Ari Hynynen & Jari Kolehmainen

Kaupungit käyvät läpi jatkuvia muutosprosesseja, joilla on eri aikoina omat ominaiset ilmenemismuotonsa. Nyt monissa suomalaisissa kaupungeissa muutokset kohdistuvat rautatieasemien tuntumaan johtuen raideliikenteen muutoksista ja kaupunkikeskustojen tiivistämistrendistä. Kaupunkien kehittämisintoa lisäävät osaltaan ne asemanseutujen erityispiirteet, jotka näyttäisivät tarjoavan mahdollisuuksia uudenlaiseen paikalliseen elinkeino- ja innovaatiopolitiikkaan. Tässä artikkelissa analysoidaan asemanseutukehittämistä osana laajempaa kaupunkikehittämisen jatkumoa, jossa yhdistyvät niin elinkeino- ja innovaatiopolitiikka kuin kaupunkisuunnittelukin. Käsitteellinen tarkastelu yhdistetään empiirisiin huomioihin Seinäjoen kehityspolusta ja erityisesti sen asemanseudun kehittämisprosessista.

Johdanto

Osaamisvetoinen kehittäminen ja innovaatioympäristöjen luominen ovat olleet suomalaisen kaupunkikehittämisen keskeisiä teemoja viimeisimpien vuosikymmenien aikana. Usein se on mielletty suurempien kaupunkiseutujen toimintaan kuuluvaksi, mutta yhä laajemmin myös pienet ja keskisuuret kaupungit ovat liittyneet tähän virtaan. On myös ajateltu, että taloudellinen menestys ja innovaatioiden syntyminen edellyttävät suurta ”institutionaalista tiheyttä”, eli koulutus- ja tutkimuslaitoksia, teknologian kehittäjä- ja hyödyntäjäyrityksiä, sekä taloudellista pääomaa ja muita samaan ketjuun kuuluvia toimijoita (esim. Amin & Thrift 1995; Keeble & al. 1999). Viimeisimmän reilun vuosikymmenen aikana keskustelussa on painottunut institutionaalisten ja rakenteellisten tekijöiden rinnalla myös osaavien ja luovien yksilöiden merkitys. Keskustelun keskeisin liikkeellepanija on ollut professori Richard Florida (esim. 2002; 2005). Tämä näkökulma on painottanut edelleen kaupunkien laadun merkitystä: kaupungin fyysiset, sosiaaliset ja symboliset ominaisuudet puitteistavat osaltaan innovaatioiden syntyä. ”Floridalaisen” lähestymistavan rinnalla muun muassa paikallisen innovaatioympäristön käsitteistö on nostanut esiin nimenomaan yksilöiden ja heidän keskinäisen dynamiikkansa merkitystä innovaatiotoiminnassa (Kolehmainen 2004; 2008).

Aivan viime vuosina ratapihat, asemat ja asemanseudut ovat nousseet Suomessa yhä tärkeämmiksi kaupunkien kehittämiskohteiksi. Kehittämispoliittisissa prosesseissa niitä lähestytään kuitenkin usein verrattain kapeasta, joskin sinällään perustellusta liikenteellisestä lähtökohdasta (vrt. Meriläinen & Kunnas 2014). Artikkelimme lähtökohta on, että asemanseuduilla voisi olla tätä merkittävämpi rooli kaupunkikehittämisessä.

Alun perin ratalinjat ja niihin kytkeytyvät asemat sijoitettiin kaupunkikeskustojen reunoille, kun rautateiden rakentaminen alkoi 1860-luvulla Suomen teollistuessa. Ajan myötä kaupungit ovat kuitenkin rakentuneet asemien ympärille, ja tästä johtuen radat saavat aikaan estevaikutuksia, joita pyritään ehkäisemään ratojen alituksilla ja ylityksillä. Käyttöä vaille jääneistä ratapihoista on kaupunkien tiivistyessä tullut arvokasta keskustojen tonttimaata, mutta samalla ne ovat osoittautuneet vaativiksi suunnittelukohteiksi. Asemanseutujen kehittämisen haaste koskee Suomessa tällä hetkellä sekä suuria että keskisuuria kaupunkeja.

Länsi-Euroopassa sama vaihe on koettu jo aiemmin, kun nopeita junayhteyksiä alettiin rakentaa 1990-luvulla suurten kaupunkien välille. Nämä mittavat infrastruktuurihankkeet laukaisivat myös kaupunkikeskustojen kehittämishankkeita, kun samaan aikaan perinteisen teollisuuden alasajo vapautti suuria maa-alueita asemien ympäriltä. Oman lisänsä tähän kehitykseen toi rautatieyhtiöiden yksityistäminen, jonka vuoksi ne aktivoituivat kiinteistökehitysliiketoiminnassa. Myös kaupunkien oli pystyttävä uudistamaan keskustojaan ja lisäämään vetovoimaansa, joten asemanseudut tarjosivat hyviä mahdollisuuksia joukkoliikenne- ja kävelypainotteisten alueiden lanseeraamiselle. (Bruinsma et al. 2008; Peters & Novy 2012a; 2012b.)

Suomessa paineet purkautuivat myöhemmin ja osittain myös eri syistä. Nyt 2010-luvulla eri puolilla maata on kehitteillä samaan aikaan yli kymmenen asemanseutua, sekä Helsingin ympäristössä kokonainen asemien ketju. Pääkaupunkiseudun merkittävin asemanseutu, Pasila, on jo rakenteilla, ja toinen merkittävä asemanseutu, Tikkurila, on suurimmaksi osaksi rakennettu. Näihin kahteen kohdistuneet kehittämispaineet ovat olleet kaikista suurimmat, ja toteuttamiseen johtaneet prosessit ovat käynnistyneet jo parikymmentä vuotta sitten.

Nyt käynnissä olevan laajan kehittämisaallon on saanut aikaan joukko erilaisia muutosajureita, jotka luovat painetta asemanseutujen uudistamiseen. Näihin voidaan lukea esimerkiksi tavaralogistiikan muutokset, jotka ovat vapauttaneet ratapihojen maa-alueita muuhun käyttöön (Hesse 2008, 15–16), tai laajempi aluerakenteen transformaatio kohti verkostomaista muotoa (YM & al. 2015), jossa asemanseudut näyttäytyvät laajentuneiden työssäkäyntialueiden liikenteellisinä solmukohtina ja kehittyvien paikalliskeskuksien ytiminä.

Muutospaineita on luotu myös politiikan puolelta, sillä esimerkiksi kaupunkien kasvusopimusmenettelyssä (TEM 2016) asemanseudut on nostettu keskeiseen rooliin. Suomen aluerakenne hahmottuu keskeisiltä osiltaan kasvuvyöhykkeinä, joiden runkoina toimivat tehokkaat liikenteen infrastruktuurit. Helsinki–Seinäjoki-akseli, eli niin sanottu Suomen kasvukäytävä¹ muodostaa keskeisen vyöhykkeen, jonka selkärankana toimii päärata. Vyöhykkeiden toiminnallinen tehokkuus edellyttää joukkoliikenteen liikkumistapaosuuden vahvistamista, mutta tärkeä muutosajuri on myös vähähiilisyyden tavoite, johon valtiot ovat sitoutuneet kansainvälisin sopimuksin.

Asemanseutujen rooli liikennevirtojen tehostamisessa on merkittävä. Useat teknologian kehittäjäorganisaatiot valmistelevat kehittämisalustojaan yhteistyössä kaupunkien kanssa juuri asemanseuduille. Matkaketjujen intermodaalinen yhteensovittaminen ja arkiliikkumisen sujuvuus ratkaistaan keskeisiltä osiltaan liikenteen solmukohdissa. Vaikka ”Mobility as a Service” (MaaS) pitää sisällään koko liikenteen ajattelutavan muutoksen (esim. Litman 2013; Heikkilä 2014), monet sen käytännön sovellukset konkretisoituvat parhaiten asemanseuduilla.

Samaan aikaan kaupunkien kehittämisorganisaatiot, joiden rooli on varsin keskeinen asemanseutujen kehittämisessä, ovat tunnistaneet näihin alueisiin sisältyvän potentiaalin kaupunkikehitykselle. Potentiaaleihin kuuluvat tyypillisesti asemanseutujen sijaintiedut liikenneverkostojen keskeisissä solmukohdissa, joiden hyvä saavutettavuus tarjoaa uudenlaisia toimintamahdollisuuksia yrityksille, palveluille sekä asumiselle. Lisäksi asemanseudut sijaitsevat useimmiten kaupunkien ydinkeskustoissa tarjoten monipuolisia mahdollisuuksia taloudelliselle arvonluonnille. Kaupunkien on helppo nähdä asemanseuduissa monenlaisia uusiutumisen mahdollisuuksia, koskevat ne sitten kaupunkikuvaa, elinkeinotoimintaa tai jotain muuta kaupungin vetovoimatekijää.

Asemanseuduilla maankäytön ja liikenteen keskinäinen vuorovaikutus kulminoituu. Asemanseutujen hyvä joukkoliikennesaavutettavuus luo edellytykset työpaikkojen ja palveluiden sekä asumisen sijoittumiselle lähialueille. Asemien liikkujavirrat luovat välitöntä kysyntää paikallisille palveluille. Toisaalta lähialueen työpaikat, palvelut ja asuminen luovat kysyntää joukkoliikennepalveluille. Asemanseudut ovat vetovoimaisia asumisen alueita erityisesti vähähiilisyyttä, palveluja ja hyvää saavutettavuutta arvostaville asukkaille.

Artikkelin tavoite, ote ja aineisto

Tässä artikkelissa keskitytään suomalaiseen kontekstiin ja sen tavoitteena on pohtia, kuinka nämä kaksi edellä mainittua kaupunkikehittämisen trendiä, eli innovaatioympäristöjen ja asemanseutujen kehittäminen, voivat liittyä yhteen. Tarinan päähenkilöksi nostetaan keskikokoinen kaupunki, Seinäjoki, jonka kehityspolussa mainitut trendit ovat osin jo kaupungin pienen mittakaavan takia harvinaisen erottuvina ja selväpiirteisinä läsnä. Seinäjoen tarinalla on kuitenkin myös yleisempää ilmaisuvoimaa, sillä monet muutkin suomalaiskaupungit ovat kulkeneet samansuuntaisia kehityspolkuja.

