

  • Selvityspyynnön julkistus 18.1.2011. Neuvottelut Guggenheim-museosta Helsinkiin käynnissä. Suhteellisen vähän keskustelua.
  • Guggenheim-raportin julkistus 10.1.2012. Vilkasta julkista keskustelua. Kaupunginhallituksen hylkäävä äänestyspäätös 2.5.2012. Ennen sitä keskustelua, päätöksen jälkeen keskustelu hiipuu.
  • Helsingin Sanomat kirjoittaa 15.5.2013 Guggenheimin säätiön aloittaneen kaikessa hiljaisuudessa uudet tunnustelut museon perustamiseksi Helsinkiin. Guggenheim-tarina ei ehkä päättynytkään.

Museodebatissa oli erotettavissa kuusi toimijatahoa: kansalaiset, taidemaailman edustajat, media, kaupungin edustajat, poliittiset toimijat, Guggenheim-säätiön edustajat. Seitsemäntenä toimijana olisivat periaatteessa yritysmaailman edustajat potentiaalisina rahoittajina, mutta koska tämä taho oli yhtä kommenttia lukuun ottamatta hiljaa, tätä tahoa ei voi pitää keskustelun osapuolena. Kansalaiset osallistuivat keskusteluun toisaalta kaupunkilaisina, mutta toimijatahona siihen on laskettu myös koko joukko ammattinsa ilmoittaneita mielipidekirjoittajia. Osan kansalaisista olisi voinut erottaa omana ryhmänä asiantuntijoiksi, mutta pulmana olisi ollut asiantuntijoiden erottaminen muista kaupunkilaisista, koska eivät läheskään aina ilmoittaneet ammattiaan tai liityntöjään. Lisäksi taidemaailmakin koostuu asiantuntijoista, joten mielipidekirjoittajat luokitettiin kansalaisiksi, jos heidän tunnistettiin kuuluvan muihin yllä lueteltuihin toimijatahoihin. Taidemaailma koostui museonjohtajista ja muista museoalan toimijoista, taiteilijajärjestöjen edustajista, yksittäisistä taiteilijoista, galleristeista ja kuvataidekriitikoista, myös keskusteluun osallistuneet arkkitehdit katsottiin tässä keskustelussa taidemaailman edustajiksi.

Media on erittäin tärkeä toimijataho koko keskustelun moderaattorina sikäli, että kunkin lehden toimitus päättää, mitä lehdessä julkaistaan. Erillisenä toimijatahona medialla tarkoitetaan tässä toimittajien kolumneja, artikkeleita ja muita juttuja, joissa ei haastatella muita toimijoita. Kaupungin edustajia ovat tässä yhteydessä kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja muut kaupunginjohtajat (myös muiden kaupunkien kuin Helsingin), Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallén-Kallela-Sirén, koska hän edusti neuvotteluissa Helsingin kaupunkia. Politiikan edustajat keskustelussa ovat kaupunginvaltuutettuja, kansanedustajia ja ministereitä. Guggenheim-säätiön edustajat olivat niukasti äänessä, mutta kyseessä on selvästi erillinen toimijataho. Yksittäiset muut toimijat osallistuivat keskusteluun, kuten talouselämän tai yliopistomaailman edustajat, mutta nämä yksittäiset puheenvuorot eivät muodostaneet selkeää toimijatahoa keskustelussa.

Guggenheim Helsinkiin liittyvän esiselvityksen tilaamisen yhteydessä Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja tunnustelijana toiminut Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallén-Kallela-Sirén valottivat museohankkeen etuja kaupungin kannalta. Pajusen mukaan esikuvana hankkeessa oli Bilbaon Guggenheim-museon menestys. Hankkeen edistäjät korostivat, että kysymys rakennuksen ulkonäöstä, Guggenheimiin liitetystä vahvasta mielikuvasta wau-arkkitehtuurista, ei ole hankkeen keskiössä, vaan museon sisältö ja ennen kaikkea museon uudenlaiset toimintatavat, tulevaisuuden museo, jota vasta lähdetään hahmottelemaan. Guggenheim-säätiön edustaja varoitti kuvittelemasta, että näyttävän rakennuksen ja arvostetun nimen yhdistelmällä voisi ratkaista monenlaisia kaupungin ongelmia. Selvityksen julkistamisen yhteydessä kuultaisiin, onko Guggenheimin säätiö valmis perustamaan museon Helsinkiin. (HS 19.1.2011)

Alkuinnostus Helsingissä oli suurta, ja muidenkin kaupunkien lehdet kommentoivat aihetta myötäsukaisesti. Kaupunginjohto ei toivonut aiheesta julkista keskustelua vaan pikemminkin pyrki vähentämään sitä vastaamalla median ja suuren yleisön kysymyksiin toivomalla esiselvityksen tekijöille työrauhaa ja että esiselvitys toisi myös vastauksia moniin esitettyihin kysymyksiin, joten sitä kannattaisi odottaa. Esiselvityksen kohteeksi pääsemistä pidettiin kaupungin taholta suurena kunniana. Guggenheim-säätiöstä kerrottiin, että he saavat viikoittain selvityspyyntöjä uudesta museohankkeesta ja että hyvät yhteydet Helsingistä itään vaikuttivat heidän kiinnostukseensa. Julkinen keskustelu aiheesta oli tässä vaiheessa varsin vähäistä, ja näyttääkin siltä, että kaupungin strategia toimi tässä sen toivomalla tavalla.

Museoselvityksen tilaamisen julkistaminen tuotiin siis Helsingin Sanomissa esille paljolti hyvänä uutisena. Pääkirjoituksessa 19.1.2011 arvioitiin, että museohanke on Helsingille, pääkaupunkiseudulle ja suomalaiselle kulttuurille loistava mahdollisuus. Suomalaiselle kuvataiteelle nähtiin avautuvan kansainvälinen foorumi.

Kiihkein julkinen debatti Guggenheim-museohankkeesta käytiin Helsingin Sanomissa vuotta myöhemmin heti Guggenheim-säätiöltä tilatun museoselvityksen julkistamisen jälkeen runsaan viikon aikana (78 kirjoitusta 11.1.2012–19.1.1012). Keskustelu jatkui toukokuuhun 2012 (14.5. mennessä yhteensä 124 kirjoitusta), mutta hiipui kaupunginhallituksen hylkäävän päätöksen jälkeen. Seitsemään eri oikeuttamisen maailmaan kirjoituksia koodattiin yhteensä 202 kertaa (taulukko 2).

YS2013_4_Linko_taulukko2

TAULUKKO 2  Keskeisten argumenttien (eli vaateiden) oikeutukset Guggenheim-debatissa Helsingin Sanomissa 11.5.2012–14.5.2012. Oikeutuksen maailmat.

Tässä keskustelussa argumentaation lähteenä oli useimmin markkinoiden maailma (30 prosenttia koodatuista ”maailmoista”). Guggenheimin yhteydessä se tarkoittaa museon ja kaupungin talouteen liittyviä kannanottoja. Toisin sanoen huoli ja moitteet museon rahoituksesta dominoivat keskustelua.

