Claude-Nicolas Ledoux’n Arc-et-Senansin suolatehdas ”Chaux” 240 vuotta

Ville Lukkarinen

Claude-Nicolas Ledoux (1736–1806) on Étienne-Louis Boulléen (1728–1799) ohella tunnetuin niin sanotun vallankumousarkkitehtuurin – 1700-luvun lopun askeettisen ranskalaisklassismin – edustaja. Ledoux’n ideaalikaupunki Chaux mainitaan varmaankin kaikissa arkkitehtuurihistorian peruskirjoissa. Chaux on tunnettu nimenomaan teräskaiverrusten välityksellä, jotka kuvittavat Ledoux’n 1804 julkaistua kirjaa L’Architecture considérée sous le rapport de l’art, des moeurs et de la législation. Todellinen, rakennettu ”Chaux” oli suolantuotantolaitos itäisessä Ranskassa, Franche-Comtén alueella, Chaux’n metsän kupeessa ja nimeltään itse asiassa La Saline royale d’Arc-et-Senans. Sen peruskivi laskettiin vuonna 1775, 240 vuotta sitten. Arc-et-Senans on ollut vuodesta 1983 lähtien UNESCOn maailmanperintökohde. Se on mielenkiintoinen muistomerkki kokeelliselta Valistuksen ajalta ja myös antoisa arkkitehtuuriretkeilykohde syrjässä turistireiteiltä.

Vallankumouksellisten tyrmään ja syrjään sysäämä Ledoux unohtui arkkitehtuurihistorialliseksi kuriositeetiksi, kunnes saksalainen Emil Kaufmann julkaisi 1933 kirjansa Von Ledoux bis Le Corbusier. Kaufmann oli löytävinään oman aikansa funktionalistiselle modernismille lähtökohdan Boulléen ja Ledoux’n erikoisesta askeettisen klassismin suuntauksesta, jota hän hieman harhaanjohtavasti nimitti vallankumousarkkitehtuuriksi. 1960-luvulla virinnyt tutkimuksellinen kiinnostus Valistuksen aikaa ja uusklassismia kohtaan vasta lopullisesti paikansi ”vallankumousarkkitehtuurin” osaksi arkkitehtuurihistorian suurta kertomusta. Itse asiassa Arc-et-Senansin suolatehdas on paras säilynyt esimerkki tästä ilmiöstä, sillä suurin osa esimerkiksi juuri Ledoux’n toteutetuista rakennuksista on tuhoutunut. Toisaalta suurin osa näiden tekijämiesten erikoisista suunnitelmista jäi jo aikanaan piirustusplanssien kaksiulotteiseen maailmaan.

”Chaux” sai alkunsa hyvin konkreettisesta tilauksesta suolantuotantoon tarkoitettuna manufaktuurialueena. Ledoux alkoi kuitenkin kehitellä sen ympärille ajatusta kokonaisesta ideaaliyhteisöstä. On jäänyt hieman epäselväksi, missä vaiheessa tehdassuunnitelma ja utooppinen kaupunkisuunnitelma kohtasivat Ledoux’n mielessä: jo suunnittelun alkuvaiheissa 1770-luvulla vai vasta, kun tehdas oli jo rakennettu? Joka tapauksessa hän mietti tehdasalueen laajentamista Chaux’n kaupungiksi erityisesti sen jälkeen, kun oli vapautunut vankilasta ja pelastunut giljotiinilta 1795, mutta jäänyt vaille tilaustöitä.

Kuva 1.  Claude-Nicolas Ledoux, Eräs variaatio suunnittelusta Chaux’n kaupungista. Pierre-Gabriel Berthault’n kaiverrus. Kuva 116 Daniel Raméen toimittamasta  kirjasta Architecture de C. N. Ledoux (1847).
Kuva 1. Claude-Nicolas Ledoux, Eräs variaatio suunnittelusta Chaux’n kaupungista. Pierre-Gabriel Berthault’n kaiverrus. Kuva 116 Daniel Raméen toimittamasta kirjasta Architecture de C. N. Ledoux (1847).