Seinäjokea on kehitetty strategisesti erilaisten mikrotasoisten innovaatioympäristöjen kimppuna sekä immateriaalisessa että materiaalisessa mielessä. Kehittämistyön tavoitteena on ollut, ja on jatkossakin, yhtäältä vahvistaa kaupunkiseudun osaamis- ja innovaatiotaloutta rakentamalla sitä fyysiseksi tilaksi, ja toisaalta löytää kaupunkisuunnitteluun uutta vetovoimaisempaa virettä ja urbanismia kaupungin toiminnallisuudesta ja uusista avainaloista. Viime vuosina keskeiseksi kaupunkikehittämisen kohteeksi noussut asemanseutu tarjoaa tässä suhteessa aivan uudenlaisen haasteen. Kuinka sen tarjoamat mahdollisuudet kyetään hyödyntämään tavalla, joka ilmentää tulevaisuuden innovaatiotoiminnan vaatimuksia mahdollisimman hyvin?

Pohdinta on juuri nyt ajankohtaista, sillä Seinäjoki on tulossa vaiheeseen, jossa on tehtävä merkittäviä kaupunkikehittämisen ja -suunnittelun linjavalintoja. Tällaisessa tilanteessa on suuri houkutus tarttua helppoihin mahdollisuuksiin, jotka näyttävät tukevan kaupungin kasvua. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa nyt muodissa olevan korkean rakentamisen (ks. esim. Hasu & Staffans 2014). Tärkeämpää olisi kuitenkin katsoa pintatrendien taakse ja löytää kaupunkia kestävästi uudistavia ja profiloivia ratkaisuja.

Tämä artikkeli perustuu pääosin kahteen tutkimus- ja kehittämishankkeeseen, jotka on viety läpi 2010-luvulla. Näistä ensimmäisessä, Interreg IVC -ohjelmasta rahoitetussa Unicreds–hankkeessa tarkasteltiin kuinka yliopistot, elinkeinoelämä ja julkinen sektori voisivat kehittää yhteistyötään. Hankkeen Suomen osiota johti Seinäjoen yliopistokeskus, ja siihen osallistui korkeakouluja, kehittämisorganisaatioita ja viranomaisia kaikkiaan kuudesta eri maasta. Omassa hankeosiossamme analysoimme innovaatiopolitiikan ja kaupunkisuunnittelun yhteisvaikutuksia 1990-luvulta 2010-luvulle käyttäen ”laboratoriona” kohdekaupunkiamme Seinäjokea (Hynynen & Kolehmainen 2011). Tämän hankkeen puitteissa ei kerätty erillistä empiiristä aineistoa, vaan siinä tukeuduttiin aiempaan kirjallisuuteen, raportteihin ja analyyseihin, sekä siihen tutkimus- ja kehittämistyöhön, jota olemme Seinäjoella useiden hankkeiden puitteissa tehneet. Unicreds-hanke on kuitenkin syytä mainita, koska tuon tutkimusprosessin yhteydessä kehitettiin se peruslähestymistapa, jota tässäkin artikkelissa hyödynnetään.

Seinäjoen kaupungin koordinoimassa Tekes-rahoitteisessa SmartStation-projektissa tavoitteena oli puolestaan luoda keskeisten kaupunkitoimijoiden kanssa yhteistyössä menetelmiä, joilla kaupungit voivat suunnitella, hankkeistaa ja valmistella asemanseutujensa toteuttamista osana kaupunkikeskustojen laajempia kehittämisprosesseja. Hankkeessa työstettiin myös yleisempää hankintamallia kehittyvien kaupunkialueiden innovatiiviseen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tässäkin projektissa kohdekaupunkina oli Seinäjoki. (Hynynen & al. 2014.)

SmartStation-hankkeen keskeisenä toimintamuotona olivat työpajat, joita järjestettiin kaikkiaan kolme vuosina 2013–2014. Työpajoissa ideoitiin Seinäjoen asemanseudun tulevaisuutta ja niiden tavoitteena oli sidosryhmien osallistaminen, yhteisten visioiden luominen sekä tiedon kerääminen yhdyskuntarakenteen ja kaupunkiympäristön strategisen kehittämisen tueksi. Työpajoihin osallistui laajasti asemanseudun kehittämisen sidosryhmiä alkaen maanomistajista ja päätyen kaupungin tutkimus- ja kehittämistoimijoihin. SmartStation –hankkeen yhteydessä toteutettiin työpajojen lisäksi asemanseudun kehittämisen kannalta keskeisten organisaatioiden edustajien haastatteluja 13 kappaletta. Haastateltavien joukko koostui maanomistajien, kiinteistökehittäjien, rakennuttajien, rakennusliikkeiden sekä asemanseudulla toimivien organisaatioiden edustajista.

Työpajoilla ja haastatteluilla oli toisiaan täydentävät tarkoitukset. Työpajatyöskentelyssä keskityttiin rohkeaan ja lennokkaaseen sisällölliseen visiointiin. Haastattelujen tavoitteena oli puolestaan täydentää työpajatyöskentelyssä muodostuneita näkemyksiä alueen toteutukseen liittyvien realiteettien ja reunaehtojen hahmottamisella. Sekä työpaja- että haastatteluaineistoja analysoitiin tyypillisen sisällönanalyysin keinoin. SmartStation-hankkeen rooli tämän artikkelin synnyssä on merkittävä, sillä sen puitteissa tehty empiirinen työ auttoi hahmottamaan asemanseudun merkitystä ja mahdollisuuksia sekä elinkeino- ja innovaatiopolitiikan että yhdyskuntasuunnittelun näkökulmista.

Edellä mainittujen hankkeiden yhteydessä ja niiden rinnalla olemme osallistuneet asemanseutujen kehittämisprosesseihin erilaisten toimeksiantojen kautta muun muassa Kouvolassa, Lappeenrannassa ja Lahdessa. Nämä ovat olleet joko yksittäisiä työpajoja tai muutaman työpajan sarjoja. Pääkaupunkiseudulla osallistuimme Elinvoimaa asemanseuduille! -hankkeen (ELIAS) puitteissa pienehköön osahankkeeseen, jossa hahmoteltiin asemanseuduille soveltuvia kehittämis- ja investointikonsepteja. Lisäksi olemme osallistuneet kansallisen MAL-verkoston ja Tekesin järjestämiin seminaari- ja työpajatilaisuuksiin, joihin ovat osallistuneet useiden kaupunkien asemanseutujen kehittämisestä vastaavia tahoja. Näiden hankkeiden ja yhteistyöprosessien kautta olemme saaneet konkreettista lähituntumaa muihin asemanseutujensa kehittämistyötä tekeviin kaupunkeihin. Ne ovat vauhdittaneet tässä artikkelissa esitettävän käsitteellisen ajattelun kehittymistä, jota havainnollistamme Seinäjoen tapaustutkimuksella. Samalla työskentely useiden kaupunkien kanssa on osoittanut, että tässä artikkelissa kehiteltävillä ajatuksilla on Seinäjoen tapausta yleisempää merkitystä.

Artikkelissa tarkastellaan innovaatiopolitiikan ja kaupunkikehittämisen yhteistä evoluutiota 1990-luvulta lähestyen tätä päivää. Tarkastelussa tukeudutaan kotimaiseen ja kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen, ja yleisemmän tason analyyseista laskeudutaan aina välillä kohdekaupunkimme todellisuuteen. Esitetty kuvaus muodostaa eräänlaisen kehityskertomuksen, joka päättyy nykyhetkeen ja tarkastelumme relevanssin arviointiin tiivistyen lopulta sellaisten suuntaviivojen hahmotteluun, joihin osaamisvetoinen kaupunkikehittäminen voisi tukeutua tästä eteenpäin. Artikkelin laatimisessa on hyödynnetty niin sanotun monitriangulaation periaatteita. Ensinnäkin siinä luodaan samaan empiiriseen todellisuuteen kaksi erilaista teoreettista näkökulmaa kahden tutkijan voimin. Toisaalta sen työstämisessä on hyödynnetty erilaisia itsekerättyjä empiirisiä ja muita aineistoja sekä erilaisia empiirisiä konteksteja.

Näistä lähtökohdista tavoitteenamme on 1) tarjota uskottava ja perusteltu kuvaus innovaatiopolitiikan ja kaupunkikehittämisen yhteisestä evoluutiosta, sekä 2) tarkastella erityisesti asemanseutujen roolia osana osaamisperustaisen kaupunkikehittämisen jatkumoa. Näin ollen päätutkimuskysymys voidaan muotoilla seuraavasti: millaisilla edellytyksillä innovaatiopolitiikkaa voidaan tukea tilallisesti kaupunkikehittämisen ja -suunnittelun keinoin? Tämän kysymyksen käsittelyn lisäksi artikkelimme pyrkii tarjoamaan lähtökohtia keskustelulle ja jatkotutkimuksille.

Osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen kerrostumia

Teknologiakeskus pääsylippuna kilpakentälle

Kilpailukyvyn kehittäminen on ollut kaupunki- ja aluekehittämisen ydintä 1990-luvulta lähtien. Talouden kehittyminen yhä tietointensiivisemmäksi ja globaalin työnjaon syventyminen ovat johtaneet siihen, että myös kaupunkikehittämisessä tiedon, teknologian ja osaamisen merkitys on noussut vahvasti. Erikokoiset kaupungit ovat tehneet omien resurssiensa puitteissa merkittäviä satsauksia omaan osaamisperustaansa. Tämä pätee myös Seinäjokeen, jonka panostuksia voi pitää lähtötasoon ja kaupungin kokoon nähden huomattavina. Taustalla on pitkäjänteinen osaamisperustainen strategia (Kolehmainen & Alarinta 2009; Kolehmainen & al. 2015; Pelkonen & Nieminen 2015). Tämän kilpailukykytarinaan pohjautuvan osaamisperustaisen kaupunkikehittämisen ensimmäisen aallon avaintoimijoita ovat yliopistot ja korkeakoulut sekä teknologiakeskukset.