Inspiraation maailma viittaa taiteeseen ja elämysten tarjoamiseen. Kansalaisuuden maailmassa, yhteinen hyvinvointi ja kansan tahto ja yhdessä hyväksytyt sopimukset ovat arvokkaita. Guggenheimin brändiä, Helsingin tunnettuutta ja matkailua käsittelevät kommentit ovat julkisessa oikeuttamisessa maineen osatekijöitä. Teollisuuden maailman arvoja ovat suunnittelu, tehokkuus ja tieteellinen asiantuntemus. Inspiraation, kansalaisuuden ja teollisuuden maailmoista ammennettiin argumenteille oikeutusta lähes yhtä usein.

Ylivoimaisesti aktiivisimpia keskustelijoita olivat kansalaiset, jotka kirjoittivat mielipidekirjoituksia, ja joiden mielipidettä toimittajatkin tiedustelivat. Kevään 2012 debatissa kansalaiset olivat 44 jutussa toimijatahona joko kirjoittajina tai haastattelun kohteina. Media oli selkeästi seuraavaksi aktiivisin toimija keskustelussa. Poliitikot, taidemaailman edustajat ja kaupungin edustajat olivat yhtä aktiivisia.

Kansalaiset olivat lähtökohtaisesti epäyhtenäinen joukko ammattiensa ja muiden liityntöjensä puolesta, mutta tässä asiassa heitä yhdisti kansalaisaktiivisuus mielipiteenilmaisun muodossa. Kansalaisten mielipiteet Guggenheimista jakautuivat Guggenheim-raportin julkaisemisen jälkeen tasaisesti museoon positiivisesti tai negatiivisesti suhtautuvien välille. Tällöin kansalaiset lähestyivät Guggenheimia taiteen, siis inspiraation ja maineen näkökulmista. Suomen kansainvälistä mainetta ajattelevat näkivät maineen muuna kuin pelkästään elinkeinoelämän menestystekijänä: ”Ulkomailla pitkään asuneen silmin Guggenheimin saaminen Helsinkiin olisi parasta, mitä kaupungille voisi kulttuuri-imagollisesti tapahtua. Me emme tarvitse Guggenheimia siksi, että Helsingillä olisi huono maine, vaan siksi, että Guggenheim olisi tunnettuutensa myötä kansainvälinen tunnustus meidän osaamisellemme.” (HS 13.1.2012) Kaikkiaan Guggenheim-keskustelussa puhuttiin varsin vähän tulevien näyttelyiden sisällöstä, joten on kiinnostavaa huomata, että nimenomaan osa aktiivisista kansalaisista oli kiinnostuneita taiteesta, jota museossa nähtäisiin. Guggenheim-museon tuoma maine kytkeytyi kirjoittajien mielessä näyttelysisältöihin, suomalaiseen osaamiseen ja sen vahvistamiseen, kuten seuraavasta mielipidekirjoituksesta käy ilmi: ”(–) meillä kerrankin olisi mahdollisuus katsoa Helsingin strategista kokonaiskuvaa. Mitä me haluamme tulevaisuudessa olla: yhteistyökykyinen ja vetovoimainen pelaaja vai sulkeutunut omien nurkkien kuluttaja, joka vain seuraa, mitä maailmalla tapahtuu? (–) minulle tärkeintä Guggenheimissa ovat ne näyttelysisällöt, joita minulla ei ole varaa matkustaa katsomaan ulkomaille” (HS 13.1.2012)

Jotkut kytkivät näyttelysisällöt – siis inspiraation maailman – kaupungin menestystekijöihin: ”Guggenheim avaa suomalaiselle kulttuurille uusia kanavia maailman turuille. Ei kun hihat heilumaan! Uutta tuulta näyttelytoiminnan purjeisiin ja suomalaista designia vahvalla brändillä maailmalle!” (HS 13.1.12012). Oululainen kauppaneuvo kertoi haluavansa nauttia kansainvälisestä näyttelytarjonnasta Helsingissäkin: ”(…) Risteilyväki (ja me maalaiset) haluamme kokea Helsingissä jotain uutta. Jos pelkäämme ja kadehdimme amerikkalais- ten rikastuvan tällä hankkeella emmekä uskalla tai raski kansakuntana itse siihen panostaa, olemme pienisilmäisiä moukkia. Rohkeutta helsinkiläiset ja suomalaiset! On turhaa haaveilla, mitä voitaisiin tehdä. Tämä voidaan nyt tehdä!” (HS 17.1.2012)

Ne kansalaiset, joiden mielestä Guggenheimia ei tarvita, olivat usein sitä mieltä, että museon rakentamiseen ja ylläpitämiseen aiotut varat pitäisi käyttää tähdellisempiin kohteisiin, kuten uuteen lastensairaalaan, lastensuojeluun, perheneuvontaan, vammaisten palveluihin, mielenterveyspalveluihin tai vanhusten koti- ja laitoshoitoon.

Raportin julkistamisen jälkeen inspiraation maailmasta argumentoivan puhe jäi vähemmistöön ja tilalle tuli markkinoiden maailmasta lähtevä puhe, toisin sanoen puhe hankkeen kustannuksista ja yhteisten verovarojen käytöstä nousi keskiöön. Kun keskustelu siirtyi inspiraation maailmasta vahvasti markkinoiden maailmaan, taide-elämysten maailma jäi syrjään ja hanke ikään kuin leimautui taloudelliseksi kysymykseksi. Inspiraation maailma hautautui, sen argumentein ei ollut enää yhtä mielekästä osallistua keskusteluun kuin aluksi, vaikka kaupunkilaisilla voisi olla paljonkin sanottavaa kulttuurihankkeiden tärkeysjärjestyksestä ja toivotuista sisällöistä. Huomionarvoista mielipidekirjoituksissa oli dialogisuuden puute: niissä esiintyi tuskin ollenkaan reaktioita aiempien kirjoittajien mielipiteisiin.

Guggenheimin vastustajat eivät suinkaan aina vastustaneet kulttuuriin sijoittamista, vaan muutamat tähdensivät, että kulttuuri-investoinnit pitäisi kohdentaa toisin: ”Toivotaan että yhteiskunnan varoilla järjestettäisiin taideretkiä oopperajuhlille, teatteriin, Heurekaan jne. vanhuksille, vammaisille, kuntoutujille, koululaisille. (…) Tehkää kiinnostavaksi se, mitä nyt on tarjolla. Tuokaa se taloudellisesti koko kansan ulottuville.” (HS 18.1.2012)

Guggenheim-raportin julkistuksen yhteydessä säätiön edustajat ilmoittivat tiukkailmeisinä aikataulusuunnitelman, joka oli varsin kireä. Tilaisuutta Finlandia-talossa ja sen raportointia mediassa seuranneille saattoi syntyä eräänlainen ”myyntipuheen vaikutelma”, jossa pyritään synnyttämään asiakkaalle tunne siitä, että tilaisuuden menettää, jos siihen ei heti tartu. Julkista rahaa käyttävissä hankkeissa tällainen ei ole ollut Suomessa tapana, vaan pikemminkin päinvastoin: isoja kulttuurihankkeita valmistellaan vuosikausia ja byrokraattisen hallintojärjestelmän on tarkoitus taata eri tahojen näkemysten kuuleminen. Täysin poikkeava menettely synnytti monissa epäluuloa. Epäluottamusta Guggenheim-säätiöön lisäsi säätiön edustajien harvapuheisuus: säätiö ei osallistunut oikeastaan ollenkaan käytyyn keskusteluun. Tiukan aikatauluvaatimuksen esittäminen paljastuikin myöhemmin neuvottelutaktiikaksi: kun kaupunginhallitus päätti olla viemättä hanketta kaupunginvaltuuston päätettäväksi, Guggenheim-säätiö ilmoitti olevansa edelleen kiinnostunut Helsinkiin sijoittumisesta, eikä kiirettä enää ollutkaan (HS 3.5.2012).