Suolan vuosisatainen merkitys keskeisenä ja lähes ainoana säilöntäaineena sekä kemian teollisuuden tärkeänä komponenttina on asia, jota nykyään ei tule heti ajatelleeksi. Tämän tärkeyden vuoksi suolan tuotanto oli ancien régimen ajan Ranskassa monopolisoitu kruunulle, sitä verotettiin raskaasti, ja samalla sitä pakkomyytiin kansalle. Jura-vuorten seutu oli tärkeä suolantuotantoalue, sillä sen maanalaisten lähteiden suolavedestä saatiin haihduttamalla aikaan kiteistä vuorisuolaa. Se puristettiin levyiksi, pakattiin puuastioihin ja kuljetettiin myytäväksi ympäri Ranskaa. Tätä toimintaa varten tarvittiin määrättömästi puuta. Oivallinen paikka kyseiselle uudelle suolatehtaalle löytyi juuri tämän vuoksi 20 000 hehtaarin kokoisen Chaux’n metsän ja Loue-joen väliseltä tasaiselta kentältä, Arcin ja Senansin kylien välistä. Kohteeseen tullaan vielä nykyään Chaux’n edelleenkin valtavan metsäalueen lävitse vanhaa klassistisen viivasuoraa maantietä pitkin. Se muistuttaa, kuinka tärkeä osa kokonaisuutta tämä metsä on.

Suolan taloudellinen merkitys aiheutti sen, että sen tuotannon tehostamiseen panostettiin. Seitsenvuotisen sodan (1756–1763) jälkeisessä noususuhdanteessa tähän oli aiempaa paremmat mahdollisuudet. Suolan taloudellinen arvo merkitsi myös sitä, että tuotannon ja työntekijöiden valvontaan tuli kiinnittää erityistä huomiota. Itse asiassa vuoroissa työskentelevät työläiset asutettiinkin tuotantorakennusten välittömään läheisyyteen. Miljöönä ja yhteisönä Arc-et-Senans vertautuu suoraan meidän vanhoihin ruukinmiljöisiimme. Kyse on samanlaisista paternalistisessa valvonnassa toimineista manufaktuurilaitoksista, jotka muodostivat omanlaisensa, omavaraisen pienoisyhteisön. Arc-et-Senansin arkkitehtoninen asu ja sen koko taustafilosofia ovat kuitenkin pitemmälle mietittyjä kuin jossakin Fiskarsissa tai Billnäsissä on asianlaita.

Kuva 2. Kuninkaallinen suolatehdas La Saline royale d’Arc et Senans, Ranska. Kuva Ville Lukkarinen 2015.
Kuva 2. Kuninkaallinen suolatehdas La Saline royale d’Arc et Senans, Ranska. Kuva Ville Lukkarinen 2015.

Tehdasalueen 10 rakennusta on levitetty puoliympyränmuotoisen asemakaavan laidoille symmetrisesti, paviljonkimaisina yksikköinä. Äärimmäisen harkitut mittasuhteet ja julkisivujen riisuttu klassismi saavat ne näyttämään kompakteilta arkkitehtonisilta koruilta. Rakennuskanta sisältää kahden suuren tehdashallin lisäksi tiloja portinvartijoille, tehtaan johtajalle ja muulle hallinnolle sekä asuntolarakennukset tehtaan työläisille, puusepille ja tynnyrintekijöille. Alueen keskiakselia hallitsee muiden yläpuolelle kohoava johtajan rakennus (Maison du directeur). Sen hallitsevuus muistuttaa kaikkialle tehdasalueella ulottuvasta valvonnasta. Koko alue on vielä ympäröity korkealla aidalla. Foucaultmaisesti valvonta on kuitenkin pitkälti vain symbolista, ei konkreettista. Tämä tiivistyy johtajan asuinrakennuksen korkeassa lanterniinissa, josta koko aluetta voi ikään kuin valvoa, vaikka käytännössä tilaa ei olekaan suunniteltu mitään käyttöä varten.
Paviljonkien massoittelu niin, että asuinrakennukset ovat keskenään samanlaisia, tehdasrakennukset keskenään samanlaisia ja niin edelleen, kielii tietynlaisesta typologisesta ajattelusta. Tätä tukee harvojen ja alati toistuvien arkkitehtuuriaiheiden käyttö läpi koko projektin. Tämä systematiikka näkyy vielä selkeämmin toteutumattomissa rakennussuunnitelmissa, joita arkkitehti kehitteli ideaalikaupunkiaan varten. Rakennusten paviljonkimainen sijoittelu ja säteittäinen asemakaava olivat myös funktionaalinen ratkaisu. Ledoux itse kirjoitti siitä, kuinka se edesauttaa paloturvallisuutta sekä tehdassavujen haihtumista alueelta.

