Euroopan kaupungistuminen

Christer Bengs

 

Pirenne, H. 2014 (1925). Medieval Cities: Their Origins and the Revival of Trade. Princeton University Press

 

Henri Pirenne (1862–1935) oli belgialainen historioitsija ja hänen kirjansa Medieval Cities perustui hänen vuonna 1922 pitämänsä luentosarjaan Amerikan Yhdysvalloissa. Se julkaistiin ensin englanniksi (1925) ja kaksi vuotta myöhemmin ranskaksi. Kirjan uusin painos on varustettu Harvardin professorin Michael McCormickin johdannolla, jossa teoksen keskeisiä väitteitä suhteutetaan myöhempään tutkimukseen. Pirenne kuvaa sitä, miten kaukokaupan tyrehtyminen varhaisella keskiajalla ja sen elpyminen liittyy Länsi-Euroopan kaupunkijärjestelmän kehittymiseen, sekä keskiluokan ja kunnallisen hallinnon syntyyn. Pirenne siis kuvaa kapitalismin syntyhistoriaa.

 

Eurooppa keskiajan alussa

Oltuaan Rooman valtakunnan yhdysväylänä, avoin Välimeri sulkeutui arabivalloitusten myötä. Kun yhteys itään hävisi Länsi-Euroopassa, oli tultava toimeen itsekseen ja maanosan painopiste siirtyi luoteeseen, korostaen frankkien valtakunnan merkitystä: Pirennen mukaan Kaarle Suurta ja 800-luvun sulkeutuneisuutta ei voisi ajatellakaan ilman Mohamedia. Vaihtoon pohjautuva antiikin talous vaihtui keskiaikaiseen kartanotalouteen.

Venäjällä oli toisin. Viikinkien avittamana siellä syntyi sotilas-kauppiaskerrostuma, jota maata sinänsä ei kiinnostanut, vaan he keskittyivät henkilökohtaisen omaisuuden, etenkin orjien kartuttamiseen. Heidän tilapäiset linnoituksensa kehittyivät kaupungeiksi (gorod), mitä Pirenne katsoo osoittavan, että maatalouden perustalle syntyneen urbanismin lisäksi kaukokauppaan pohjautuva kaupungistuminen on mahdollista. Venäläinen yhteiskunta oli Länsi-Euroopan vastakohta: Ylimystö oli Venäjällä kaupallista eikä turpeeseen sidottua, väestö asui kaupungeissa eikä maatiloilla ja talouden perustana oli vaihto eikä luontaistalouden välitön kulutus. Tilanne jatkui 1000-luvulle, jolloin Konstantinopolin ja Bagdadin markkinat sulkeutuivat idästä tulleiden valloitusten seurauksena. Venäjällä kehittyi feodalismi, joka lännessä oli jo heikkenemään päin.

Pirenne kysyy missä määrin tänä aikakautena voidaan puhua ”kaupungeista”? Hänen mukaansa kaupunkeja oli olemassa hallinnollisina keskuksina ja linnoituksina, mutta niiltä puuttui myöhemmille kaupungeille ominainen väestö eli keskiluokka, sekä eriytynyt kunnallinen hallinto.

 

Talouden elpyminen

Eristetyn sijaintinsa takia Venetsia säästyi valloituksilta ja toimi keskiajalla bysanttilaisen kulttuurin viimeisenä etuvartiona. Konstantinopolista Venetsia sai teknologiaa, kaupankäynnin taitoa sekä politiikan ja hallinnon oppeja, mikä johti kaukokaupan laajentumiseen. Kauppa elpyi myöhemmin myös Lombardiassa ja muualla Pohjoisitaliassa. Itä-Rooman osana Eteläitalia piti yhteyttä Konstantinopoliin. Vuosituhannen alussa Genova ja Pisa käynnistivät merisodan islamilaisten hallitsemia alueita vastaan, mikä kulminoitui ensimmäiseen ristiretkeen vuonna 1096. Tämän seurauksena Välimeri avautui jälleen eurooppalaiselle merenkululle ja kaupalle.