Alueellisen innovaatiojärjestelmän rakentaminen ja paikallisten innovaatioympäristöjen kehittäminen liittyvät osaksi alueellisen kilpailukyvyn kehittämistä. Yliopistojen alueellista kytkeytyneisyyttä ja roolia innovaatiojärjestelmässä on tarkasteltu käyttäen triple helix -käsitettä (Gunasekara 2006; Etzkowitz & Leydesdorff 1995; 2000; Etzkowitz 1998; 2002), jonka mukaan uusien innovaatioiden luomisessa on oma tärkeä roolinsa elinkeinoelämällä, yliopistoilla ja hallinnolla. Fyysisen kaupungin näkökulmasta yliopistojen ja korkeakoulujen kehittämisessä on jo pitkään tunnistettu houkuttelevien kampusalueiden luomisen tärkeys. Yhtenäinen, puistomainen ja viihtyisä kampus on ollut yliopistoille ja korkeakouluille paitsi toiminnallinen asia myös imagotekijä. Viime vuosien kansainvälisenä trendinä monet yliopisto- ja korkeakoulukampukset ovat pyrkineet entisestään avautumaan osaksi kaupunkia ja kaupunkielämää esimerkiksi tuomalla kampusalueelle palveluita, jotka on suunnattu koko kaupungille, eikä vain korkeakouluyhteisölle. Kampuksien toimintojen monimuotoistuminen on johtanut siihen, että myös niiden kehittäminen ja johtaminen eri ulottuvuuksillaan lähestyy kaupungin johtamista (den Heijer 2012). Samalla kampuksia kehitetään edelleen myös oppimisympäristöinä. Tässä työssä voidaan hyödyntää käyttäjälähtöisyyden ja yhteiskehittelyn periaatteita (Nenonen et al. 2015).

Teknologiakeskusten osalta suurin rakennusbuumi Suomessa ajoittui 1980- ja 1990-luvuille. Tuolloin myös muotoutuivat teknologiakeskusten keskeisimmät lähtökohdat ja tavoitteet (ks. myös Mäki & Sinervo 2001, 25; Chan & Lau 2005, 1216; Kolehmainen 2005, 256.): 1) kiinteistöliiketoiminta ja erilaisten tietointensiivisten toimintojen kasaantuminen, 2) toiminnalliset yhteydet yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin, sekä 3) tiedon ja teknologian siirto edellä mainituista instituutioista yrityksiin. Lähtökohtana useimmissa kaupungeissa on ollut se, että teknologiakeskukset sijaitsevat lähellä korkeakoulukampuksia tai että toiminnot jopa sekoittuvat. Pyrkimyksenä on ollut siis edesauttaa eri toimijoiden välistä vuorovaikutusta. Suunnittelun tavoitteena on ollut luoda tiloja, joissa eri toimijoiden satunnaiset kohtaamiset ovat mahdollisia ja jotka luovat edellytyksiä monimuotoiselle yhteistyölle.

Seinäjoella osaamisperustaisen kaupunkikehittämisen ensimmäinen aalto näkyy erityisesti kampusalueen ja teknologiakeskusympäristöjen kehittymisenä. Seinäjoella on merkittävä, monialainen ammattikorkeakoulu ja viiden yliopiston yhteinen yliopistokeskus, jonka suojissa toimii noin 20 professuurivetoisen tutkimusryhmän verkosto. Seinäjoen kaupunkikeskustan puoleiselle rannalle 1990-luvulla rakennettu kampustalo ja koulutuskäyttöön muunnettu vanha lääninsairaala muodostivat perustan Seinäjoen kilpailukykytarinalle. Vasta kuitenkin teknologiakeskus Framin perustaminen ja sen toimintamallin kiteytyminen vuosituhannen vaihteessa johtivat merkittäviin fyysisiin manifestaatioihin, kun rakennettiin tilat ammattikorkeakoululle, teknologiayrityksille ja yliopistojen yksiköille (Orrenmaa 2010). Framin alue on edelleen laajentunut ja kehittynyt, kun uusien yritystilojen lisäksi ammattikorkeakoulun toimintoja on keskitetty sinne.

Vaikka Framin rakennuskompleksi muodostaa nykyisellään teknologiapuiston ytimen, niin käytännössä Seinäjoen rakennettu fyysinen innovaatioympäristö on paljon laajempi. Siihen kuuluvat muun muassa 1990-luvun puolivälissä perustettu Foodwest, sekä 2000-luvun alussa perustettu Mediwest rakennuksineen. Foodwest on elintarviketeknologian kehitysyritys, jonka tehtäviin kuuluu elintarvikealan tuotekehitys, markkinatutkimus, laadunhallinta ja tekniset palvelut. Samassa ympäristössä on myös toimitilaa yrityksille ja muille alan toimijoille. Mediwest on puolestaan terveysteknologiakeskus, joka kehittää uusia tuotteita ja palveluja sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Molempien keskusten yhteydessä toimii professoreja tutkimus- ja kehittämistyössä.

Kaikissa näissä teknologiakeskusympäristöissä on tarkoitus tuoda yhteen erilaisia toimijoita, kuten esimerkiksi tutkijoita ja tutkimuksen hyödyntäjiä. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta toteutukset edustavat kuitenkin tuttua modernistista perinnettä, joka jakaa kaupunkitilaa monofunktionaalisiin vyöhykkeisiin ja enklaaveihin. Teknologiakeskukset edistävät omaa sisäistä vuorovaikutustaan, mutta ne eivät vielä ole jännitteisiä, hybridejä kaupunkitiloja, joissa keskenään täysin erilaiset vaikutteet kohtaavat.

Frami, Foodwest ja Mediwest ovat sijoittuneet Seinäjoen keskustan ulkokehälle omien tavoitteidensa mukaisesti erillisinä osaamisvetoisina työpaikka-alueina, eikä niitä ole pyritty limittämään kaupungin keskustatoimintojen yhteyteen. Seinäjoen mittakaavassa keskusta on toki hyvin saavutettavissa. Yhtä kaikki, osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen ensimmäisen aallon kaupunkitilallinen ilmiasu on merkityksellinen: laadukkaat kampukset ja komea arkkitehtuuri yhdessä ovat taanneet käyttäjilleen hyvän saavutettavuuden henkilöautolla, toimivat tilat, ja Seinäjoelle välineitä paikkamarkkinointiin kaupunkien välisessä kilpailussa.

Kesannot ja itseuudistumisen kapasiteetti

Nykyinen yhteiskunnallis-taloudellinen tilanne korostaa alueiden jatkuvan uudistumisen merkitystä. Yhä uusia eurooppalaisia, amerikkalaisia, aasialaisia ja afrikkalaisia kaupunkeja nousee sille samalla osaamisvetoisen kilpailun kentälle, jolle suomalaiset kaupungit ovat 1990-luvulta lähtien pyrkineet. Absoluuttinen tai suhteellinen kilpailuetu on mahdollista menettää yhä helpommin nopeasti muuttuvassa taloudellisessa maisemassa. Muutos tapahtuu samanaikaisesti eri tarkastelutasoilla, eli maanosien välillä, kansallisvaltioiden välillä, kansallisvaltioiden sisäisten kaupunkiseutujen välillä ja edelleen kaupunkiseutujen ja kaupunkien sisällä. Varsin usein suuret muutokset tapahtuvat kriisien vaikutuksesta, minkä vuoksi moninäkökulmainen keskustelu alueellisesta ”resilienssistä” on vilkastunut viime vuosina voimakkaasti (esim. Sotarauta & Srinivas 2006; Christopherson 2010). Näissä evolutionaarisissa aluetulkinnoissa korostetaan moninaisuuden ja variaation merkitystä uusiutumisen keskeisenä lähteenä.

Kriisien lisäksi useissa merkittävissä kehityskuluissa myös sattuman merkitys on ollut suuri. Seinäjoen seudun nousussakin on varmasti ollut sellaisia elementtejä ja tekijöitä, joita ei ole kyetty suunnittelemaan tai edes ennakoimaan. Elinkeinopolitiikalla ja aluekehittämistyöllä onkin omat rajoitteensa. Vain poikkeusoloissa on mahdollista suoraan ja nopeasti vaikuttaa taloudelliseen kehitykseen. Tämä on erityisen totta nyt, kun taloudelliset ja yhteiskunnalliset prosessit ovat yhä keskinäisriippuvaisempia ja kompleksisempia. Tällaisessa maailmassa alueellinen elinkeino- ja innovaatiopolitiikka on leimallisesti tietoisten kehittämispyrkimysten ja yllättävien kehityskulkujen kohtaamispinta.

Itseuudistumisen kapasiteettia korostava ajattelu perustuu siihen, että kaupunkiseutujen kehittäminen on pohjimmiltaan strategista sopeutumista. Yksikään kaupunkiseutu ei voi täysin muokata omaa toimintaansa tai toimintaympäristöään haluamansa kaltaiseksi. Osaamis- ja innovaatiovetoisen globaalitalouden strategisuus ei ole suunniteltua kuin osin. (Ks. Boschma & Sotarauta 2007; Sotarauta & Srinivas 2006.) Moninaisuus korostuu, sillä emme koskaan voi täysin ennakoida tulevaa kehitystä ja/tai ottaa sitä haltuun erilaisilla kehittämisohjelmilla ja -järjestelmillä tai muilla tietoisilla politiikkatoimilla. Yhtäältä moninaisuus mahdollistaa uudet ja yllättävät kehityskulut ja toisaalta se varmistaa, että ainakin jotkin kaupunkiseudun toimijoista ovat kykeneviä tarttumaan nopeasti uusiin avautuviin mahdollisuuksiin.

Itseuudistumisen kapasiteetti rakentuu klassiselle jaolle uuden etsintään eli ”tutkimusmatkailuun” (”eksploraatio”) ja olemassa olevan hyödyntämiseen (”eksploitaatio”), sekä näiden integraatioon. Alueellisessa mielessä ”tutkimusmatkailuun” kuuluvat uuden tiedon sekä uusien resurssien ja kompetenssien luominen ja etsiminen, mikä konkretisoituu esimerkiksi yliopistojen perustutkimuksessa, suurten osaamisintensiivisten yritysten tutkimus- ja kehittämistoiminnassa, sekä muissa sellaisissa toiminnoissa, joissa etsitään ja luodaan tulevaisuutta ilman selkeitä kysymyksiä (Sotarauta & al. 2007). Talouden rakenteiden näkökulmasta myös uudet ja etenkin start up -yritykset voidaan nähdä ”eksploraation agentteina”: ne voivat toiminnallaan paitsi hyödyntää markkinoita, mutta myös luoda niitä. Vastaavasti voidaan ajatella, että esimerkiksi itseisarvoinen taide, luovat ja kulttuuritoiminnot sekä erilaiset alueelliset marginaali-ilmiöt voivat edustaa eräänlaista alueellista ”tutkimusmatkailua”; tunkeutumista vieraisiin teemallisiin sfääreihin, jotka voivat tulla taloudellisesti merkityksellisiksi vasta paljon myöhemmin. Esimerkiksi monien kasvavien ja taloudellisesti merkityksellisten luovien alojen juuret ovat alueellisesti jonkinlaisissa marginaali-ilmiöissä. (Kainulainen 2005; Ruokolainen 2008.)