Kuva 3. Suolatehtaan johtajan hevostalli. La Saline royale d’Arc-et-Senans. Kuva Ville Lukkarinen 2015.
Kuva 3. Suolatehtaan johtajan hevostalli. La Saline royale d’Arc-et-Senans. Kuva Ville Lukkarinen 2015.

Boulléen ja Ledoux’n arkkitehtuuriajattelua määritti katsojassa ja kokijassa aikaansaatava psykologinen vaikutelma. Rakennuksen tuli ilmaista käyttötarkoituksensa ja luonteensa intuitiivisesti tajuttavassa muodossa. Sen ”lukemiseen” ei tarvittaisi suurta oppineisuutta, kuten akateemisen perinteen mukaisessa arkkitehtuurissa oli edellytetty. Boulléen ja Ledoux’n käsitys siitä, mikä on itsestään selvää toki poikkesi siitä, mikä meidän mielestämme on sitä. Esimerkiksi Arc-et-Senansissa jokaisen rakennuksen seinäpintoja jäsentää erikoinen dekoraatio, jossa antiikkisen uurnan suuaukosta on valuvinaan julkisivuun kivettynyttä (suola)vettä. Toisaalta, koko alueen sisäänkäyntinä toimii erikoinen rakennelma, jossa klassistinen pylväikkö kätkee sisäänsä jättimäiskokoisen, stalaktisen luola-aiheen. Tehdasalueelle kuljetaan nimenomaan tämän luolan lävitse. Kaikki tämä tietysti kertoo omalla sanattomalla kielellään suolavedestä ja sen lähteistä vuorten uumenissa. Tätä maan uumeniin viittavaa teemaa tukee Ledoux’n johtajan asunnossa käyttämä pylväsjärjestelmä, joka on vaikuttavasti abstrahoitu kehitelmä renessanssiarkkitehtien kaikkein primitiivisimmästä pylväsjärjestelmästä, niin sanotusta rustica-pylväästä.

Ledoux’lla oli edistyksellisiä ajatuksia arkkitehtuurista ja yhteiskunnasta yleensä, mutta hän oli ”aristokraattinen liberaali” absoluuttisen kuninkaanvallan ja paternalistisen kansanvalistuksen rajoissa. Hänen yhteiskunnallinen ajattelunsa liittyy ymmärrettävimmin 1700-luvun fysiokraattien oppeihin. Heillä oli mielenkiintoisia ajatuksia paluusta agraariin luontaistalouteen. Maan itsensä tarjoamien raaka-aineiden käyttö oli heidän mukaansa ainoa todellinen kansantaloudellisen vaurauden perusta. Kauppa ja sijoitustoiminta ei sitä ollut. Tässä kontekstissa luonnonsuolan merkitys voikin nousta lähes myyttiseksi, mistä Ledoux’lla tehdasta koskeva teksti L’Architecturessa on hupaisan runollinen esimerkki. Fysiokraateilta on peräisin myös ajatus ”luonnollisen ympäristön” moraalisesti kasvattavasta tehtävästä, ja tehdas- ja maatyöläisten moraalinen kasvatus oli Ledoux’n tärkeä tavoite hänen suunnitellessaan niin Arc-et-Senansin kuin kuvitteellisen Chaux’nkin asuinrakennuksia. Hän ajatteli toivorikkaasti saavansa kuriin alkoholismin, rikollisuuden ja löyhät seksuaaliset tavat yhteisöasumisella ja valvonnan takaavalla visuaalisella esteettömyydellä. Varsinkin vallankumouksen kokemusten jälkeen Ledoux’n mielessä ”luonnollinen ympäristö” tarkoitti samaa kuin juuri menetetty ancien régimen valistunut valvontayhteiskunta.