Kansalaisten mielipide oli myös TNS Gallupin 8.3.2012 julkistaman kyselyn perusteella muuttunut debatin aikana. Kaksi kuukautta museoraportin julkistuksen jälkeen kolme neljästä helsinkiläisestä oli sitä mieltä, ettei kaupunkiin tarvita Guggenheimin museota. Keskustakirjastoa pidettiin tärkeämpänä hankkeena (HS 8.3.2012). Vielä viikon kuluttua (19.1.2012) raportin julkistamisesta Helsingin Sanomien lukijoiden mielipiteet lehden esittämään Päivän kysymykseen ”Olisiko hienoa saada Helsinkiin uusi maailmanluokan taidemuseo?” asettuivat siten, että kyllä-vastanneita oli 59 prosenttia ja ei-vastanneita vastaavasti 41 prosenttia. Aihe kiinnosti lukijoita: vastauksia kertyi 13 500. Vaikka kyselyn kohdejoukko eikä toteutus ole samanlainen, voitaneen päätellä, että helsinkiläisten mielipide hankkeesta oli muuttunut alle kahdessa kuukaudessa. Tarkemmin on syytä epäillä muutoksen olleen vielä nopeampi: sosiaalisessa mediassa käänne näyttäisi tapahtuneen juuri 19. tammikuuta vaiheilla. Helsingin Sanomien verkkosivuilla eniten kommentteja herätti artikkeli ”Kulttuuriministeriö tyrmää oman Guggenheim-selvityksensä”. Lukijoiden kommentit liittyivät ensi sijassa politiikkaan ja virkamiesten toimintaan (35 kommenttia) ja toiseksi museon talouteen (18 kommenttia). Kommentit ovat pääosin erittäin kriittisiä, mikä on tyypillistä julkiselle sosiaaliselle medialle.

Ympäristöpolitiikan professori Yrjö Haila arvioi mielipidekirjoituksessaan (HS 24.1.2012) kriittisesti Guggenheim-säätiön korostamaa tulevan museon liittymistä kansainväliseen museoiden ja asiantuntijuuden verkostoon: ”Miksei Helsinki ei tue aktiivisesti Kiasmaa? Kiasma voisi olla yksi solmu eurooppalaisten nykytaiteen museoiden verkostossa, jossa muita voisivat olla esimerkiksi Tukholman Moderna Museet, Tallinnan Kumu, Amsterdamin Stedelijk jne. Helsingin kaupungin taidemuseollekin avautuisi tässä oma paikkansa. (–) Politiikan ja kulttuurin tutkijoiden vallitseva näkemys on, että tärkeitä ovat nykyaikana verkostot ja yhteydet, eivät yksittäiset megahankkeet. Guggenheim ei ole verkosto laajassa mielessä vaan omaa toimintaansa ja toimintaperiaatteitaan varjeleva säätiö.” Haila ei käännä selkäänsä muulle Euroopalle toisin kuin ne, jotka uskovat suomalaisen kulttuurin vahvuuteen ilman ulkopuolisia vaikutteita. Nationalistinen ideologia, joka on eri puolilla Eurooppaa saanut uutta nostetta muun muassa oikeistopopulististen puolueiden kannatuksen nousun muodossa, ilmenikin ainakin kahdeksassa Guggenheimin vastustajan mielipidekirjoituksessa:

”(–) Eikö olisi jo aika uskoa, että Suomi ja suomalaiset ovat niitä harvoja maita maailmassa, joka on hoitanut ja hoitaa asiansa hyvin. Emme tarvitse ostettuja kehuja tai hyväksyntää maailmalta. Olkaamme mieluummin ylpeitä suomalaisia.” (HS 12.1.2012).

Tai näin:

”Nimi G alkaa ehkä pian kärsiä inflaatiosta yleisyytensä vuoksi (…) pannaan hautumaan oma aito suomalainen idea Katajanokalle” (HS 17.1.2012) [kursivoinnit ML]

Samaan aikaan kun globaali keskinäisriippuvuus on kasvanut ja suomalaisten vaikutusvalta Euroopan politiikassa on lisääntynyt, osa väestöstä näkee muutokset eri elämänalueilla uhkana omalle kulttuurille, ja reaktiona siihen korostetaan oman kulttuurin ainutkertaisuutta ja kertomusta pienen kansakunnan selviytymisestä suurempien puristuksessa . Suomessa Perussuomalaiset-puolueen vaaliohjelmassakin korostetaan suomalaisen kulttuurin alkuperäisyyttä ja kavahdetaan muun muassa postmodernia tekotaiteellisuutta. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Perussuomalaiset saivat lähes kaksikymmentä prosenttia äänistä ja lisäksi sisäänpäin kääntymistä tapahtunee epävarmoina aikoina jonkin verran muidenkin kuin oikeistopopulististen puolueiden kannattajakunnassa. Tällaiset perinteeseen ja paikallisuuteen nojaavat kommentit ja samoin nationalistiseen ideologian sävyttämä puhe hakee legitimiteettinsä oikeuttamisen analyysissa kodin maailmasta, jossa traditioilla on suuri arvo. On kuitenkin huomattava, että muutamissa kirjoituksissa asetuttiin liioiteltua nationalismia vastaan.

Sen sijaan ekologian maailmasta ei ollut juuri kukaan kiinnostunut, vaikka taiteen ja kestävän kehityksen yhdistäminen on noussut keskustelun ja toiminnankin kohteeksi joissakin muissa Euroopan maissa, erityisesti Saksassa . Muutamat mielipidekirjoittajat vaativat, että rakennusmateriaalin olisi oltava puuta, mutta nämäkään kirjoittajat eivät viitanneet puuhun hiilinieluna, vaan Suomen maineeseen puurakentamisessa.

”Guggenheim on vuosisadan diili” – vai onko?