Itseuudistumisella ja itseuudistumisen kapasiteetilla on uudenlaisia vastineita myös fyysisen kaupunkikehityksen puolella. Kaupunkikeskustojen käytöstä poistuneet teollisuustilat ovat tästä hyvä esimerkki. Tällaisiin tiloihin hakeutuu pieniä, aloittelevia yrityksiä ja kulttuuriteollisuuden toimijoita ja harrastajia. Syynä tähän ovat edulliset vuokrat, keskeinen sijainti ja monikäyttöiset vankat tilat. Kaupungeissa on paljon omaehtoista toimintaa, joka saa tilallisen ilmaisunsa heti kun tähän tarjoutuu mahdollisuus. Vasta viime aikoina on hallinnossakin alettu ymmärtää, että osa tästä ruohonjuuritason toiminnasta saattaa nousta uusien, vasta ilmaantuvien talouden alojen veturiyrityksiksi. (Ylä-Anttila 2010.) Tutkimuksissa on tehty myös huomioita, joiden mukaan kaupungin kulttuuritoimijoiden määrä korreloi innovaatiotoiminnan kanssa (Markusen & King 2003). Oswald ja Baccini (2003) ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen, että niin sanottu ”urbaani kesanto” on kaupunkimorfologian olennainen elementti siinä missä infrastruktuurit sekä kortteli- ja viheralueet. Kesantoja syntyy kaupunkirakenteen normaaleissa transformaatioprosesseissa ja ne tarjoavat tilallista joustoa sekä alhaaltapäin tapahtuvia uudistumisen mahdollisuuksia niin kaupunkitaloudelle ja -kulttuurille kuin kaupunkiympäristöllekin.

Seinäjoella tätä osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen toista aaltoa edustaa kaupungille ominaisella tavalla Rytmikorjaamo. Syvän maaseutumaisen Etelä-Pohjanmaan kaupan, hallinnon ja koulutuksen keskuksena kehittyneellä Seinäjoella ei ole sellaista teollista rakennusperintöä, jonka uusiokäytön varaan urbaanit kesannot yleensä rakentuvat. Onkin luontevaa, että Rytmikorjaamo lähti kehkeytymään 1950-luvulla rakennettuun, hieman Seinäjoen keskustasta irti olevaan entiseen postiautovarikkoon. Tila oli alkuperäisten toimintojen siirryttyä muualle useita vuosia tyhjänä, kunnes se 2000-luvun alussa alkoi vähitellen muuntua kohti nykyistä käyttötarkoitustaan. Ensin tila toimi Seinäjoen elävän musiikin yhdistys Selmu ry:n varastona ja satunnaisten tapahtumien näyttämönä. Vuonna 2006 vietettiin Rytmikorjaamon virallisia avajaisia, kun kiinteistöstä oli Selmun käsissä kehkeytynyt 1000 hengen rock-klubi, sekä paikka bändien treenikämpille ja luovien alojen yrityksille. Muutaman vuoden kuluttua tilakokonaisuuden kehittäminen sai lisäpuhtia, kun Frami Oy ja Seinäjoen kaupunki ryhtyivät Rytmikorjaamon osaomistajiksi.

Nyt Rytmikorjaamo on kansallisesti tunnettu rytmimusiikin ja luovien alojen keskus, joka yhdistää niin tutkimus- ja koulutustoimintoja (esimerkiksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemia ja Seinäjoen ammattikorkeakoulu), alan yritystoimintaa sekä yhdistyksiä ja tapahtumia. Rytmikorjaamo on erittäin merkityksellinen koko Seinäjokea leimaavan rytmimusiikkiklusterin tilallisena manifestaationa, joka sitoo kehittämistyön vaikutuksia alueella mahdollistaen kehittäjätahojen sekä kulttuuritoimijoiden kohtaamisen, keskinäisen ymmärryksen ja tietoisuuden vahvistumisen (Ruokolainen et al. 2016). Huomionarvoista on, että Rytmikorjaamon kaltaisessa ympäristössä kohtaamiset ovat väistämättä monimuotoisempia ja heterogeenisempia kuin perinteisessä teknologiakeskusympäristössä. Samalla sen tavoitteena on hyödyntää ruohonjuuritason dynamiikkaa ja luovuutta sekä luoda edullisemmilla, kierrätetyillä tiloilla fyysisiä toimintapuitteita, jotka eivät ahdista käyttäjiään valmiisiin malleihin ja muotteihin.

Osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen kolmas aalto

Innovaatiotoiminnan avautuminen ja laaja-alaistuminen

Kaupunkiseudun kilpailukyvyn kehittämiseen liittynyt innovaatiojärjestelmien ja -ympäristöjen kehittäminen on perustunut systemaattisten ja vuorovaikutteisten innovaatioprosessien edistämiseen. Itseuudistumisen kapasiteetin vahvistamiseen liittyvä ajattelu puolestaan painottaa verrattain voimakkaasti eksploraation merkitystä, eli täysin uusien, yllättävien kehityskulkujen etsimistä. Niin sanottu avoimen ja käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan paradigma ja innovaatiotoiminnan ”demokratisoitumisen” ajatukset tuovat tähän asetelmaan uuden kerrostuman laventaen edelleen innovaatiotoiminnan kosketuspintaa suhteessa erilaisiin taloudellisiin toimijoihin ja koko yhteiskuntaan (von Hippel 2005).

Avoimen innovaation käsite on valtavirtaistunut vuodesta 2003 lähtien (Chesbrough 2003a; 2003b), vaikka avoimen innovaation periaatteita on sinänsä ollut enemmän tai vähemmän yrityksien käytössä jo aikaisemmin. Avoimen innovaatiotoiminnan perusajatus on kaksitahoinen. Yhtäältä yritykset etsivät innovaatioprosessien edellyttämää tietoa, osaamista ja teknologiaa ulkopuolisilta toimijoilta sen sijaan, että keskittyisivät vain omaan tutkimus- ja kehittämistyöhönsä. Avoimille innovaatioprosesseille on tyypillistä horisontaalinen ja vertikaalinen yhteistyö yrityksen ulkopuolisten toimijoiden, kuten yliopistojen, toimittaja- ja kumppaniyritysten ja jopa kilpailijoiden kanssa. Toisaalta yritykset etsivät itse aktiivisesti kehittämilleen ideoille, konsepteille ja teknologioille uusia kaupallistamismahdollisuuksia oman yrityksen ulkopuolella (esimerkiksi lisensointi, IP-oikeuksien kauppa, spin off -yritykset). (Esim. Chesbrough 2003a; 2003b; Gassmann 2006; Diener & Piller 2010).

Avoimessa innovaatiotoiminnassa ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan organisaatioiden välillä tapahtuvasta tiedonvaihdosta ja muista transaktioista. Merkittäväksi innovaatioiden lähteeksi ovat nousemassa yksittäiset ihmiset: käyttäjät, kuluttajat ja kansalaiset. Niin sanottu käyttäjälähtöinen innovointi on yksi mielenkiintoisimmista avoimeen innovaatioon liittyvistä ilmiöistä. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että tuotteen käyttäjät osallistuvat merkittävässä määrin jonkin tuotteen, palvelun tai teknologian kehitysprosessiin, jolloin kehittämiskohteen varsinaisen prosessinomistajan innovointi- ja tuotekehityspanos jää varsin vähäiseksi verrattuna suljetun innovaation malliin (von Hippel 1986; Diener & Piller 2010).

Avoimen ja erityisesti käyttäjälähtöisen innovaatiotoiminnan nousu on luonut uuden käsitteen: yhä useammin puhutaan innovaatiotoiminnan neloskierteestä, eli quadruple helixistä. Siinä perinteiseen kolmoiskierteeseen, eli julkisen sektorin, yritysten ja yliopistojen keskinäiseen vuorovaikutukseen on lisätty uusi toimijajoukko, eli käyttäjät. Living labit ovat tällaisen innovaatiotoiminnan fyysinen ilmentymä. Yksi tärkeimmistä living labin piirteistä on se, että innovaatioiden kehittely tapahtuu aitojen käyttäjien kanssa aidossa ympäristössä, eikä esimerkiksi laboratorioympäristössä. (Arnkil & al. 2010.)

Rakenteellisemmissa yhteiskunnallisissa ja alueellisissa tarkasteluissa sekä käyttökonteksteissa neljännelle kierteelle on annettu myös laajempi merkitys ”ihmisten yhteisönä” tai (paikallisena) kansalaisyhteiskuntana (Kolehmainen & al. 2015). Nämä käsitettä laajentavat neloskierteen tulkinnat heijastavat yhtä kaikki innovaatiotoiminnan avautuvaa luonnetta ja korostavat sitä, että neloskierreyhteistyössä on kyse eri toimijatahojen tavoitteellisesta yhteistyöstä uuden tiedon ja uusien innovaatioiden luomisessa ja käyttöönotossa. Huomionarvoista on, että avoimella innovaatiotoiminnalla ja neloskierremalleilla pyritään mitä monimuotoisimpiin innovaatioihin; ne voivat olla teknologisia, sosiaalisia, tuote- ja palveluinnovaatioita, joko kaupallisia tai julkisia.