Ledoux’n L’Architecturesta käy myös ilmi, että – Boullée’n tavoin – hänen arkkitehtuuriajatteluaan leimasivat vieläkin kosmisemmat pohdinnat, jossa ihmisen osaa ajatellaan maan syvyyden ja taivaan äärettömyyden välisessä jännitekentässä, jota jatkuva elämän ja kuoleman kiertokulku jäsentää. Ledoux’n runolliset selvitykset siitä, kuinka Arc-et-Senansin ja sen ideaalikehitelmien ympyrämuoto ja säteittäiset kadut vastaavat auringon kiertokulkua ja linnunradan kaarta liittyvät juuri tähän: ”Suolatehtaan muoto on yhtä puhdas kuin se, jonka aurinko reitillään piirtää.” Näiden ajatusten on katsottu viittaavan myös vapaamuurarien okkultististen oppien vaikutukseen. Ledoux’lla oli heihin vahvat asiakassuhteet.

Arc-et-Senansin alue on nykyään museo- ja konferenssikeskus. Alusta asti huonosti tuottanut tehdas suljettiin 1895. Silloin rakennukset olivat vielä melko hyväkuntoiset, vaikka suola on syönyt rakennuskiveä paikka paikoin pahastikin, niin kuin vieläkin voi nähdä. Huolenpidon puutteessa rakennukset raunioituivat pahoin jo 1900-luvun alkupuolella. Vanhat valokuvat näyttävät alueen lohduttoman erinäköisenä kuin tänä päivänä: katot ovat sortuneet, piha pusikoitunut. Johtajan rakennuksen pylväikkö jopa räjäytettiin hajalle 1925. 1930-luvulla rakennuksia ryhdyttiin korjaamaan talli- ja maneesirakennuksiksi järein betonirakentein. Kaksi suolatehdasrakennusta ovatkin nykyään vain suuria teräsbetonihalleja. Niiden ulkoarkkitehtuuri jätettiin onneksi alkuperäiseen asuunsa. Vasta 1960-luvulta lähtien aluetta on korjattu aidolla antikvaarisella otteella. Vuodesta 1972 lähtien siellä on toiminut kulttuurikeskus (Centre culturel de rencontre), jonka alkuperäinen tehtävä oli tulevaisuudentutkimus, mutta tällä hetkellä toiminta näyttäisi rajoittuvan harvakseltaan järjestettäviin konferensseihin. Alue toimii nyt nimenomaan museo- ja tapahtumapaikkana.

Kirjallisuus

Etlin, Richard A. (1984). The Architecture of Death. The Transformation of the Cemetery in Eighteenth-Century Paris. Cambridge, Massachusetts & London, England: MIT Press.
Etlin, Richard, A. (1994). Symbolic Space. French Enlightenment Architecture and Its Legacy. Chicago & London: University of Chicago Press.
Ledoux, Claude-Nicolas (1983). L’Architecture considérée sous le rapport de l’art, des moeurs et de la legislation. Premier volume. [Faksimilepainos]. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.
Rabreau, Daniel (2002). La Saline royale d’Arc-et-Senans. Un monument industriel. Allégorie des Lumières. Paris: Belin-Herscher.
La Saline royale d’Arc-et-Senans (2011). Site inscrit au patrimoine mondial de l’UNESCO. Paris: Scala.
Vidler, Anthony (1990). Claude-Nicolas Ledoux. Architecture and Social Reform at the End of the Ancien Régime. Cambridge, Massachusetts & London, England: MIT Press.