Kun seurataan median, tässä yhteydessä etenkin Helsingin Sanomien toimintaa Guggenheim-asiassa, heti museoselvityksen julkistamisen jälkeen tilanne on selkeä: Helsingin Sanomat asettuu hankkeen puolelle. Helsingin Sanomien uutiskuvan (11.1.2012) tuottama vaikutelma on, että museo on toteutumassa hyvässä yhteistyössä kaupunginjohdon ja Guggenheim-säätiön kanssa. Raportin julkistamisen yhteydessä HS raportoi, että Guggenheim-selvityksen perusteella ja jos selvityksen kävijäennuste toteutuisi, museo tuottama verotulojen lisäys olisi noin 4,5 miljoonaa euroa vuodessa. ”Guggenheim on vuosisadan diili”, kirjoittaa kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen (11.1.2012). Vaikka Guggenheim-myönteisyys on vahvaa, eri näkökulmia aiheeseen tuodaan esiin: jo samana päivänä kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kirjoittaa laajan artikkelin ”Kun Bilbaon museosta tuli turistirysä ja kultakaivos”.

Viikon kuluttua, kun eri medioissa on käyty kriittistä ja kiihkeääkin keskustelua Guggenheimista, HS:n oma uutisointi saa lisää sävyjä. Totuus ’kaatuneista’ Guggenheimeista -artikkelissa 19. 1.2012 Guggenheim-säätiön apulaisjohtaja Eleanor Goldhar käy Helsingin Sanomien pyynnöstä läpi kriitikko Otso Kantokorven kokoamaa listaa Guggenheim-hankkeista, jotka eivät ole toteutuneet. Hankkeita on ollut vuodesta 1990 lähtien kaksitoista. Osassa niistä Guggenheim-säätiö on ollut mukana selvittämässä museon perustamismahdollisuuksia. Joidenkin taas oli tarkoituskin olla väliaikaisia taideprojekteja kuten Las Vegasin näyttely. Tokioon kaavailtua paviljonkia ei koskaan toteutettu eikä toisen toimipisteen rakentamista eteläiselle Manhattanille New Yorkin terrori-iskun jälkeen. Osa hankkeista perustuu Goldharin mukaan pelkkiin huhuihin. Abu Dhabin Guggenheim-museo Yhdistyneiden arabiemiirikuntien liittoon sen sijaan on päätetty toteuttaa, mutta rakentaminen on viivästynyt; valmistumisvuodeksi on kaavailtu vuotta 2017. Urdaibain kaupunkiin 40 kilometrin päähän Bilbaosta on harkittu näyttelytilojen rakentamista, mutta päätöstä asiasta ei ole tehty.

Kulttuuritoimittaja Vesa Sirén esittää kommentissaan saman jutun yhteydessä, että Bilbaon Guggenheim-museon menestyksen myötä kaupunkien yhteydenotot Guggenheimin säätiöön lisääntyivät voimakkaasti ja säätiö halusi varmistaa, että se saa korvausta ajankäytöstään, jos se lähtee selvittämään omaa kantaansa mahdolliseen uuteen museoon. Näin syntyivät selvitystutkimukset, jotka eivät sinänsä olleet lupaus Guggenheimin museon rakentamisesta. Säätiökin pelkää väärinkäsitysten ja todellisten kaatuneiden hankkeiden tahraavan brändiään, Sirén kirjoittaa ja ehdottaa, että lopullista päätöstä olisi hyvä yrittää lykätä syksyn kunnallisvaalien yli. Silloin aiesuunnitelmasta päättämisestä vastaisi valtuusto, jolle kaatuisi myös pääosa ensimmäisten vuosien kuluista.

Guggenheimia käsittelevässä vieraskynäkirjoituksessaan (28.1.2012) viestintäalan asiantuntijat Taneli Heikka ja Riku Siivonen erittelevät yleisen mielipiteen muuttumista Guggenheimista yhden viikon aikana. Kirjoittajat tarkastelevat erityisesti perinteisen median ja sosiaalisen median suhdetta. Raportin julkistamiseen ja sitä seuraavaan päivään asti vallitsi julkisessa keskustelussa innostuneisuus hankkeesta, mutta jo viikon kuluttua raportin julkistamisesta esimerkiksi yksikään presidentinvaaliehdokas ei riskeerannut kampanjaansa kannattamalla hanketta. Kirjoittajat kysyvät, miksi perinteinen suomalainen päätöksentekomalli, johon kuuluu hiljainen valmistelu taustalla ja päätöksen nopea runnominen, ei Guggenheimin yhteydessä toiminut ja vastaavat: ”Selvityksen julkaisusta alkanut blogien, Twitter-päivitysten ja Facebook-keskustelun vyöry oli yksi tekijä ilmapiirin muuttumisessa. Ihmisillä oli paljon sanottavaa hankkeesta. Yksittäiset äänet löysivät toisensa ja vahvistuivat. Kulttuuripoliittisia ideoita alkoi tulla. (–) [k]ansalaismediasta nouseva voimakas reaktio kuitenkin käänsi uutisoinnin ja poliittisen valtavirran puolustuskannalle vain muutamassa päivässä.” Kirjoittajat korostavat, että sosiaalisesta mediasta on tullut kanava, jonka kautta kansalaiset päättävät, mistä ja miten puhutaan eivätkä halua toimia maailmassa, jossa asiat valmistellaan pitkälle ilman kansalaisten osallistumista.

Helsingin Sanomien 2.2.2012 ilmestynyt kirjoitus ”Kulttuuriministeriö tyrmää itse oman Guggenheim-arvionsa” herätti eniten keskustelua lehden verkkosivuilla. Kirjoittajien kommentit liittyivät useimmin politiikkaan sekä virkamiesten toimintaan (35 kommenttia ko. artikkeliin). Vasemmistoliittoa edustavaa kulttuuriministeriä toisaalta kritisoitiin pyrkimyksestä vaikuttaa kaupunginhallituksen mielipiteisiin mutta toiset kirjoittajat näkivät hänen pyrkivän puolustamaan suomalaisten varoja. Veronmaksajien varojen kohtalo huoletti seuraavaksi eniten keskustelupalstalla (18 kommenttia.)

Poliitikot ja talouspuhe

Poliitikot argumentoivat ennen kaikkea markkinoiden ja jossain määrin myös teollisuuden (eli tehokkuuden ja suunnittelun) maailmoista käsin. Toisin sanoen hankkeen rahoitus ja liittyminen osaksi kaupungin tarjoamia palveluita kiinnosti poliitikkoja. Tässä ei ole mitään yllättävää, koska verovarojen käytöstä vastaaminen on poliitikkojen keskeisiä tehtäviä. Kiinnostavampaa on sen sijaan se, miten osan poliitikoista mielipide alkaa muuttua, kun sosiaalisessa mediassa syntyy kiihkeä Guggenheimin vastainen ilmapiiri. Monet poliitikot eivät enää halunneet sitoutua hankkeeseen.

Heti Guggenheim-raportin julkistamisen jälkeen 11.1.2012 Helsingin Sanomat julkaisi selvityksen, jonka perusteella valtaosa kaupunginvaltuutetuista näyttäisi olevan museon rakentamisen kannalla. Kokoomus oli hankkeen kannalla, tosin muutama halusi vielä pohtia kantaansa. Vihreiden näkemykset jakautuivat enemmistön ollessa aluksi Guggenheim-myönteisiä, sosiaalidemo- kraatit jakaantuivat, mutta useampi heistäkin ilmoittautui hankkeen kannattajiksi kuin vastustajiksi. Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten valtuutetut vastustivat hanketta.