Kaupunkielämä – innovaatioiden ruohonjuuritaso

Edellä sanotun valossa ei ole kaukaa haettua todeta, että tietyssä mielessä koko kaupunki voidaan nähdä eräänlaisena ”living labina”, reaaliaikaisen kokeilun ja kehittämisen alustana. Artikkelimme yksi keskeinen perusviesti onkin, että osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen jatkumossa olisi tärkeää nähdä koko kaupungin ja sen eri toimijoiden erilaiset potentiaalit sekä luoda prosesseja ja olosuhteita, joissa nämä potentiaalit voivat realisoitua. Jotta tämä onnistuisi, on tärkeää tunnistaa ne kaupungin ja kaupunkielämän erityispiirteet, jotka vahvistavat klassisia urbanisaatioetuja ja tekevät kaupungista otollisen tyyssijan innovoinnille (vrt. Jacobs 1969).

Kanadalainen kaupunkisosiologi Alan Blum nosti esiin ”skenen” (scene) käsitteen kirjassaan ”The Imaginative Structure of the City” (Blum 2003, 164–188). Hänen näkemyksensä mukaan maallikko- ja katukielessä yleistyneellä käsitteellä on paljon annettavaa myös tieteellisissä diskursseissa, sillä sen avulla on mahdollista hahmottaa kaupunkien vetovoimaa, erityisyyttä ja luovaa potentiaalia uudella tavalla niissä esiintyvän teatraalisuuden kautta. Kaupungeista voidaan tunnistaa erilaisia kulttuurisen kuluttamisen, kehittelyn ja elämäntapojen piirejä, jotka ovat luonteeltaan yhtä aikaa suljettuja ja avoimia, sillä niihin voi osallistua tekijänä tai yleisönä. Molemmat ovat tärkeitä, sillä toista ei ole ilman toista. Keskeistä tälle toiminnalle on nähdä ja tulla nähdyksi. Yksityiset arvomaailmat ja elämäntavat jaetaan muiden kanssa, ja kaupungin fyysisten paikkojen kautta ne tulevat osaksi kaupunkielämää. Toiminnan keskeinen käyttövoima on aito kiinnostus kyseistä toimintaa kohtaan, oli se sitten jokin musiikin tai urheilun laji, ruokakulttuuri tai vaikkapa start up -yrittäjyys.

Vaikka jälkiteollinen kaupunki on jo yleisemminkin tulkittu kuluttamisen kaupungiksi, yhdistää skeneteoria (Blum 2003; Clark 2003; 2007; Silver et al. 2010; 2011) tähän edelleen myös hyvin vahvasti tuotannon. Sopiva yhdistelmä urbaaneja vetovoimatekijöitä muodostaa alustan elinvoimaiselle skenelle, joka ydintoimijoineen, yleisöineen ja innokkaine harrastajineen muodostaa kriittisen massan inhimillistä osaamispääomaa, joka puolestaan sisältää jälkiteolliselle taloudelle niin tärkeää innovaatiopotentiaalia. Tässä suhteessa skeneteoria eroaa myös eniten Richard Floridan (2002; 2005) ajatusmalleista, sillä skenet, viihtyvyys- ja mukavuustekijät sekä innovaatiot eivät liity pelkästään luovaan talouteen, vaan tunnistettuina ja tuettuina ne voivat vahvistaa mitä tahansa taloudenalaa. Näin ollen skenet voivat olla tulevaisuuden ”demokratisoituneen” innovaatiotoiminnan kaupunkitilallinen ilmenemismuoto. Nyt käsillä olevan tutkimuksen yhteydessä skenet onkin ymmärrettävä termin laajimmassa ja yleisimmässä olomuodossa.

Avointa innovaatiotoimintaa, ja sitä ruohonjuuritasoa josta sen voisi ajatella nousevan, on vaikeaa paikallistaa tapahtuvaksi jossakin erityisessä paikassa tai tietyssä osassa kaupunkia. Pikemminkin siinä koko kaupunki näyttäytyy avoimena innovaatioalustana. Toisaalta tämän tyyppinen alusta saattaisi olla intensiivisimmillään nimenomaan kaupunkien asemanseuduilla. Tähän on hyviä perusteita, sillä asemanseutu on kaikkien kaupunkilaisten aluetta sulkematta ketään tai mitään ryhmää ulkopuolelleen. Aseman välittämien ihmisvirtojen kautta myös kaupungissa kävijät ovat alueen osallisia. Näiden virtojen ansiosta asemanseudut ovat harvinaisen dynaamisia paikkoja, joissa on potentiaalia erilaisten kompetenssien ja skaalojen kohtaamiselle. Lisäksi suuri kävijämäärä luo alustan monipuolisille palveluille.

Asemanseutu avoimena innovaationa?

Varsinaiset perusteet näkemyksellemme löytyvät kuitenkin niistä tavoista ja tavoitteista, joita kaupungit tällä hetkellä kytkevät asemanseutujensa kehittämiseen. Erilaisten toimintojen ja skaalojen miksauksen katsotaan synnyttävän luovia törmäyksiä, jotka tuottavat lopputuloksena uudenlaisia yhdistelmiä. Innovaatiotoiminnan avoimuus ja käyttäjälähtöisyys ovat läpikäyviä tavoitteita, joilla pyritään itseohjautuvuuteen ja älykkyyteen kaupunkitilan ja siihen liittyvien palvelujen tuottamisessa ja käytössä. Kaiken tämän on tarkoitus toteutua esimerkiksi digitaaliteknologian ja erilaisten pilvipalveluiden välityksellä ja mahdollistamana. Kuten kahdessa aiemmassa vaiheessa, eli teknologiakeskusympäristöissä ja urbaaneissa kesannoissa, tässäkin tapauksessa kaupunkitila on sekä muuntuvan innovaatiotoiminnan tulosta, että sen näyttämö. Voi kuitenkin kysyä, missä määrin asemanseutujen suunnittelun, kehittämisen, toteutuksen ja kehittymisen prosessit itsessään ilmentävät näille alueille kaavailtua merkitystä avoimina innovaatioalustoina.

Asemanseutujen kaupunkitilallisen luonteen tulisi heijastaa sitä yleisempää osaamisperustaisen kehittämisen ja innovaatiotoiminnan vaihetta, joka nykyhetkeä ja tulevaisuutta luonnehtii. Kuten edellä on esitetty, tämän kehitysvaiheen avainpiirteitä ovat avoimuus, eräänlainen demokraattisuus ja jatkuva uusiutuminen. Tässä kehitysvaiheessa innovaatioita voi syntyä laajasti erilaisista kaupunkielämän muodoista, joilla on myös oma fyysinen ulottuvuutensa. Huizinghin (2011) avointen innovaatioiden typologiaa mukaillen on kiinnostavaa ajatella, että kaupunkitila olisi sen käyttäjien muokattavissa senkin jälkeen, kun varsinainen toteuttaminen on saatu päätökseen (kuvio 1). Tämä edellyttää asian huomiointia jo suunnitteluvaiheessa. Toteutuvan kaupunkitilan avoimuuteen vaikuttaa se, missä määrin tilan käyttäjät pääsevät osallistumaan suunnitteluun, sillä tilojen hallinta- ja käyttötavan on oltava mahdollisimman hyvin tiedossa alusta alkaen. Erityisesti jos avoimuuden ja joustavuuden halutaan koskevan laajempaa aluetta, jossa esimerkiksi tekniset infrastruktuurit ja maanomistus asettavat reunaehtoja myöhemmille muutoksille, on ”avoimuus” määriteltävä ja suunniteltava yhteistyössä alueen osallisten kanssa. On toki mahdollista toteuttaa alue suunnittelijakeskeisesti niin, että se on avoin itseorganisoituvalle jatkokehittelylle. Tällä on kuitenkin luonnollisesti vaikutusta avoimuuden luonteeseen.

Case: Seinäjoen älykäs asemanseutu

Seinäjoella asemanseutu nousi keskeiseksi kaupunkikehittämisen kohteeksi, kun kaupunginhallinnossa tehtiin päätöksiä keskusta-asumisen huomattavasta lisäämisestä. Tähän johtaneita syitä olivat muun muassa kaupungin nopea asukasluvun kasvu, joka on ollut useana vuonna 1,5 prosentin luokkaa. Keskusta-asumisen mahdollistamisella ennakoitiin Seinäjoelle tyypillisen omakotiasumisen kysynnän laskua, josta oli jo merkkejä näkyvissä. Samalla olisi mahdollisuus vahvistaa keskustan palvelutarjontaa ja kohottaa kaupungin urbaania ilmettä, jota Seinäjoella on jo pitkään pidetty ongelmallisena. Uusimpaan teknologiaan ja muuhun osaamiseen satsaava 60 000² asukkaan kasvukaupunki haluaisi olla vetovoimainen joka suhteessa. (Seinäjoen kaupunki 2014.)

Osaamisvetoinen kehittäminen läpäisee myös Seinäjoen kaupunkistrategian (Seinäjoen kaupunki 2013), ja erityisen hyvin seikka konkretisoituu niissä tavoitteissa, joita kaupungin kehittämisorganisaatio asetti asemanseudulle. Niiden mukaan asemanseutu tulee muodostamaan kolmannen fyysisen osaamisympäristön Framin teknologiakeskusympäristön (muun muassa Yliopistokeskus ja SeAMK) ja Itikanmäen kaupunginosan (Foodwest ja Rytmikorjaamo) rinnalla. Erotuksena näihin kahteen asemanseutu edustaa kuitenkin koko kaupunkikeskustaa ja tämä näkökulma tuotiin esiin myös asemanseudun kehittämisprojektissa (Hynynen et al. 2014). Edellä kuvatulle tavoitteenasettelulle on hyvät perusteet, sillä suunnittelun kohteena oleva asemanseutu kattaa yli 20 hehtaarin alueen aivan kaupungin ytimessä. Lisäksi asemanseutu integroi toisiinsa liikekeskustaa ja radan itäpuolella sijaitsevaa Pohjan kaupunginosaa, kun ratapiha kaventuu oleellisesti osan kiskopareista jäädessä käyttöä vaille, ja uusia rataa alittavia tai ylittäviä yhteyksiä rakennetaan.

Alueella sijaitsevat ratayhteydet ja niiden toimintaan liittyvät rakennelmat ja kiinteistöt asettavat kuitenkin kehittämistyölle tavallista enemmän haasteita, mikä huomioitiin alueen kehittämisprosessissa kutsumalla muun muassa VR:n ja Liikenneviraston edustajia heti ensimmäisiin kokouksiin vuoden 2012 alussa. Koska kaupungin maanomistus asemanseudulla on erittäin vähäistä, pidettiin tärkeänä sitouttaa myös alueen muut maanomistajat ja keskeiset kehittäjätahot alueen kehittämistavoitteisiin. Muita keskeisiä maan- ja kiinteistönomistajia ovat muun muassa Posti ja Senaatti-kiinteistöt. Vanhojen veturitallien alue ja Hotelli Alma ovat yksityisessä omistuksessa.