Vuoden 1000 tienoilla Länsi-Euroopan talous elpyi voimakkaasti ja väestö kasvoi. Ryhdyttiin laajoihin maanparannuksiin, jotka jatkuivat pari vuosisataa. Pirenne kutsuu tämän ilmiön Euroopan sisäiseksi kolonisaatioksi. Uusia kaupunkeja perustettiin, ikiaikaisia aarniometsiä hakattiin ja tulvivia maita kuivattiin. Syynä talouden elpymiseen oli Pirennen mukaan kaukomarkkinoiden avautuminen.

Uuden luokan synty ja kunnalliset instituutiot

Keskiaikana Euroopassa syntynyt uusi luokka, keskiluokka, oli Pirennen mukaan historiallisesti ainutlaatuista. Keskiluokka muodostui kauppiaista ja käsityöläisistä, jotka järjestäytyivät omiksi ryhmiksi etuoikeuksia ja vapauksia vaatien. Tunnusomaista uudentyyppiselle kauppiasryhmälle oli ”kapitalistinen henki”; rahan käyttö pääomana oli keskeistä. Kaupankäynnin turvaksi yksittäiset kauppiaat pyrkivät liittymään yhteen, syntyi kauppiaskiltoja ja kaupunkiverkkoja.

Kun keskiluokka pyrki asemansa vakiinnuttamaan, oli pakko sopia asioista maata hallitsevien kanssa. Maan haltijoina olivat lääninherrat, piispat tai luostarit ja heidän valtaansa kuului myös tuomiovalta. Pyrkiessään järjestämään omia asioitaan, yksittäinen kaupunkilainen saattoi joutua monen eri tahon kanssa tekemisiin. Järjestelmä oli kehittynyt maaseudun yksinkertaisemmissa oloissa eikä vastannut kaupunkilaisten tarpeita. Koska maata ei voinut vapaasti myydä eikä ostaa, sillä ei ollut markkina-arvoa eikä sitä voinut käyttää takuuna kauppiaille tärkeässä luotonannossa. Oikeudelliset prosessit olivat kauppiaille jatkuva taakka ja siksi he kehittivät omalle ryhmälleen säädöksiä. Vanhimmat ovat 1000-luvun alusta.

1100-luvulla ryhdyttiin kaupallisten esikaupunkien ympärille rakentamaan uudet kivestä tehdyt muurit. Viimeistään siinä vaiheessa asukkaista tuli porvareita (burgenses). Liikkuvien kauppiaiden tueksi tarvittiin hyödykkeiden valmistamiseksi ammattitaitoista väkeä sekä palveluväkeä, mikä lisäsi kaupunkilaisten määrää. Vanhimmat historialliset lähteet 1000-luvulta kuvaavat kaupunkien alaluokkaa sivistymättömänä ryysyköyhälistönä. Pirennen mukaan ristiriita pääoman ja työn välillä on yhtä vanhaa kuin kaupunkien keskiluokka.

Uuden keskiluokan tavoitteisiin kuului henkilökohtainen vapaus, mikä tarkoitti oikeutta matkustaa ja asettua asumaan missä halusi, ja oikeus nauttia herransa suojeluksesta. Toinen vaatimus koski oikeusjärjestelmän yksinkertaistamista ja kolmas turvallisuuden varmistamista rikoslakia kehittämällä. Neljäntenä asiana haluttiin päästä eroon säännöksistä, jotka haittasivat ammatin harjoittamista ja maan hallintaa. Haluttiin siis poliittista autonomiaa ja paikallista itsehallintaa. 1000-luvun alussa ryhdyttiin suoriin toimiin tavoitteiden tueksi ja 1100-luvulla kaupunkeihin syntyi orastava kunnallishallinto. Kauppiaiden killat osallistuivat alussa suoraan julkisen hallinnon kustannuksiin ja keskiluokka eriytyi omaksi etuoikeutetuksi ryhmäksi.

Vapaus oli perinteellisesti etuoikeutetun säädyn monopoli, mutta nyt se liitettiin asuinpaikkaan eli kaupunkiin. Maaorjat pystyivät saavuttamaan vapauden elämällä kaupungissa yhden vuoden ja päivän. Yhteisyyden perustaksi luotiin 1100-luvulla kunnallinen verotus, jolla rahoitettiin julkisia töitä ja jokaisen tuli osallistua varallisuuttaan tai kulutustaan vastaavalla tavalla. Pakotteena oli karkotus, ellei määrättyä veroa maksettu. Porvaristo kehitti myös oman koulutusjärjestelmän kirkollisen koulutuksen rinnalle ja heidän ansiosta paikalliset kielet otettiin käyttöön myös hallinnossa.