Helsingin kaupunginjohtaja, joka esitteli alun perin neuvottelujen alkamisesta Guggenheim-säätiön kanssa, edustaa Kokoomusta. Raportin julkistamisen jälkeen niin ikään kokoomuslainen pääministeri Jyrki Katainen ilmaisi myönteisen kannan hankkeelle (HS 13.1.2012). Katainen näki museohankkeen edut sen tarjoaman sivistyksen, korkeamman osaamisen ja taloudellisten mahdollisuuksien kannalta. ”On vaikea kuvitella parempaa viennin edistämistä muotoilu-, arkkitehtuuri- ja kuvataidealalle kuin Guggenheim Helsinki voisi olla.” Pääministeri uskoi, että suomalaiset taiteilijat saisivat tätä kautta töitään esille myös muissa Guggenheim-museoissa.

Elinkeinoelämän näkökulma ei ollut aluksi pelkästään oikeiston asia: kaupunginvaltuutettu Maija Anttila (Sd) tarkasteli Guggenheimia osana kaupungin elinkeinopolitiikkaa ja verotulojen kertymää. Matkailun tulevaisuudennäkymien ennustetaan olevan hyvät ja tässä kuviossa Guggenheim-museo on tulevaisuuden mahdollisuus, Anttila toteaa ja muistuttaa, että jos vastustajien kannat olisivat voittaneet, meillä ei olisi Temppeliaukion kirkkoa, Sibelius-monumenttia, Töölön kirjastoa, Kampin terminaalia, Eduskunnan lisärakennusta, Kiasmaa, Oopperaa tai Musiikkitaloa Usein näiden kohtalo on ollut muutaman äänen varassa (17.1.2012). Kaupunginhallituksen sosiaalidemokraattijäsenet kuitenkin äänestävät toukokuussa 2012 Guggenheim-hanketta vastaan.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (Sd) totesi Guggenheim-hankkeen olevan Helsingin kaupunginvaltuuston asia. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (Vas.) ilmoitti, että kyseessä on elinkeino- ja matkailuhanke eikä opetus- ja kulttuuriministeriö aio olla siinä mukana.

Guggenheim-debatin jälkeen Helsingin kaupunginhallituksessa hankkeen hylkäämistä kannattivat vihreät yhtä valtuutettua lukuun ottamatta, sosiaalidemokraatit, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten edustajat. Hankkeen puolesta äänestivät Kokoomus ja Rkp. (HS 3.5.2013)

Yritysmaailman edustajat olivat varsin hiljaa hankkeesta, mutta Sanoman pääomistajiin kuuluva Rafaela Seppälä ilmoitti olevansa valmis osallistumaan Guggenheim-museon rahoitukseen. Guggenheim-säätiö lähes vaikeni keskustelussa (4 kommenttia tammi-toukokuussa 2012), mikä luultavasti lisäsi epäluuloa säätiön tarkoitusperiä kohtaan.

Taidemaailman vastustus

Taidemaailman reaktio Guggenheim-hankkeeseen oli kiihtynyt, ja suurin osa taidemaailmasta vastusti hanketta. Helsingin Sanomissa taidemaailman ja sen sisällä erityisesti museoalan kriittiset äänenpainot tulevat esille heti Guggenheim-selvityksen julkaisemisen jälkeen. Valokuvataiteen entinen johtaja Asko Mäkelä varoitti hankkeen taloudellisista riskeistä ja ehdotti, että mieluummin investoitaisiin kaupungin taidemuseoon, sen uuteen rakennukseen ja taidehankintoihin, jolloin kokoelma jäisi Suomeen ja hankinnat tukisivat kotimaisia taiteilijoita. Monissa muissakin kirjoituksissa kannetaan huolta suomalaisten taidemuseoiden ja taiteilijoiden tilanteesta niukkojen hankinta- ja muiden määrärahojen puristuksessa. ”Tuntuu merkilliseltä, että nämä rahat menisivät amerikkalaiselle säätiölle eivätkä leikkausten kourissa kärvistelevän suomalaisen taidekentän eduksi. (- -) Selvityksessä kuvitellaan myös että turistit voisivat merkittävästi laajentaa helsinkiläisiä tai suomalaisia taidemarkkinoita. Taidemarkkinat ovat kiinteä osa taidemaailmaa, eivät turismia”, arvioivat Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin johtaja Leena-Maija Rossi, kriitikko Marja-Terttu Kivirinta sekä tutkija Hanna Johansson.

Tämä kritiikki on yksi Guggenheim-vastustuksen kulmakivistä. Rahoitusongelmien kanssa kamppaileva taideala ei halua katsoa sivusta, kun uuteen hankkeeseen investoitaisiin huomattavia summia ja samaan aikaan Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallén-Kallela-Sirénillä ei ole kriitikoiden mukaan esittää minkäänlaista suunnitelmaa edustamansa museon tulevaisuuden varalle. Myös kaupunkitutkija Kaarin Taipale  esittää Guggenheimin varjossa -pamfetissa, että vain rahan puute estää olemassa olevia helsinkiläisiä museoita esittelemästä nykyistä useampia kansainvälisiä näyttelyitä. Taipaleen mukaan Guggenheimissa on kysymys liiketoiminnasta ja Guggenheim Helsingin-museossa on kysymys samankaltaisesta suunnitelmasta, jolla ylikansalliset yhtiöt yleensäkin tulevat julkisten palveluiden markkinoille.

Kriitikko Otso Kantokorpi (17.1.2012) esitti, että ennen päätöksentekoa on oltava tietoa kolmesta asiasta: valtion osallistumisesta, toiseksi siitä, pystytäänkö lisenssimaksu kattamaan yksityisellä rahoituksella ja kolmanneksi Helsingin taidemuseon toimintojen järjestämisestä hallinnollisesti ja taloudellisesti. ”Sen sijaan tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta, että Solomon R. Guggenheimin säätiö kykenee kiristämään Helsingin kaupunginvaltuustoa ja sanelemaan sen aikatauluja”, Kantokorpi kirjoittaa ja vaatii hankkeesta päättämiselle jatkoaikaa. Kantokorpi esittää myös blogissaan paljon taustatietoa ja kriittisiä kannanottoja Guggenheimista (http://alastonkriitikko.blogspot.fi/).

Mistä taidemaailman esiin tuomassa kritiikissä on kysymys julkisen oikeuttamisen näkökulmasta? Huoli investointien valumisesta väärälle taholle liittyy selvästi markkinoiden maailmaan. Teollisuuden maailmaan sen sijaan viittaavat pohdinnat siitä, miten uudentyyppisen museon toiminta pitäisi organisoida. Luottamusta siihen, että koko taideala saisi mahdollisesti nostetta uudesta museosta, ei juuri esiintynyt. Poikkeuksia tästä kuitenkin oli: Espoon Modernin taiteen museon EMMA:n johtaja Markku Valkonen uskoi, että uusi museo toisi lisää kävijöitä muillekin. Amos Andersonin taidemuseon johtaja Kai Kartio totesi, ettei ainakaan vastusta hanketta, mutta toivoisi, että Guggenheimin säätiö satsaisi siihen taloudellisesti. Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila ei pitänyt kävijätavoitteita epärealistisina mutta korosti, ettei Guggenheim voi olla valtion hanke (HS 25.1.2012.).