Vaikka kaupungilla on alueensa kaavoitusmonopoli, on merkittävillä maanomistajilla kuitenkin käytännössä paljon sananvaltaa kaavoitusprosesseissa. VR:n rooli oli jo aiemmin laajentunut kiinteistökehittämisen sektorille, sillä pääkaupunkiseudun asemanseutuprojektit (Tikkurila ja Keski-Pasila) olivat huomattavasti pidemmällä kuin Seinäjoen tapaus. Seinäjoella ajateltiin, että jos maanomistajat alkavat toteuttaa omia kiinteistöjään hankekohtaisesti, asemanseutu rakentuu pieninä paloina ilman sellaista kokonaissuunnitelmaa, jonka kautta kaupungin omat kehittämistavoitteet voisivat toteutua. Toisaalta kaupungin edellytykset investoida alueeseen merkittävästi ovat rajalliset, eli aluekokonaisuuden toteutuminen on viime kädessä kiinni alueen kiinteistönomistajien kehittämis- ja investointihalukkuudesta.

Kun tähän yhtälöön lisätään vielä se näkökulma, että toteutettava alue muodostaa keskeisen osan Seinäjoen kaupunkikeskustaa, josta tulee tärkeä osa kaupunkilaisten ja kaupungissa kävijöiden yhteistä julkista tilaa, itse suunnittelu- ja kehittämisprosessin onnistuminen nousi alkukeskusteluissa varsin huomattavaan asemaan. Tästä syystä kaupunki käynnisti Tekesin rahoitustuella SmartStation-hankkeen, joka organisoi asemanseudun alkuvaiheen kehittämisprosessin, jonka perustana oli prosessin avoimuus ja sidosryhmien vahva osallisuus, joka toteutui esimerkiksi yhteisen työpajatyöskentelyn kautta. Lisäksi kehittämisen kosketuspintaa kaupunkilaisten suuntaan lavennettiin alistamalla konseptisuunnitelmia kansalaisraadin arvioitavaksi (ks. esim. Raisio & Vartiainen 2011).

Kaupungin asettamissa lähtötavoitteissa asemanseutu asettuu selvästi linjaan Framin ja Itikanmäen ”kuumien lähteiden” (Schulman & Mäenpää 2011) kanssa. Prosessin alusta alkaen pohdinta keskittyi muun muassa asemanseudun elinkeino- ja innovaatiopoliittiseen rooliin suhteessa kaupungin muihin mikrotasoisiin innovaatioympäristöihin. Seinäjoen pääsy mukaan kansalliseen Innovatiiviset kaupungit -ohjelmaan ruokajärjestelmiin liittyvillä biotalouden teemoillaan vahvisti edelleen asemanseudun merkitystä ”Ruokaprovinssin” näyteikkunana maailmalle. Hankkeen työpajoissa käydyissä keskusteluissa puhuttiin pääkonttoreista ja kaupungin uudesta julkisivusta niin asukkaille, kävijöille kuin ohikulkijoillekin. Tosin ”pääkonttoreita” ei välttämättä nähty yksittäisille yrityksille pyhitettyinä rakennuksina, vaan pikemminkin osina monitoiminnallisia hybridirakennuksia. Näin keskusteluissa ennakoitiin talouden ja tuotannon muutosten edellyttämää joustavampaa rakentamistapaa.

Kuvatun kaltainen ajattelutapa ei sinänsä ole uutta Seinäjoella, sillä kaupunkikeskustaa on muokattu kautta sen lyhyen historian hyvinkin voimallisesti liikennetekniikan, kaupan suhdanteiden ja kaupunkisuunnittelutrendien muuttuessa. Rakennussuojelusta ei ole muodostunut uudistamisprosesseissa kynnyskysymystä kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kerrostuman ollessa erittäin ohut. Alvar Aallon suunnittelema hallinto- ja kulttuurikeskus on edustanut arvokasta ja suojeltavaa rakennuskantaa 1960-luvulta lähtien, mutta sen sijainti ydinkeskustan reunalla ei ole rajoittanut uudistustoimia. (Hirvonen 2015.)

Työpajoissa samaan nippuun ”Ruokaprovinssin” kanssa liitettiin Seinäjoen toinen vahvuus, joka liittyy luovaan talouteen. Kaupunki tunnetaan rytmimusiikista ja erityisesti siihen liittyvistä suurista yleisötapahtumistaan: Tangomarkkinoista, Provinssirockista ja Vauhtiajoista. Katsottiin, että asemanseutu on liikenteellisenä solmukohtana otollinen paikka myös joillekin tapahtumakaupungin toiminnoille, kuten esimerkiksi hotellimajoitukselle, esiintymislavoille ja näyttelytoiminnalle. Edellä mainittujen tavoitteiden kautta osaamisperustaisen talouden kahta aiempaa vaihetta oli mahdollisuus jalostaa eteenpäin osana varsinaista kaupunkikeskustaa, sillä näiden tilalliset keskittymät oli aikanaan rakennettu keskustan ulkokehälle. Suora kytkentä ylipaikalliseen liikenneverkkoon tarjoaisi mahdollisuuden hyödyntää yhteiskunnan lisääntynyttä mobiliteettia monessakin mielessä.

Seinäjoki on kehittänyt omaa osaamispääomaansa verkottuneella tavalla, joka osaltaan heijastaa ajatusta rakenteellisesta neloskierreyhteistyöstä (Kolehmainen et al. 2015). Verkottunut organisointitapa tarkoittaa kuitenkin sitä, että Framin ja Itikanmäen ”osaajien” emoyliopistot ja -yritykset sekä asuinpaikat sijaitsevat merkittäviltä osiltaan muissa kaupungeissa. Samoin tapahtumien kymmentuhatpäiset yleisöt tulevat pääosin muualta. Näille ihmisvirroille asemanseutu on tuttu ja keskeinen liikenteellinen solmukohta. Nykyisellään asemanseutu ei kuitenkaan aktiivisesti ota haltuun tätä keskeistä rooliaan, vaan hoitaa ainoastaan välttämättömiä toimintoja suhteellisen kolkossa ja takapihamaisessa miljöössään. Työpajakeskusteluissa tähän kiinnitettiin huomiota ja aluetta visioitiin erilaisten urbaanien nopeuksien kohtauspaikkana. Katsottiin, että ”flow” ja ”slow” voisivat limittyä toisiinsa aluetta elävöittävänä ja sille urbaania luonnetta ja elämää antavana yhdistelmänä. Ihmisvirrat ja leppoisa ajanvietto taitavasti sekoitettuina loisivat alustan omille erilaisille palveluilleen, jotka puolestaan tukisivat matkaajia, vapaa-ajan viettäjiä, asukkaita ja työpaikkatoimintoja.

Näille neljälle toiminnolle – matkustamiselle, vapaa-ajalle, asumiselle ja työlle – haluttiin myös uutta sisältöä. Visioinnissa nousi esiin rautatiematkailun elämyksellisyys siten, että asemanseuduista voisi kehittyä kiinnostavia matkakohteita tapahtumineen ja palveluineen. Alueen vapaa-ajan toiminnot palvelisivat niin kaukomatkaajia kuin lähiseudunkin asukkaita. Alueelle mahdollisesti syntyvät ruokatarjonnan paikat voisivat parhaimmillaan toimia ”Ruokaprovinssin” näyteikkunoina ja kehitystyön näyttämöinä. Pysyvä asuminen puolestaan pitäisi alueen elävänä eri vuorokauden ja vuoden aikoina, mutta tämä edellyttäisi varsin heterogeenistä asukasrakennetta. Asumismahdollisuuksien tulisi siis olla hyvin monipuolisia niin tiloiltaan, hinnaltaan kuin hallintamuodoltaankin. Toiminnallinen sekoittaminen olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta voitaisiin välttää uneliaan ”keskustalähiön” syntyminen, ja jotta uusi kaupunginosa voisi toimia kuplivana, jatkuvasti uudistuvana innovaatiotoiminnan lähteenä.

Työtä ja työelämää luonnehti keskusteluissa ennen kaikkea muutos. Alueen tulisi kyetä vastaamaan näihin muutoksiin tilojen ja infrastruktuurin muuntojoustavuudella ja yleispätevyydellä. Nähtiin, että mahdollisuuksia pitäisi olla jopa pienimuotoiseen tuotantoon, joka tulisi toimeen samoissa rakennuksissa toimistotyön kanssa. Myös erilaiset hub-tyyppiset järjestelyt tulisi mahdollistaa, samoin asunto- ja toimistohotellit, jotka loisivat puitteita eri paikoissa tapahtuvalle mobiilille työnteolle ja uudenlaiselle osaamisintensiiviselle työskentelylle. Toiminnallinen sekoittuneisuus, monipuolisuus, tilallinen joustavuus ja monipuolinen kytkeytyneisyys sekä kaupungin sisällä että ulospäin nousivat alueen jatkosuunnittelun avainsanoiksi. Nämä piirteet ovat hyvin linjassa avautuvan ja laaja-alaistuvan innovaatiotoiminnan vaatimusten kanssa. Keskeinen argumenttimme on, että näiden tavoiteltujen sisällöllisten piirteiden tulisi olla läsnä myös asemanseudun kehittämisen jatkovaiheissa sekä sisällöllisesti että prosessuaalisesti.

Lopuksi: Asemanseudut kolmannen aallon airueina

Seinäjoen asemanseudulla näyttäisi olevan potentiaalia nousta kaupungin osaamisvetoisen kehityksen kolmanneksi ”kuumaksi lähteeksi” teknologiakeskusympäristön ja rytmimusiikin luovan kesannon rinnalle. Kyse on nimenomaan siitä, että aiemmat kaupunkitilalliset kerrostumat täydentyvät rakentuvalla uudella kaupunginosalla. Kaikki kolme jatkavat elämäänsä rinnan toistensa kanssa, sillä niillä on omat tärkeät roolinsa kaupungin innovaatiopolitiikan toteuttamisessa.