Kun 1000-luvun lopun mennessä aikaisemmat joutomaat otettiin tuottavaan käyttöön, sekä maalliset että kirkolliset herrat ryhtyivät perustamaan uusia kaupunkeja kasvavan tuoton toivossa. Uusien kaupunkien asukkaat olivat ”maaseudun porvareita”, jotka nauttivat paikallista autonomiaa. Kartanoiden luontaistalouden perinteellinen tavaratuotanto väheni ja korvautui kaupunkien ja maaseudun välisellä lisääntyvällä kaupalla. Kaupunkilaiset ja maalaiset olivat toisistaan riippuvaisia, mutta kaupungit hyötyivät työnjaosta enemmän kuin maaseutu. Siksi kaupunkien porvarit ryhtyivät mustasukkaisesti puolustamaan tuotantomonopolejaan maaseudun mahdollista kilpailua vastaan.

Pirennen arvio kunnallishallinnosta on positiivinen: Välikäsien häviäminen teki elämisen halvaksi porvareille, huijauksia ja korruptiota vastaan taisteltiin ankarasti, palkkatyöläisiä suojeltiin riistoa vastaan, heidän työtään ja palkkaansa säädeltiin, heidän terveytensä valvottiin, oppipoika- ja harjoittelujärjestelmä kehitettiin, ja naisten ja lasten työ kiellettiin. Siten yleisen hyvän tavoittelu oli hyvin laajaa: ”Antakaamme jokaisen auttaa toista, veljen lailla”. Patriotismin kohteena oli oma kaupunki, mutta sen kääntöpuolena oli maaseudun alistaminen ja ympäröivien kaupunkien karsastaminen.

Pirenne tänään

On hieman huvittavaa, että Kaarle Suuri on EU:n retoriikassa otettu Euroopan yhdistämisen symboliksi. Samalla tulee nimittäin korostettua itseensä käpertynyttä Eurooppaa. Ehkä EU, ulkoisten suojamuurien pystyttäjänä, on huomaamattaan keksinyt itselle hyvin ajankohtaisen symbolin?

Ulkoisen ja sisäisen suhde on myös kirjan esipuheen aiheita. Siinä McCormick ei kyseenalasta Pirennen keskeisiä väitteitä. Hän kuitenkin toteaa, että muutokset alkoivat nykytutkimuksen valossa paljon aikaisemmin ja loppuivat paljon myöhemmin kuin mitä Pirenne antaa ymmärtää. Monet muut, esimerkiksi North & Thomas tunnetussa kirjassaan The Rise of the Western World: A New Economic History, ovat polemisoineet Pirennen käsityksiä vastaan. Kritiikin mukaan talouden elpyminen ja kaupungistuminen olivat sisäsyntyisiä.

Kirjan teema kaukokaupan merkityksestä on tietysti aina ajankohtainen. Meillä yleisen kliseen mukaan maan talouden pelastamiseksi on lisättävä vienti. Päinvastaisista käsityksistä huolimatta maamme talous ei kuitenkaan ole, eikä ole ollut, erityisen avointa. OECD:n tilastoissa ulkomaankauppamme osuus bruttokansantuotteesta on keskimääräistä alhaisempi ja Pohjoismaiden alhaisin. Lisäksi työvoimamme tuottavuus on ollut parempaa kuin kilpailijamaissa (Ruotsi, Saksa) jo vuodesta 2010 lähtien, mutta siitä huolimatta vienti ei vedä. Hallituksen retoriikassa ja sen tarjoamissa eväissä on siis jotakin outoa. Prienne oli varmasti oikeassa siinä, että kaukokauppa ja talouden kehitys liittyvät toisiinsa, mutta miten, onkin jo toinen asia. Suomen kohdalla voisi hyvällä syyllä ajatella, että keskeisenä yynä talouslamaan on maan sisäisen ostovoiman puute.

Pirennen käsitys kaupunkilaitoksen ja taloudellisen kehityksen vastavuoroisuudesta on sekin ajankohtainen teema. Mainittakoon esimerkiksi maamme kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien suosima keskitetty aluehallinto, joka varmasti antaa hajakeskitystä paremmat mahdollisuuden talouden keskittämiselle. Missä määrin talouden keskittämisestä seuraa nopeampi talouskasvu on toisaalta varsin kyseenalaista – puhumattakaan veronmaksajille lankeavista sosiaalisista ja kulttuurisista kustannuksista.