Taidemaailmasta käsin Helsingin Guggenheim-museo sai vähän ymmärtäjiä ja vielä vähemmän puolestapuhujia Helsingin Sanomissa. Muutamat kansain- välisesti menestyneet kuvataiteilijat, kuten Osmo Rauhala ja Kaarina Kaikkonen, esiintyivät television keskusteluohjelmissa Guggenheimin puolestapuhujina, Kaikkonen kuitenkin ilmaisi keskusteluohjelmassa huolen omasta asemastaan taiteilijapiireissä, kun hän asettui Guggenheimin puolelle. Heillä myönteinen kanta liittyi suomalaisten taiteilijoiden ja muidenkin mahdollisuuksiin nähdä kansainvälisesti merkittävää kuvataidetta kotimaassa ja suomalaisten taiteilijoiden parempaan näkyvyyteen ulkomailla.

Joukko kuvataiteilijoita perusti keväällä 2012 -ryhmän vaihtoehdoksi Guggenheim -museohankkeelle (HS 3.5.2012). Checkpoint Helsinki on taiteilijoiden, kuraattorien ja muiden taidealan ammattilaisten verkosto, joka toimii pääosin vapaaehtoisvoimin. Verkosto aikoo tuottaa Helsingin kaupunkitilaan nykytaidetta kansainvälisiltä taiteilijoilta ja se on asettanut päämääräkseen uudistaa taiteen tekemisen ja esittämisen käytäntöjä. (checkpointhelsinki.fi)

Miksi Helsingin Guggenheim -museohanketta ei toteutettu – ainakaan vielä?

Ilmeisin syy museohankkeen hylkäämiseen ensimmäisen museoselvityksen jälkeen liittyy sen rahoitukseen ja taloudellisen riskin kohdistumisen pelkästään kaupungille eikä lainkaan Guggenheim-säätiölle. Rahoituskuvio kävi ilmi Guggenheim-raportista (2012), jonka julkistuksen jälkeen kritiikkiä esitettiin runsaasti. Tämä ei kuitenkaan ollut välttämättä ainoa syy vaan hanke on nähtävissä prosessina, jossa hankkeen valmistelussa, sidosryhmien sitouttamisessa ja viestinnässä tapahtui virheitä eikä näin ollen riittävän monia museon potentiaalisia puolestapuhujia saatu vakuuttuneiksi hankkeesta. Seuraavassa katson tarkemmin syitä Guggenheimin-hankkeen epäonnistumiseen.

Kulttuurin avulla tapahtuvassa kaupunkikehittämisessä vahva linkittäminen eri konteksteihin, kuten politiikkaan, elinkeinoelämään, luoville aloille ja museon sijaintipaikan yhteisöelämään on tärkeää. Kulttuurivetoinen alueen kehittäminen vaatii tasapainoa yhteisön tarpeiden, museon työntekijöiden ja kävijöiden välille. Tuloksena saattaa syntyä vastavuoroista toimintaa, joka edistää alueen kehittymistä. Näin toteavat Serota ja Hyslop Lontoon Tate Modern -museota koskevassa tutkimuksessaan. Helsingissä ja muuallakin Suomessa paikalliset kulttuurikeskukset ovat monesti onnistuneita esimerkkejä alueellisesta linkittymisestä ja paikallisen identiteetin vahvistamisesta, ja monet asukkaat kokevat ne alueen ylpeydenaiheiksi .

Guggenheim-museoaikeen kohdalla näissä eri tahojen linkittämiseen ja tasapainon etsimiseen ei kiinnitetty riittävästi huomiota ja se saattoi vaikuttaa hankkeen kohtaloon. Ministeriöiden kanssa ei ilmeisesti riittävästi neuvoteltu ennen julkistusta. Yleisöä ei motivoitu tarjoamalla kaupungin ja Guggenheim-säätiön tahoilta runsaasti tietoa säätiöstä, sen museoista ja niiden aiemmista näyttelyistä ja toimintaperiaatteista sekä suhteesta yleisöihin. Kaupunkitutkija Pasi Mäenpää kiteytti Guggenheimia käsittelevässä luentotilaisuudessa syksyllä 2011, että kysymyksessä on kaupunkipoliittinen taidehanke eikä taidepoliittinen kaupunkihanke. Tulkintani onkin, että juuri tämän ajatuksen välittäminen kaikille sidosryhmille ja siitä avoimesti neuvotteleminen olisi ollut tärkeää jo ennen hankkeen julkistusta. Jos ministeriöt, taidemaailman edustajat ja muut keskeiset tahot olisivat olleet tietoisia hankkeen tavoitteista, ehkäpä silloin Guggenheimia ei olisi koettu yhtä voimakkaasti jo olemassa olevien museoiden kilpailijaksi. Kaikkiaan vaikuttaa vahvasti siltä, että museoaikeen julkistusta edeltävät yhteydet hankkeen kannalta olennaisiin verkostoihin jäivät aivan liian vähäisiksi.

Museoajatuksen julkistuksen yhteydessä puolestaan markkinointiviestintä epäonnistui. Suurin virhe tapahtui kenties siinä, että noudatettiin jo aikansa elänyttä top-down-toimintamallia, jossa kaupungin johto ja säätiö johto neuvottelevat ja tulos ilmoitetaan kansalle, ja sen jälkeisessä museoselvitysvaiheessa kansaa suorastaan kehotetaan olemaan hiljaa, ”antamaan työrauha” konsulteille. Suomen kaltaisessa demokratiassa ja sosiaalisen median aikakaudella asioista keskustellaan joka tapauksessa, ja vaiteliaisuudella säätiö todennäköisesti lisäsi huomattavasti sitä kohtaan tunnettuja epäluuloja. Toinen keskeinen virhe oli oletus Guggenheimin säätiön ja toiminnan tunnettuudesta Suomessa. Museohankkeen julkisuuden jälkeen ei ole enää mahdollista palata sitä edeltävään tietoisuuteen, mutta on syytä epäillä, ettei ennen museoaikeen julkistusta suurin osa kaupunkilaisista tai varsinkaan laajemmin suomalaisista tiennyt Guggenheim-säätiöstä juuri mitään. Moderni taide tai vielä korostuneemmin nykytaide, ei ole suurimmalle osalle suomalaisista erityisen tuttua.

Guggenheim-keskustelun kuluessa syntyi myös sellainen vaikutelma, ettei paikallisen, kansallisen ja kansainvälisen taiteen suhteita museon kokoelmissa ja esillepanossa ollut mietitty. Alun perin Guggenheim-säätiö esitti, ettei museolla olisi omaa kokoelmaa ollenkaan, mutta julkisen debatin kuluessa tämä näkemys pyörrettiin, kokoelmia olisikin, mutta julkisuudesta ei käynyt ilmi, mistä ne tulisivat, mitä ne olisivat, ja mikä taho ne rahoittaisi. Museon näyttely- ja muu toiminta hautautui rahoituskeskustelun alle. ”Kokonaan uusi museokonsepti”, jota esiselvitykseen lähdettäessä lupailtiin, jäi raportin julkistamisen yhteydessä kuulijoille epäselväksi, viitattiin ”ei-paikkaan sidottuun, verkossa olevaan, kansalaisten itse tuottamaan tietoon ja materiaaliin” ilman että konkretisoitiin, mitä se käytännössä voisi tarkoittaa.