Teknologiakeskukset toteuttavat edelleenkin ”eksploitaation” periaatetta, eli pyrkivät järjestelmällisesti tuottamaan uutta tietoa ja teknologiaa elinkeinoelämän hyödyksi. Luovien kesantojen tehtävänä on keskittyä enemmän ”eksploraatioon”, eli tutkimusmatkailuun tarjoamalla matalan kynnyksen puitteita yllättävillekin yritelmille, joiden joukosta saattaa joskus kehkeytyä tulevaisuuden menestyjiä. Rytmikorjaamon tapauksessa kyse on erityisesti kulttuurilähtöisestä ”eksploraatiosta”. Tällä samalla jatkumolla Seinäjoen asemanseudun roolina voisi olla ”eksperimentaatio”, eli kokeilu, joka syntyy erilaisten toimintojen, skaalojen ja kompetenssien kohtaamisesta joustavassa ja avoimessa urbaanissa kontekstissa. Tässäkin jaottelussa on kyse painotuksista, eikä suinkaan selvärajaisista toimintamalleista. Näyttää kuitenkin siltä, että urbaani konteksti on se väline, jota innovaatiotoiminta edellyttää. Avoin urbaani ympäristö mahdollistaa erilaisten skenetyyppien ilmaantumisen ja vakiintumisen, mutta myös häviämisen. Kehittyäkseen innovaatiotoiminnan on siis kyettävä uusiutumaan myös tilallisesti, ja tähän tarvitaan välttämättä uudentyyppistä urbaania kontekstia.

Avointa innovaatiotoimintaa luonnehtii siis avoimuus myös kaupunkitilan suhteen, ei pelkästään innovaatioprosessien avaaminen käyttäjien, kilpailijoiden tai muun yhteisön suuntaan. Tämä ominaisuus voisi myös erottaa suomalaiset asemanseudut aiemmista vaiheista, luovista kesannoista ja erityisesti teknologiakeskuksista, koska asemanseudut ovat vasta astumassa osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen areenalle. Niiden kehittämisessä voitaisiin parhaimmillaan elää todeksi avoimen innovaatiotoiminnan periaatteita myös rakennetun ympäristön luomisessa. On tosin hyvä huomata, että myös muita kaupunkiympäristöjä, kuten teknologiakeskuksia ja klassisia yliopistokampuksia pyritään nyt uudistamaan avoimemmiksi ja integroimaan niitä ympäröivään kaupunkirakenteeseen. Kaupunkitilan jousto-ominaisuuksissa on siis aste-eroja, jotka riippuvat monista tekijöistä. Siksi ei ole perusteltua jakaa tiloja karkeasti avoimiin ja suljettuihin.

Sen sijaan on tärkeää huomata, että innovaatiotoimintaa ja sen prosesseja ei voi suoraan ohjata tai suunnitella, mutta innovaatioympäristöä voi. Jos ymmärretään innovaatiotoiminnan tilallisen kytkeytymisen periaatteita, on mahdollista tukea innovaatioita tätä kautta. Useimmat suomalaisten kaupunkien kehittämiskohteina olevat asemanseudut ovat tällä hetkellä ideointivaiheessa, joten meneillään on ratkaiseva käännekohta. Hyvällä syyllä voidaan kysyä, onko meillä malttia kehittää innovatiivisia ja kaupungin taloutta pitkällä aikavälillä uusintavia asemanseutuja, kun lyhyen aikavälin paineet tehokkaan rakentamisen aloittamiselle ovat ilmiselvästi olemassa. Viestimme on, että asemanseudut ovat aivan erityisiä kaupunkialueita, jotka on myös toteutettava erityisellä tavalla. Juuri tässä ajassa on Suomessa nyt käsillä selvä momentum.

Jos asemanseudut ymmärrettäisiin osaamisvetoisen kaupunkikehittämisen uusimmaksi vaiheeksi, tällä olisi vaikutusta siihen tapaan, jolla niitä kehitetään – erityisesti jos lähtökohdaksi otettaisiin sekä innovaatiotoiminnan että kaupunkikehittämisen avoin ja evolutiivinen olemus. Tämä ymmärrys muovaisi koko kehittämisprosessia aina tavoitteenasettelusta vuosikymmenten päässä häämöttävään tilojen uusiokäyttöön saakka. Tästä ymmärryksestä käsin olisi mahdollista ohittaa kiinteistökehityksen standardoitu toimintamalli ja organisoida asemanseutujen suunnittelu-, kehittämis- ja toteuttamistapa siten, että se edesauttaisi kaupunkeja ja niiden toimijoita realisoimaan niiden elinkeino- ja innovaatiopoliittiset potentiaalit pitkällä aikavälillä.

Perinteiset aluerakentamisen prosessimallit sisältävät lukuisia epäjatkuvuuskohtia, joissa alkuvaiheen hienot suunnittelutavoitteet voivat liudentua tai jopa kadota kokonaan – huolimatta siitä kuinka ”osallistava” suunnitteluprosessi on ollut. Näin ollen avointa innovaatiotoimintaa tukevan ja sitä heijastavan kaupunkialueen rakentaminen edellyttäisi myös uudenlaista innovatiivista prosessimallia ja kokonaan uudentyyppistä suunnitteluajattelua. Tämä siksi, että itseorganisoituvaksi tarkoitetulle kaupungille on erittäin vaikeaa määritellä tai suunnitella sellaista lopputilaa, jossa se olisi ”valmis” (esim. Marshall 2009). Kyse on jatkuvasta tulevaisuusprosessista, jolle tulisi löytää sellaisia toteuttamistapoja, jotka ovat sopusoinnussa alueen halutun luonteen kanssa. Näin suunnittelu- ja kehittämistyötäkin voi sen intensiivivaiheissa organisoida esimerkiksi joukkoistamisen (ks. Brabham 2009; Seltzer & Mahmoudi 2012) tai erityisen ”tulevaisuuslaboratorion” tai ”living labin” kautta (ks. Karppi 2012; Karppi & Palander 2013).

Kaupunkihan ei koskaan ole ”valmis”, vaan enemmän tai vähemmän ulospäin näkyvässä transformaation tilassa. Emme myöskään tiedä, miltä tällainen itseorganisoituva kaupunki näyttää ja tuntuu. On myös mahdollista, että enemmistö ei edes haluaisi tämänkaltaista epävarmuustekijää lähiympäristöönsä. Siksi on syytä tarkastella myös avoimuuden kevyempiä välimuotoja. Avointa rakentamistapaa on jo sovellettu asuinrakentamisessa ja toteutuksia löytyy muun muassa Helsingistä. Loft-tyyppisiä uusia kerrostaloasuntoja on toteutettu Arabianrantaan sillä periaatteella, että asunnon ostaja rakennuttaa asunnon itse valmiiksi. Samaan tapaan erityisesti asemanseuduilla voidaan ajatella toteutettavan myös erilaisia hybridirakennuksia, joihin tässäkin artikkelissa on viitattu. Nämä tarjoaisivat mahdollisimman yleispätevät ja muunneltavat puitteet työnteolle, kevyelle tuotannolle, palveluille, mahdollisesti jopa asumiselle. Vastaavaa periaatetta tulisi soveltaa myös laajemmassa mittakaavassa kortteli- ja aluetasolla, ja tästä syystä avoin rakentamistapa on oltava tavoitteena jo suunnitteluprosessin alusta lähtien. Asemanseudut voisivat olla tällaisen suunnitteluajattelun uranuurtajia suomalaisissa kaupungeissa.

Kirjallisuus

Amin, Ash & Thrift, Nigel (1995). Globalisation, institutional ”thickness” and the local economy. Teoksessa Healey, P., Cameron, S., Davoudi, S., Graham, A. & Madani-Pour, A. (toim.): Managing Cities: The New Urban Context. John Wiley, Chichester, Sussex.

Arnkil, Robert & Järvensivu, Anu & Koski, Pasi & Piirainen, Tatu (2010). Exploring Quadruple Helix: Outlining user-oriented innovation models. Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatutkimuksen instituutti, Työelämän tutkimuskeskus, Työraportteja 85, Tampere.

Blum, Alan (2003). The Imaginative Structure of the City. McGill-Queen’s University Press.

Boschma, Ron & Sotarauta, Markku (2007). Economic policy from an evolutionary perspective: The case of Finland. International Journal of Entrepreneurship and Innovation Management 7: 2-5, 156–173.

Brabham, Daren C. (2009). Crowdsourcing the public participation process for planning projects. Planning Theory 8:3, 242–262.

Bruinsma, Frank & Pels, Eric & Priemus, Hugo & Rietveld, Piet & van Wee, Bert, eds. (2008). Railway Development. Impacts on Urban Dynamics. Physica-Verlag, Heidelberg.

Chan, K., F. & Lau, Theresa (2005). Assessing technology incubator programs in the science park: the good, the bad and the ugly. Technovation 25, 1215-1228.

Chesbrough, Henry W. (2003a). The Era of Open Innovation. MIT Sloan Management Review 44:3, 35 – 41.

Chesbrough, Henry W. (2003b). Open Innovation: The new imperative for creating and profiting from technology. Harvard Business School Press, Boston.

Christopherson, Susan & Michie, Jonathan & Tyler, Peter (2010). Regional resilience: theoretical and empirical perspectives. Cambridge Journal of Regions, Economy and Society 3, 3-10.

Clark, Terry N., ed. (2003). The City as an Entertainment Machine. Research in Urban Policy 9. Elsevier Ltd, Oxford.

Clark, Terry N. (2007). Making Culture into Magic: How can it bring tourists and residents? International Review of Public Administration 12:1.

den Heijer, Alexandra (2012). Managing the University Campus: Exploring Models for the Future and Supporting Today’s Decisions. CELE Exchange, Centre for Effective Learning Environments, 2012/02, OECD Publishing. [DOI: 10.1787/5k9b950gh2xx-en]

Diener, Kathleen & Piller, Frank (2010). The Market for open innovation. Increasing the efficiency and effectiveness of the innovation process. Aachen University, TIM Group, Aachen.

Etzkowitz, Henry & Leydesdorff, Loet (1995). the triple helix–university–industry–government relations: a laboratory for knowledge-based economic development. EASST Review 14/1. 14 – 19.