Pääomamarkkinoiden kansainvälistyessä 1980-luvulla, jotkut aluetieteilijät hehkuttivat suurkaupunkien kasvua kaivamalla Henri Pirennin naftaliinista. Esimerkiksi ruotsalainen Åke E. Andersson kirjoitti häneen tukeutuen kirjan Tukholman seudun kasvun ja tiivistämisen välttämättömyydestä, käyttäen varhaisen keskiajan historiallista tilannetta perusteluna kansainvälisten investointien rajattomalle vapautumiselle Tukholman seudun ”kehittämiseksi”. Pirenne olisi tuskin rinnastuksesta riemastunut. Meilläkin keskitettyä aluehallintoa ajavien puolueiden kannattaisi opiskella hieman kaupungistumisen teoriaa. Suhteettoman suuri valtakunnallinen keskus on tunnusomaista nimenomaan kehitysmaille, eikä niinkään kehittyneille talouksille.

Maan omistus legalisoitiin laajemmin Euroopassa vasta 1800-luvun alussa Napoleonin lainsäädännön mukaisesti – siis yli 600 vuotta kirjassa käsitellyn aikakauden jälkeen. Puhuttaessa maan ”omistamisesta” keskiajalla syyllistyy helposti anakronismiin. Siksi kirjan maata käsittävät osiot on luettava varoen. Oikeudet määräytyivät maan haltijan mukaan, eikä universaalisten periaatteiden perusteella. Pirennen kuvaamia suuria törmäyksiä erilaisten oikeuskäsitysten välillä on tunnusomaista nykyajankin Euroopalle, missä alkuperäiskansojen ja muiden väestönosien perimäoikeudet törmäävät omistuksen nykyisiin määrittelyihin. Maan muuttuminen vapailla markkinoilla vaihtuvaksi tavaraksi on pitkä, ehkä loputon, prosessi. Vielä se ei ole näköpiirissä.

Kirjoittaessaan keskiaikaisista tapahtumista Pirennen innostuksen lähteenä olivat varmasti oman ajan ilmiöt kuten keskiluokan kasvu ja maailmankauppa. Tämän päivän perspektiivissä keskiluokan kulta-aika tuntuu sijoittuneen maailmansotien jälkeisiin vuosikymmeniin. Nyt keskiluokka näyttää proletarisoituvan kovaa vauhtia ja sen häviäminenkin on ennustettu. Pienomistusta on usein pidetty keskiluokan perustana, mihin Pirennekin viittaa. Varallisuus keskittyy kovaa vauhtia. Taustalukemiseksi suosittelen Credit Suissen Global Wealth Data Bookia, joka ilmestyy säännöllisin väliajoin. Jos keskiluokan synty oli tärkeätä Pirennen aikana ja varallisuuden keskittyminen meidän aikanamme, niin sopii toivoa, että pian ilmestyisi varallisuuden historiaan perustuva uusi kaupunkihistorian klassikko.

Pirennen kirja osoittaa klassikkokirjojen tärkein ominaisuus keskustelun innoittajana, eikä niinkään lopullisten vastausten antajana. Historian kirjoittaminen on subjektiivista siinä mielessä, että esitys perustuu kirjoittajan tekemiin valintoihin. Lisäksi historioitsija ei voi välttyä teostensa vääristävästä hyödyntämisestä. Historian tuntemus saattaa sivistää, siinä ehkä sen suurin merkitys. Sen sijaan historia tuskin opettaa kovin paljon, koska agnostikkona kuvittelen, että historialla ei ole päämäärää, se ei johda mihinkään. Olemme pakotettuja tulkitsemaan historiaa nykypäivän silmin, mutta tehdessämme omalle ajallemme oikeutta, teemme luultavasti sekä kirjoittajina että lukijoina menneille ajoille vääryyttä. Kaiken kukkuraksi ”nykypäivän silmä” tuntuu katselevan menneisyyttä tulevaisuuden kautta. Ilmankos harovasilmäisiä poliitikoita riittää.

Christer Bengs

TkT, johtava tutkija, Aalto yliopisto, professori emeritus