Julkisen oikeuttamisen analyysin soveltamisen tuottama keskeinen havainto oli, että julkisessa debatissa Guggenheim-museosta eri toimijoiden arvomaailmat ja keskustelukulttuuri olivat siinä määrin etäällä toisistaan, että julkisesta debatista huolimatta dialogia syntyi heikosti. Mieluumminkin esitettiin yksittäisiä voimakkaita näkemyksiä, joissa ei kommentoitu toisten näkemyksiä. Tulkitsen, että syynä oli argumenttien pohjana olevia arvolähtökohtien (puhujien ”maailmojen” Boltanskin ja Thévenot’n termein) erilaisuus. Inspiraation (eli taiteen, luovuuden ja elämysten) maailmasta ponnistava kommentaattori ei kerta kaikkiaan kohdannut markkinoiden maailmasta museoajatteluunsa ammentavaa mielipiteen esittäjää. Tätä silloittamista kaupunki olisi voinut tehdä etukäteen ja ponnekkaasti heti museotunnustelujen julkistamisen jälkeen.

Sacha Kagan on tulkinnut maailmojen erillisyyttä siten, että kun eri toimijatahot esittävät näkemyksiään tyystin erilaisista konventioista ja keskustelukulttuureista käsin, ne perustavat näkemyksensä toisistaan poikkeaviin normatiivisiin periaatteisiin, joilla todellisuutta hahmotetaan. Arvo- maailmojen poiketessa suuresti kilpailevat näkemykset saattavat olla täysin yhteismitattomia, ja näin ollen kiistat tuottavat ratketessaan mieluumminkin yksittäisiä tilannesidonnaisia kompromisseja eivätkä laajempia uudenlaisia näkemyksiä. Näin selvästi tapahtui myös Guggenheimin kohdalla. Yksi taho puhuu ideasta elinkeinoelämän ja matkailun näkökulmasta, toiset ovat kiinnostuneita kaupungin elävöittämisestä, kolmannet kansallistunteen vahvistamisesta ja loput, erityisesti iso osa kansalaisista ja poliitikoista asettaisivat sosiaali- ja terveyssektorin näyttävien taidehankkeiden edelle. Taide-elämyksistä tai taiteen tulevaisuudesta kiinnostuneet olivat närkästyneitä taidepuheelle vieraista painotuksista.

Kun hankkeen valmistelijat eivät nostaneet museon suhdetta pääkaupunkiseudun muuhun taide-elämään aktiivisen ja rakentavan keskustelun kohteeksi, taidemaailmaa oli myöhäsyntyisesti mahdotonta vakuuttaa uuden museon tarjoamista positiivisista mahdollisuuksista varsinkaan kun hankkeen valmis- telijat eivät olleet niihin etukäteen huolella paneutuneet. Hankkeen kaupunkia edustava neuvottelija Janne Gallén-Kallela-Sirén viittasi museoraportin (2012) julkistamistilaisuudessa ”Gutenbergin galaksin päättymiseen”, mutta digitaalisen kulttuurin mahdollisuuksista museon toiminnassa ei tarjottu konkreettista tietoa, vaikka digitaalinen kulttuuri on ihmisille arkipäivää niin kotona, työssä kuin kaupungilla liikuttaessakin.

Uusimman Bilbao-efektiä koskevan tutkimuksen perusteella Bilbaon Guggenheim-museo on vaikuttanut positiivisesti paikalliseen taide-elämään: taiteen julkinen rahoitus koko Baskimaan alueella on lisääntynyt ja taiteen tekeminen ja sen esittäminen on saanut enemmän tiloja ja näkyvyyttä . Tutkijat korostavat, että kulttuurin lippulaivarakennuksen vaikutus niveltyy muuhun taide-elämään verkostomaisesti eikä lineaarisesti. Bilbaon Guggenheim-museo on myös vaikuttanut kaupungin taidegallerioihin, huutokauppoihin ja antiikkikauppoihin siten, että niiden tarjonta on monipuolistunut ja nykytaidetta on aiempaa enemmän mukana ja lisäksi ne ovat alkaneet keskittyä museon läheisyyteen. Taiteilijoiden verkostoituminen ja kansainvälistyminen on vahvistunut. Kaikkiaan tutkijat arvioivat, että Bilbaon Guggenheim-museo on monipuolistanut Bilbaon taidemaailmaa ja nostanut sen tasoa .

Helsingin museohanke liittyy pieneen pohjoiseurooppalaiseen pääkaupunkiin, mutta samalla se kytkeytyy eurooppalaisen kulttuurin ajankohtaisiin kysymyksiin nationalismista ja kulttuurien omaleimaisuudesta ja toisaalta globaalisti jaetusta kulttuurista. Euroopan unionia ravisteleva pitkittynyt talouskriisi on lisännyt ennakkoluuloja toisia kulttuureja kohtaan ja tuottanut kansallista sisäänpäin kääntymistä ja uhoakin. Muukalaispelkoinen nationalismi näkee globalisaatiossa lähinnä uhkakuvia pois muuttavine työpaikkoineen ja maahan muuttavine ulkomaalaisineen. Saamaan aikaan kansalliset poliittiset toimintamahdollisuudet ovat pienet, mutta poliitikot helposti nähdään osallisina globalisaation tuomaan muutokseen . Jälkiä tästä tilanteesta näkynee taidemuseohankkeeseen suhtautumisessa; muissa Euroopan maissa se on saanut muunkinlaisia muotoja, kuten xenofobiaa. Ilman talouskriisiäkin suomalaiseen identiteettiin liittyy periferialle tyypillinen jännite, jossa jatkuvasti puolustetaan omaa paikkaa suhteessa keskuksiin . Tai Chungiin Taiwaniin 2000-luvun alussa aiotun Guggenheim-museon saama julkinen kritiikki muistuttaa Helsingin hankkeesta käytyä polemiikkia: museohanke kaatui kansalaisten ja taiteen alan asiantuntijoiden huoleen amerikkalaisen kulttuurikäsityksen liian isosta jalansijasta Taiwanissa. Taiwanin media toi esiin Bilbaon Guggenheim -museon menestystä kuten meilläkin debatin alkuvaiheessa (Taipei Times 23.11.2003).

Monet kansalaiset vaativat, että Guggenheimin sijasta siihen aiotut varat olisi käytettävä eri tavoin vanhusten, lasten ja sairaiden hyväksi. Nämä toiveet jäänevät toteutumatta, koska mitään ylimääräistä varallisuutta, jolle etsittäisiin sijoituskohdetta, ei koskaan ollut. Silti kansalaisten ilmaisemat painokkaat toiveet julkisten varojen käytöstä ovat tärkeä osa toimivaa demokratiaa.