Etzkowitz, Henry & Leydesdorff, Loet (2000). The dynamics of innovation: from National Systems and ‘‘Mode 2’’ to a Triple Helix of university–industry–government relations. Research Policy, 29, 109 – 123.

Etzkowitz, Henry (1998). The norms of entrepreneurial science – Cognitive effects of the new university–industry linkages. Research Policy, Vol. 1, no. 27, 823 – 833.

Etzkowitz, Henry (2002). MIT and the Rise of Entrepreneurial Science. Routledge, London.

Florida, Richard (2002). The Rise of the Creative Class. Basic Books, New York.

Florida, Richard (2005). Cities and the creative class. Routledge, New York.

Gassmann, Oliver (2006). Opening up the innovation process: towards an agenda. R&D Management 36:3, 223–228.

Gunasekara, Chrys (2006). Reframing the Role of Universities in the Development of Regional Innovation Systems. The Journal of Technology Transfer, 31(1), 101 – 113.

Hasu, Eija & Staffans, Aija (2014). Korkean rakentamisen pilvilinnat. Yhdyskuntasuunnittelu 52:4, 34-52.

Heikkilä, Sonja (2014). Mobility as a Service – A Proposal for Action for the Public Admistration. Case Helsinki. Aalto University, School of Engineering, Espoo.

Hesse, Markus (2008). The City as a Terminal. The Urban Context of Logistics and Freight Transport. Ashgate, Farnham.

Hirvonen, Tuomo (2015). Seinäjoen ydinkeskustan olennaiset kehitysvaiheet ja sen 1950-70 –lukujen rakennusperinnön arvottamisperiaatteita. Tampereen teknillinen yliopisto, arkkitehtuurin laitos. [Viitattu 8.10.2015] http://URN.fi/URN:ISBN:978-952-15-3549-9

Huizingh, Eelko K.R.E. (2011). Open innovation: State of the art and future perspectives. Technovation 31, 2-9.

Hynynen, Ari & Kolehmainen, Jari (2011). Keskikokoinen metapolis? Näköaloja osaamisvetoiseen kehittämiseen Seinäjoella. Sente työraportteja 32/2011. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö. Tampere.

Hynynen, Ari & Kolehmainen, Jari & Ruokolainen, Olli & Vanhatalo, Jaana (2014). SmartStation. Kohti älykästä asemanseutujen kehittämistä. Seinäjoen kaupunki.

Jacobs, Jane (1969). The Economy of Cities. Random House, New York.

Kainulainen, Kimmo (2005). Kunta ja kulttuurin talous. Tulkintoja kulttuuripääoman ja festivaalien aluetaloudellisista merkityksistä. Tampere University Press.

Karppi, Ilari (2012). Open innovations and living labs: promises or challenges to regional renewal. European Spatial Research and Policy 19:2, 65-86.

Karppi, Ilari & Palander, Timo (2013). Luovaa yhdyskuntakehittämistä Hääkiven tulevaisuuslaboratoriossa. Kunnallistieteellinen aikakauskirja 41:4, 454-466.

Keeble, David & Lawson, Clive & Moore, Barry & Wilkinson, Frank (1999). Collective Learning Processes, Networking and ‘Institutional Thickness’ in the Cambridge Region. Regional Studies 33:4, 319-332.

Kolehmainen, Jari (2004). Instituutioista yksilöihin: Paikallisen innovaatioympäristön kolme tasoa. Teoksessa Sotarauta, Markku & Kosonen, Kati–Jasmin (toim.): Yksilö, kulttuuri ja innovaatioympäristö. Avauksia aluekehityksen näkymättömään dynamiikkaan. Tampere University Press.

Kolehmainen, Jari (2005). Knowledge Institutions in the Local Innovation Environment: Case Digital Media Agglomeration in Tampere. Teoksessa Kasvio, Antti & Anttiroiko, Ari-Veikko (toim.): e-City: Analysing efforts to generate local dynamism in the City of Tampere, s. 249–300. Tampere University Press.

Kolehmainen, Jari (2008). Paikallinen innovaatioympäristö ja henkilöiden väliset verkostot: Huomioita ICT-ammattilaisten arjesta. Teoksessa Mustikkamäki, Nina & Sotarauta, Markku (toim.): Innovaatioympäristön monet kasvot. Tampere University Press.

Kolehmainen, Jari & Alarinta, Juha (2009). University Consortium of Seinäjoki, Finland: Bringing South Ostrobothnia to the Knowledge Economy. Regions 273, 17-19.

Kolehmainen, Jari & Irvine, Joe & Stewart, Linda & Karacsonyi, Zoltan & Szabó, Tünde & Alarinta, Juha & Norberg, Anders (2015). Quadruple Helix, Innovation and the Knowledge-Based Development: Lessons from Remote, Rural and Less-Favoured Regions. Journal of the Knowledge Economy. [DOI 10.1007/s13132-015-0289-9]

Litman, Todd (2013). The New Transportation Planning Paradigm. Institute of Transportation Engineers. ITE Journal. Vol. 83:6, 20-28.

Markusen, Ann & King, David (2003). The Artistic Dividend: The Arts’ Hidden Contributions to Regional Development. Project on Regional and Industrial Economics, Humhrey Institute of Public Affairs, University of Minnesota, Minneapolis, MN.

Marshall, Stephen (2009). Cities, Design & Evolution. Routledge, London.

Meriläinen, Antti & Kunnas, Jouko (2014). Kehittämismallit ja -keinot rautatieasemien ja asema-alueiden palvelujen ja ympäristön parantamiseksi. Liikennevirasto, Liikenneviraston tutkimuksia ja selvityksiä 8/2014, Helsinki.

Mäki, Katja & Sinervo, Petteri (2001). Teknologiakeskukset – toiminta ja vaikutukset. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja 24/2001. Teknologiaosasto, Kauppa- ja teollisuusministeriö. Edita, Helsinki.

Nenonen, Suvi & Kärnä, Sami & Junnonen, Juha-Matti & Tähtinen, Sari & Sandström, Niclas (toim.) (2015). Oppiva kampus: How to co-create campus? Suomen yliopistokiinteistöt Oy, Juvenes Print, Tampere.

Orrenmaa, Anssi (2010). Kymmenen vuotta Framilla. Seinäjoen Teknologiakeskus 2000-2010. Seinäjoen teknologiakeskus Oy, Seinäjoki.

Oswald, Franz & Baccini, Peter (2003). Netzstadt – Designin the Urban. Birkhäuser, Basel.

Pelkonen, Antti & Nieminen, Mika (2015). How Beneficial is a Knowledge-based Development Strategy for Peripheral Regions? A Case Study. European Planning Studies. [DOI 10.1080/09654313.2015.1047740]

Peters, Deike & Novy, Johannes (2012a). Rail Station Mega-Projects: Overlooked Centrepieces in the Complex Puzzle of Urban Restructuring in Europe. Built Environment 38:1, 5-11.

Peters, Deike & Novy, Johannes (2012b). Train Station Area Development Mega-Projects in Europe: Towards a Typology. Built Environment 38:1, 12-30.

Raisio, Harri & Vartiainen, Pirkko (2011). Osallistumisen illuusiosta aitoon vaikuttamiseen. Deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraatien toteuttamisesta Suomessa. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

Ruokolainen, Olli (2008). Kulttuuri ja aluekehittäminen. Luova Tampere -ohjelma uusien mahdollisuuksien avaajana. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, Sente-julkaisuja 28/2008.

Ruokolainen, Olli & Suutari, Timo & Kolehmainen, Jari & Kujala, Susanna & Törmä, Hannu (2016). Pitävä ote kulttuurin aluetaloudellisista vaikutuksista ja merkityksistä? Tapauksena Seinäjoen rytmimusiikkiklusteri. Alue ja ympäristö, 1/2016. 95 – 110.

Schulman, Harry & Mäenpää, Pasi, toim. (2011). Kaupungin kuumat lähteet. Helsingin metropolialueen innovaatioympäristöt. Helsingin kaupungin tietokeskus.

Seinäjoen kaupunki (2013). Seinäjoen kaupunkistrategia 2013-2020. Seinäjoen kaupunginvaltuusto 26.08.2013.

Seinäjoen kaupunki (2014). Asuntopoliittinen ohjelma 2025. Seinäjoen kaupunginvaltuusto. 15.12.2014.

Seltzer, Ethan & Mahmoudi, Dillon. (2012). Citizen Participation, Open Innovation, and Crowdsourcing: Challenges and Opportunities for Planning. Journal of Planning Literature 28:1, 3-18.

Silver, Daniel & Clark, Terry N. & Yanez, Navarro C. J. (2010). Scenes. Social Context in an age of contingency. Social Forces 88:5, 2293–2324.

Silver, Daniel & Clark, Terry N. & Graziul, Christopher (2011). Scenes, innovation and urban development. Teoksessa Andersson, D.E. & Andersson, Å.E. & Mellander, C. (toim.): Handbook of Creative Cities. Edward Elgar, Cheltenham.

Sotarauta, Markku & Kolehmainen, Jari & Sutinen, Kirsi (2007). Tampereen kaupunkiseudun elinkeinostrategian perusta – Kehittämisfilosofian etsintä ja strategian suuntaviivojen hahmottelu. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, Sente työraportteja 15/2007.

Sotarauta, Markku & Srinivas, Smita (2006). Co-evolutionary Policy Processes: Understanding Innovative Economies and Future Resilience. Futures 38:3, 312-336.

TEM (2016). Kasvusopimukset. Työ- ja elinkeinoministeriö. http://tem.fi/kasvusopimukset [27.10.2016].

von Hippel, Eric (1986). Lead users. A source of novel product concepts. Management Science, 32:7, 791 – 805.

von Hippel, Eric (2005). Democratizing Innovation. The MIT Press, Cambridge – London.

Ylä-Anttila, Kimmo, ed. (2010). Urban Fallows. Transformations & Breeding Grounds. City Scratching III. Tampere University of Technology, School of Architecture, Edge Laboratory for Architectural and Urban Research.

YM & TEM & LVM & MMM (2015). Uusiutumiskykyinen ja mahdollistava Suomi. Aluerakenteen ja liikennejärjestelmän kehityskuva 2050. Ympäristöministeriö, Työ- ja elinkeinoministeriö, Liikenne- ja viestintäministeriö, Maa- ja metsätalousministeriö. Helsinki.