Vaihtoehtoinen tulkinta on, että Guggenheim-kriitikot olivat alun perinkin oikeassa sekä siinä, että hankkeen taloudelliset riskit ovat suuria ja toisaalta siinä, ettei yhdysvaltalaisen säätiön ”franchising-periaatteelle” rakentuvan museokonseptin avulla suomalainen taide-elämä mihinkään kehittyisi. Ei myöskään ole takeita siitä, että Helsingin maineen vahvistaminen maailmalla onnistuisi Guggenheim-museon avulla. 20 miljoonan euron maksu Guggenheim-brändistä voikin olla kohtuuton. Kulttuurin talouden asiantuntija, tilastotutkija Aku Alanen esittää, että asetelman pitäisi olla toisin päin eli olisi syytä kysyä, paljonko Guggenheim-säätiö on valmis maksamaan Helsingin brändistä. Alasen mukaan Guggenheim tarvitsee Helsinkiä enemmän kuin Helsinki Guggenheimia. 4

Entä mitä Helsinki saavuttaisi, jos yhtä suuri taloudellinen panostus pää- tettäisiin sijoittaa johonkin muuhun kulttuurivetoiseen kehittämiseen, jossa on myös taloudellisia intressejä mukana, kuin franchising-periaatteella toimivaan ratkaisuun? Tätä pohtivat Checkpoint-Helsinki-ryhmän lisäksi muun muassa kaupunkitutkijat Sampo Ruoppila ja Panu Lehtovuori . Helsingillä on moniin muihin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin verrattuna kenties vähemmän sitovia traditioita toimia juuri tietyllä tavalla ja siten juuri tänne voisi sopia uudenlaiset kulttuurin toteuttamisen muodot olemassa olevan toistamisen sijasta. Ruohonjuuritason kansalaisaktiivisuuteen perustuvat tapahtumat, esimerkiksi ravintolapäivä, ovat yksi esimerkki uusista joustavista toimintatavoista, joita on ilmaantunut viime vuosina, Ruoppila ja Lehtovuori toteavat. Kulttuuriin osallistumisen halua pääkaupunkiseudun asukkailta ei ainakaan puutu, mutta kaupunkitapahtumat ja kulttuurifestivaalit kiinnostavat kaupunkilaisia vähintään yhtä paljon tai enemmän kuin museot .

Aiotun museon paikan valinta olisi tarkoittanut sen asettumista osaksi valtamaisemaa  ilman kaupunginosan ja yhteisöllisyyden vahvistamisen näkökulmaa. Siten museo olisi voinut olla vaarassa jäädä erilliseksi monumentiksi ilman luontevia kaupunkitilan muuhun käyttöön liittyviä yhteyksiä. Esimerkiksi Kiasman edusta on skeittaajien suosiossa ja Musiikki- talon terassinurmikko viihtyisä oleilupaikka kesäiltaisin. Toisaalta tilaisuus sijoittaa komea rakennus komealle paikalle oli otollinen, kun Kauppatorin ja presidentinlinnan välittömässä läheisyydessä sijaitseva tontti oli joka tapauksessa jäämässä tyhjäksi ilman kilpailevaa käyttösuunnitelmaa. Paikan valinta varmastikin vahvisti eri toimijoiden käsitystä siitä, että kysymyksessä olisi turismi- ja elinkeinohanke, kuten kulttuuriministeri tähdensi, eikä mitenkään erityisesti kaupunkilaisten kulttuuritarpeisiin vastaava aloite.

Kaikkiaan kaupunkien kulttuurilähtöisestä uudistamisesta on tullut haasteellinen kaupunkipolitiikan alue Kansalaisyhteiskunnan toiveet, yleinen ja yksityinen etu törmäävät usein ja yhteisymmärryksen saavuttaminen eri taho- jen toiveiden ja julkisen sektorin sääntelyyn perustuvan vallan kohdatessa on usein vaikeaa, että tällaiset prosessit voivat onnistua vain jos niihin uhrataan huomattavasti institutionaalista ja yksilötason luovuutta, koska niissä joudutaan ratkomaan ristiriitaisten ja yhteen sopimattomien intressien vyyhtejä . Guggenheim-hanketta perustettaessa elettiin vielä ilmeisesti kuvitelmassa että johtajien keskinäiset neuvottelut riittävät, ja valmis paketti tarjoillaan kansalaisille ja muille toimijoille.

Epilogi

Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen Guggenheim-säätiö aloitti uudet neuvottelut kaupungin kanssa ja julkisti uudistetun museosuunnitelman syyskuussa 2013. Museolle aiottu sijaintipaikka on suunnitelmassa vaihtunut Etelärantaan Kauppatorin toiselle puolelle. Säätiö on valmis rahoittamaan arkkitehtuurikilpailun, mutta museon rahoitus- ja ylläpitokustannukset ja hankkeen taloudellinen riski olisivat edelleen suomalaisten vastuulla. Elokuun lopussa TNS Gallup ja Guggenheim-säätiön Suomen viestintätoimisto Miltton Group 5 tiedustelivat 1 004 suomalaiselta kannattaisivatko he Guggenheim-museon rakentamista Helsinkiin, jos voidaan osoittaa, että museosta olisi taloudellista hyötyä Suomelle. Kyselyssä 52 prosenttia suomalaisista kannattaa Guggenheim-museon perustamista Helsinkiin, kun taas 41 prosenttia on sitä vastaan. Helsinkiläisistä 56 prosenttia kannattaa museohanketta ja 38 prosenttia vastustaa sitä. Syyskuussa 2013 MTV3:n Uutisten teettämään kyselyyn vastanneista 75 prosenttia vastustaa Guggenheim-museohanketta. Hanketta kannatti 14 prosenttia vastanneista. Enemmistö vastaajista, 87 prosenttia, oli sitä mieltä, ettei valtion pidä osallistua museon kustannuksiin.

KIRJALLISUUS

Tutkimusaineiston ja taustatietojen hankinnassa käytettyjä verkkolähteitä
http://alastonkriitikko.blogspot.fi
http.//www.checkpointhelsinki.fi
http://www.deutsche-guggenheim.de/deutsche_guggenheim_full.php
http://www.guggenheim.org/guggenheim-foundation
http://www.guggenheimhki.fi/wp-content/uploads/2013/08/gHelsinki_web_ENG1.pdf
http://www.hel.fi/hki/Halke/fi/Uutiset+ja+tiedotteet
http://www.hel.fi/hki/Helsinki/fi/uutiset/uutisarkisto?id=14847&office=helsinki&lang=fi&ownJsp=2&period=03/2012
http://www.hel.fi/hki/rakvv/fi/P__t_ksenteko/Paatostiedotteet
http://www.hs.fi
http://www.mtv.fi/uutiset/kulttuuri/artikkeli/mtv3-n-uutisten-tuore-kysely–guggenheim-museolle-tyrmays/2337454
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/checkpoint-helsinki-sai-rahoitusta-kaupungilta-tata-se-tarkoittaa
http://www.taipeitimes.com/News/taiwan/archives/2003/11/23/2003076934

Maaria Linko

VTT, dosentti, yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto