Petri Tuormala

Taustaa

Arkkitehtuuripolitiikka on nostanut rakennetun ympäristön laadun julkiseen keskusteluun jo 1990-luvun alusta lähtien. Useat EU-maat ovat arkkitehtuuripoliittisissa ohjelmissaan linjanneet arkkitehtuuria koskevia tavoitteita sekä kansallisella että paikallisella tasolla. Arkkitehtuuripolitiikan avulla on pyritty tukemaan paikallisia lähtökohtia ja alueiden tunnistettavuutta, mikä on noussut myös kaupunkien tärkeäksi kilpailutekijäksi. Valtioneuvosto hyväksyi vuonna 1998 kansallisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman, jonka valmistelusta vastasi opetusministeriön asettama työryhmä. Arkkitehtuuripoliittinen ohjelma sisälsi 24 konkreettista toimenpidettä, joiden toteuttaminen on ollut usean eri sektorin, kuten kulttuuri- ja ympäristöhallinnon sekä rakentamisesta vastaavien toimijoiden vastuulla. (Valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittisen ohjelman seurantatyöryhmä 2002). Suomessa ei ole toistaiseksi julkaistu uutta kansallista ohjelmaa, mutta arkkitehtuuripolitiikkaa on edistetty kunnissa aktiivisesti sekä alueellisesti että paikallisesti 2000-luvun alusta lähtien. Vuonna 2013 aloitti toimintansa opetus- ja kulttuuriministeriön tukema Arkkitehtuurin tiedotuskeskus, joka on edistänyt arkkitehtuuripolitiikkaa kansainvälisellä, valtakunnallisella ja paikallisella tasolla erilaisten seminaarien ja koulutustilaisuuksien kautta. (Archinfo 2016).

Arkkitehtuuripolitiikan vaikuttavuudessa tärkeitä ovat paikallisella tasolla tehtävät toimenpiteet. Ohjelmien avulla kunnat pyrkivät tuomaan arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön laatukeskustelun ja käsitteet kaikkien kansalaisten ulottuville. Arkkitehtuuripolitiikassa nousevat rakennetun ympäristön laadun ohella voimakkaasti esille tiedottamiseen, vuorovaikutukseen ja arkkitehtuurikasvatukseen liittyvät tavoitteet. Pohjoismaissa erityisesti Tanska ja Suomi ovat aktiivisesti edistäneet näitä tavoitteita paikallisissa arkkitehtuuripoliittisissa ohjelmissa. Suomessa oli vuoteen 2016 mennessä 11 kuntaa ja kaupunkia julkaissut oman arkkitehtuuripoliittisen ohjelmansa. Tämän lisäksi Suomessa on julkaistu viisi alueellisen tason ohjelmaa. Useat kaupungit ovat lähteneet päivittämään ensimmäistä ohjelmaansa, mikä voi osaltaan olla merkki ohjelmien toimivuudesta tai niiden todellisesta tarpeesta. Päivityskierroksen sai valmiiksi viimeksi Vantaan kaupunki, joka julkaisi toisen arkkitehtuuriohjelmansa vuoden 2015 lopussa.

Vaikka arkkitehtuuripolitiikalle on vaikea löytää selkeää paikkaa kuntien strategiavalikoimassa, sen ensisijaisena tehtävänä voidaan nähdä arkkitehtuurin näkyväksi tekeminen. Arkkitehtuuripoliittisten ohjelmien avulla kaupungit jakavat tietoa rakennetusta ympäristöstä, vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon ja nostavat arkkitehtuurin julkiseen keskusteluun. Ohjelmat kokoavat yhteen eri viiteryhmiä ja kannustavat julkiseen keskusteluun. Ennen kaikkea niillä rakennetaan mielikuvaa yhteisestä elinympäristöstä, johon kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa. Imagollisista lähtökohdista arkkitehtuuripolitiikan tehtäväksi voidaan nähdä paikalliseen arkkitehtuuriin ja toimintatapoihin liittyvien positiivisten mielikuvien muodostaminen (Äikäs 2004, 161.).

Väitöskirjatyöhöni liittyvässä tutkimuksessani (2016) käsittelin paikallistason arkkitehtuuripolitiikkaa elinympäristön laadun näkökulmasta. Tutkimuskohteena olivat Suomessa vuosina 2002–2015 julkaistut ohjelmat, joista tarkastelin tekstianalyysin avulla Oulun, Kuopion, Tampereen, Turun ja Vantaan kaupunkien julkaisemia ohjelmia. Ohjelmatekstien analyysi osoitti, että tavoitteissa korostuu esteettisten laatutekijöiden ohella kaupunkien paikallinen identiteetti. Tunnistettavat alueet, kulttuurihistorialliset arvot sekä luonnonympäristö on nostettu monessa ohjelmassa keskiöön. Nykyisten alueiden ominaispiirteet ja arkiympäristö tarjoavat lähtökohdat, joita ohjelmiin kirjatut tavoitteet ja toimenpiteet pyrkivät vahvistamaan. Rakennetun ympäristön laatua ei ole kuitenkaan sidottu tietynlaiseen ihannemalliin, jossa esimerkiksi tiivis ja käveltävä ympäristö tarjoaisivat ainoat oikeat puitteet hyvälle elinympäristölle. Vaikka ohjelmatekstit tarjoilevat ajankohtaisia ihanteita elävästä, sosiaalisesti rikkaasta ja palveluiltaan monipuolisesta kaupunkiympäristöstä, tavoitteet eivät rajaa tiukasti fyysisen ympäristön ominaisuuksia. Laadukkaan elinympäristön kriteerit voivat toteutua sekä urbaanissa kaupunkiympäristössä että suomalaisessa metsälähiössä. (Tuormala 2016a.)

Arkkitehtuuripolitiikka strategiana

Arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat hahmottelevat lähtökohdat, tavoitetilan ja erilaisia toimenpiteitä elinympäristön laadun parantamiseksi. Ohjelmat voidaan nähdä strategiatekstinä, jonka rakenteen muodostavat toimintaympäristön kuvaus, toiminta-ajatus, tavoitteet sekä keinot, joilla päämääriin päästään (Ks. esim. Sorsa ym. 2010, 18–19). Vakiintuneita strategiakäytäntöjä noudattaen ohjelmissa linjataan yleispiirteisesti rakennettua ympäristöä koskevia tavoitteita sekä määritellään toimenpiteet, joilla elinympäristön laatua voidaan lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä parantaa. Luonnollisesti strategiaan kuuluu myös seuranta ja toimenpiteiden vaikuttavuuden arviointi, mikä onkin kirjattu usean ohjelman tavoitteisiin.

Yleispiirteiseen strategiseen lähestymistapaan liittyy kuitenkin tiettyjä haasteita. Vaikka arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat eivät suoraan nosta esille ristiriitoja, on niistä löydettävissä paljon teemoja, jotka myöhemmin saattavat näyttäytyä vaikeina ongelmina. Näitä voivat olla esimerkiksi kestävään kehitykseen, autoriippuvuuden vähentämiseen tai sosiaaliseen laatuun liittyvät tavoitteet. Keskeinen haaste liittyykin tavoitteiden määrittelyyn sekä niihin toimenpiteisiin, joilla tavoitteisiin on päätetty vastata. Strategisella tasolla esitetyt tavoitteet ja lupaukset viihtyisästä ja sosiaalisesti tasa-arvoisesta kaupunkiympäristöstä saattavat edellyttää vaikeita valintoja todellisessa päätöksentekotilanteessa. Vaikka strateginen ajattelu perustuu joustavuuteen, koko toiminnan perustana tulisi olla yhteinen ymmärrys elinympäristön laatuun vaikuttavista tekijöistä. Strategian uskottavuus saattaa jäädä kyseenalaiseksi, mikäli keskeiset elinympäristön laatua kuvaavat käsitteet jäävät liian yleispiirteiseksi tai kokonaan määrittelemättä.

Näsi ja Aunola (2002) määrittelevät liiketalouden näkökulmasta strategialle sateenvarjokäsitteen, jonka mukaan: ”strategia tarkoittaa yrityksen toiminnan juonta, sen tapahtumisen punaista lankaa” (Näsi & Aunola 2002, 15). Strateginen ote on tulevaisuuteen suuntautunutta ja tarkoitushakuista. Sen avulla pyritään menestymään politiikassa, organisaatioiden välisessä kilpailussa tai omassa elämässä. Ennen kaikkea strategiassa on kuitenkin kysymys valintojen tekemisestä. Strategiassa määritellään, kuinka käytettävissä oleva aika ja resurssit palvelevat tehokkaimmin toiminnalle asetettuja tavoitteita. (Haveri 1995, 17.)

Arkkitehtuuripoliittisiin ohjelmiin kirjatuissa visioissa, tavoitteissa ja toimenpiteissä keskeisenä käsitteenä nousee esiin rakennetun ympäristön laatu. Ohjelmateksteissä elinympäristön laatua lähestytään rakennetun ympäristön ohella mm. maiseman, imagon ja kaupungin elinvoimaisuuden näkökulmasta. Arkkitehtuuria ei nähdä näin ollen vain yksittäisiin rakennuksiin liittyvänä ominaisuutena, vaan ohjelmat käsittelevät elinympäristöä ja sen laatutekijöitä laajana kokonaisuutena, johon toimenpiteillä on tarkoitus vaikuttaa. Arkkitehtuuri nähdään osana jokapäiväistä ympäristöä:

”Arkkitehtuuri ja ympäristö muodostavat näyttämön eri aikakausien tapahtumille niin yhteisön kuin yksityisenkin ihmisen elämässä. Ne vaikuttavat ihmisen mieleen ja hyvinvointiin. Hyvä, sosiaalisuutta edistävä ympäristö luo pohjan terveelliselle ja turvalliselle elämälle.” (Kuopion arkkitehtuuri ja kaupunkirakennustaide 2007.)

Arkkitehtuuripolitiikka ei näyttäydy vain yhden ammattikunnan tai hallinnon sektorin toimintaohjelmana tai strategiana. Ohjelmien tavoitteet haastavat eri toimialoja ja politiikan sektoreita ottamaan vastuuta rakennetusta ympäristöstä. Arkkitehtuuripolitiikka ei pyri edistämään arkkitehtuuria vain tiukasti rajatun joukon yksinoikeutena. Ohjelmilla pyritään herättämään mahdollisimman monen eri viiteryhmän mielenkiinto ja vaikuttamaan näin joko suoraan tai välillisesti mielipiteisiin, päätöksentekoon tai organisaation toimintaan. Rakennetussa ympäristössä on kyse myös julkisesta hyödykkeestä, jota kaikilla on mahdollisuus käyttää ja kuluttaa (Paloheimo & Wiberg 1996, 23–24). On kuitenkin huomioitava, että toteuttajana ei tarvitse aina olla julkisyhteisö, kuten kunta tai kaupunki, vaan myös yksityiset tahot ovat vastuussa rakennetun ympäristön laadusta. Strategian näkökulmasta tähän saattaa liittyä myös arkkitehtuuripolitiikan ongelma: kenen strategia on kyseessä, mitkä ovat sen todelliset tavoitteet ja kuka on vastaanottaja?

Strategian vaikuttavuuden arviointi on mahdollista ainoastaan, mikäli strategian tekijät, tavoitteet ja vastaanottaja voidaan tunnistaa. Arkkitehtuuripolitiikka voidaan nähdä sekä kunnan sisäisenä toimintastrategiana että koko kunnan tahdonilmaisuna rakennetun ympäristön tilasta. Strategian kohteena voidaan laajimmassa merkityksessä nähdä koko kuntaorganisaation lisäksi ulkoiset sidosryhmät, kuten yksityisen sektorin rakentajat. Tulosten vastaanottajana ovat kaikki julkishyödykkeestä, eli rakennetun ympäristön laadusta nauttivat kuntalaiset. Taloudellisten hyötyjen näkökulmasta laadukkaasta ympäristöstä hyötyy sekä suoraan että välillisesti vähintäänkin yhtä suuri joukko osallisia. Tässä mielessä arkkitehtuuripolitiikan vaikuttavuuden arviointi on vähintäänkin haastavaa.

Ohjelmatyö

Tutkimustani varten tekemäni virkamieshaastattelut osoittivat, että arkkitehtuuripolitiikkaan nostetut teemat ja mahdolliset ongelmat nousevat esille pitkälti suunnittelun parissa työskentelevien virkamiesten kokemusten kautta. Vaikka alustavat lähtökohdat ja tavoitteet muotoillaan tyypillisesti yhden hallinnonalan virkamiestyönä, varsinainen ohjelmatyö sisältää myös monipuolista vuorovaikutusta eri kunnan sektoreiden, päättäjien ja ulkoisten sidosryhmien kanssa. Tiedotus toteutetaan erilaisten seminaarien, työpajojen ja verkkosivujen avulla. Pääasiallinen valmisteluvastuu on kuitenkin tyypillisesti kaupunkisuunnittelusta ja kaavoituksesta vastaavilla asiantuntijoilla. Tämän vuoksi arkkitehtuuripolitiikkaa on perusteltua tarkastella juuri kaupunkisuunnitteluorganisaation sisäisenä strategiana. Strategiset tavoitteet ja ”toiminnan juoni” syntyvät alhaalta ylöspäin suuntautuvassa virkamiesvetoisessa prosessissa, jossa ylintä päätäntävaltaa käyttävä valtuusto lopulta hyväksyy ohjelman.

Tutkijat ovat monessa yhteydessä kritisoineet yritysmaailmasta opittujen strategiakäytäntöjen siirtämistä kunnalliseen päätöksentekoon. Rationaalinen lähestymistapa on useassa tapauksessa nähty liian yksipuolisena julkiseen toimintaympäristöön. (esim. Möttönen 2012; Alford 2001; Jalonen 2007) Kasvava kuntaorganisaatio joutuu lisäksi käsittelemään yhä monimutkaisempia ongelmia, mikä osaltaan lisää strategian viestinnän ja eri osapuolten välisen vuoropuhelun merkitystä organisaatioissa (Strandman 2009, 209). Arkkitehtuuripoliittisten ohjelmien valmisteluprosessissa onkin monessa tapauksessa kiinnitetty huomiota juuri eri sektoreiden väliseen yhteistyöhön ja tiedottamiseen. Tavoitteet ovat syntyneet monen eri osapuolen yhteisen työn tuloksena, ja arkkitehtuuripolitiikka toteutuu vain osittain ohjelmatekstin kautta. Valmistelevat virkamiehet näkevät myös varsinaisen ohjelmatyön ja siihen liittyvän vuorovaikutuksen tärkeänä vaikuttamisen keinona. Poikkihallinnollinen yhteistyö on arkkitehtuuripolitiikan puitteissa luontevaa, koska se koskettaa ”lähes kaikkia” rakennettua ympäristöä koskevia kysymyksiä: asioita, joihin ei vakiintuneiden suunnittelukäytäntöjen ja sektorirajojen puitteissa ole aikaa, mielenkiintoa tai mahdollisuutta puuttua. Kuntien viranhaltijoiden haastatteluissa arkkitehtuuripolitiikka nähdään prosessina, joka vaatii aktiivista otetta, sitoutumista sekä jatkuvaa vuorovaikutusta.

Arkkitehtuuri politiikkana

Yleisesti voidaan määritellä, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista tai eri osapuolten tavoitteiden edistämistä. Politiikalla voidaan vaikuttaa asioiden tilaan sekä suunnata tapahtumien kulkua. Politiikka sisältää sekä konflikteja että yhteistyötä, se rajoittaa ja edistää. Ennen kaikkea se on ongelmien käsittelyä, jossa on kysymys vuorovaikutuksesta ja vallan käytöstä. (Paloheimo & Wiberg 1996, 15−16, 47). Politiikan käsite viittaa myös kollektiiviseen toimintaan ja liikkeisiin. Onkin tärkeätä erottaa se policy-käsitteestä, joka viittaa niihin käytäntöihin, joilla poliittiset päätökset pannaan toimeen. (Hänninen & Junnila, 2012, 7.)

Kunnallisessa politiikkaprosessissa (policy-process) päätöksenteko koostuu aloitteesta, valmistelusta, keskustelusta, valinnasta, toimeenpanosta ja seurannasta. (Harisalo ym. 1992, 38−39). Tässä prosessissa syntyy myös arkkitehtuuripolitiikka. Ohjelmatyöstä tehdään aloite esimerkiksi kuntalaisten, luottamusmiesten tai virkamiesten toimesta. Luottamusmiehet tekevät päätöksen ohjelmatyön laatimisesta, minkä jälkeen kootaan valmisteluryhmä, joka koostuu tavallisesti kaavoituksesta, kaupunkisuunnittelusta ja rakentamisesta vastaavista virkamiehistä. Ohjelmatyöhön kuuluu paljon vuorovaikuttamista, erilaisia seminaareja, asukastyöpajoja ja esimerkiksi verkkopohjaisia kyselyitä ja tiedottamista. Kokonaisuudessaan valmisteluprosessi on hyvin avoin ja pyrkii osallistamaan laajan joukon sidosryhmiä. Kerätyn tiedon ja vuorovaikutuksen pohjalta tehdään valinnat strategiaa varten. Tavoitteissa linjataan eri sektoreiden yhteisiä päämääriä ja ohjataan toimintaa niiden saavuttamiseksi. Ohjelma-asiakirjat sisältävät sekä yleisiä periaatteita että konkreettisia toimenpiteitä. Ohjelmissa tuodaan esille niitä painopistealueita, toimenpiteitä ja resursseja, joita politiikkatoimilla halutaan painottaa. Ennen kaikkea tavoitteena on ohjata vakiintuneita toimintatapoja, jotta asioiden tilaa voidaan muuttaa.

Politiikkaprosessi sisältää aina vaiheen, jossa ratkaistaan poliittisia riitakysymyksiä ja tehdään valintoja toteutettavaa toimintaohjelmaa varten. (Harisalo ym. 1992, 38−39.) Useat tutkijat ovat tuoneet esille, että kuntien strategiat sisältävät itsestäänselvyyksiä, jolloin niiden ohjausvaikutus jää vähäiseksi (esim. Helin & Möttönen 2012, 129). Strategian tulisi perustua selkeisiin valintoihin. ”Aito visio ja strategia herättää aina vilkasta keskustelua, jopa riitoja” (Sotarauta 2009). Keskeisessä asemassa on varsinaisen ongelman määrittely. Ohjelmoitujen toimenpiteiden määrittely on turhaa, mikäli yhteistä käsitystä ongelman laadusta ei pystytä määrittelemään tai tulkinta on ristiriitainen. (Dunn 1994, 140−149.) Minkälainen käsitys rakennetun ympäristön tilasta ja sen edellyttämistä toimenpiteistä ohjelman valmisteluprosessin aikana syntyy? Tehdäänkö ohjelmissa valintoja elinympäristön laadun puolesta vai toistaako se kuntien vakiintuneita strategiakäytäntöjä, joissa ongelmaksi nousee selkeiden ongelmien tai linjausten puute? Ehkä kysymys ei olekaan ongelmien ratkomisesta tai edes niiden esilletuomisesta. Ohjelmat nostavat arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön laadun julkiseen keskusteluun, jolloin arkkitehtuuripoliittiset periaatteet voivat toimia myös kaupunkisuunnittelijoiden tukena ja antaa perusteita suunnitteluratkaisun läpiviemiseen myöhemmissä vaiheissa.

Arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat antavat useita lupauksia elinympäristön laadusta. Nämä toimenpiteet liittyvät useisiin kaupunkisuunnittelun peruskysymyksiin. Liikenteen, asumisen ja maankäytön ratkaisut ovat kiinteästi yhteydessä siihen arkiympäristöön, jonka laatua arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat pyrkivät edistämään. Laadukkaan ympäristön taustalla saattaa usein olla vaikeita poliittisia kysymyksiä ja ns. ilkeitä ongelmia (Rittel & Webber 1973). Niitä eivät muodosta pelkästään käsityserot ongelman laadusta tai puutteellinen taustatieto; taustalla vaikuttavat myös sekä eriävät arvot että kilpailevat päämäärät. Ne sisältävät useita ratkaisuvaihtoehtoja ja sisältävät monia intressitahoja (Head & Alford, 2015.) Tällaiset ongelmat voivat liittyä esimerkiksi julkisten tilojen suunnittelukysymyksiin tai palveluverkon kattavuuteen: valintoihin, jossa käsitellään usean eri sektorin tavoitteita.

Haasteeksi nouseekin usein strategian muotoilu. Möttösen (2012) mukaan kokonaisvaltaisen lähestymistavan sijaan kuntastrategioissa ongelmia lähestytään suunnitteluhenkisesti ja tavoiterationaalisesti. Tämän vuoksi kuntien strategiat vastaavat huonosti ilkeisiin ongelmiin. Toiminnalla on selkeä alku, loppu ja vastuulliset toimijat (Helin & Möttönen 2012, 120−123.) Strategian tulisi olla siis riittävän yleispiirteinen, jotta se kykenee kattamaan eri intressitahojen näkökulmat ja reagoimaan joustavasti eri tilanteissa. Toisaalta ohjelmien pitäisi pystyä myös määrittelemään riittävän yksiselitteisesti tavoitteiden sisältö ja keinot niiden saavuttamiseksi. Strategian sisältö tulisi olla kaikkien ymmärrettävissä, jotta sen vaikuttavuuteen voidaan ottaa kantaa.

Lopuksi

Arkkitehtuuripoliittisten ohjelmat korostavat tiedon jakamista ja vuorovaikutuksen lisäämistä. Ne pyrkivät tavoittamaan mahdollisimman laajan osallisten joukon ja avaamaan uusia vuorovaikutuskanavia. Arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat edustavat tässä mielessä kommunikatiivista suunnitteluihannetta, jossa kaikilla osapuolilla on tasapuolinen mahdollisuus osallistua rakennettua ympäristöä koskevaan keskusteluun. Ohjelmat pyrkivät parantamaan osapuolten välistä ymmärrystä tietopohjaa lisäämällä, toimintatapoja kehittämällä ja tiedotusta monipuolistamalla. (Tuormala 2016b.) Vaikka tiedon jakaminen, eri osallisten intressit ja keskinäinen luottamus ovat tärkeitä, tulisi ohjelmissa kiinnittää huomiota myös varsinaiseen sisältöön, koska lopulta kyse on strategian uskottavuudesta ja ennen kaikkea poliittisista valinnoista.

Tärkeää on myös strategian pysyvyys. Pitkällä tähtäimellä jatkuvuuden esteeksi saattaa muodostua resurssien, motivaation ja viestinnän puute. Tällöin keskeisiksi nousevat ohjelmatyön taustalla olevat avainhenkilöt, jotka vievät yhdessä määriteltyjä periaatteita käytäntöön. Johtajuuden yhteydessä Suominen (2009) puhuu kuluttamisen taidosta, eli siitä kuinka johtajat voivat soveltaa strategiaa omiin päämääriinsä ja tarpeisiinsa soveltuvalla tavalla (Suominen 2009, 93−95). Myös arkkitehtuuripolitiikan yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota tapoihin, joilla strategian tavoitteet saadaan sujuvaksi osaksi arkipäivän työtä. Ohjelmatyön tai sen periaatteiden toteuttamisen ei tarvitse olla itsessään raskasta. Painetun ohjelmajulistuksen sijaan tärkeämpää on löytää keinot aktiiviselle keskustelulle, jotta rakennetun ympäristön laatu pysyy ajankohtaisena aiheena valtuustokaudesta toiseen.

Kirjallisuus

Alford, John & Johnson, Gerry & Scholes, Kevan (toim.) (2001). Exploring Public Sector Strategy. Pearson Education Limited, Harlow.

Valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittisen ohjelman seurantatyöryhmä (2002). Seurantatyöryhmän muistio. [viitattu 24.11.2016] <http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2002/liitteet/opm_477_apoliseuranta.pdf?lang=fi>

Archinfo (2016). Archinfon rooli ja toiminta. [viitattu 24.11.2016] <http://archinfo.fi/arkkitehtuuripolitiikka/arkkitehtuuri-osana-kulttuuri-ja-ymparistopolitiikkaa/>

Haveri, Arto (1995). Ohjelmat menestystekijöinä, strateginen lähestymistapa. Finnpublishers Oy, Tampere.

Head, Brian & Alford, John (2015). Wicked Problems: The Implications for Public Management. Administration & Society. 47:6, 711−739.

Hänninen, Sakari & Junnila, Maijaliisa (toim.) (2012). Vaikuttavatko politiikkatoimet?. Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere.

Jalonen, Harri (2007). Väitöskirja. Kompleksisuusteoreettinen tulkinta hallinnollisen tehokkuuden ja luovuuden yhteensovittamisesta kunnallisen päätöksenteon valmistelutyössä. Tampereen teknillinen yliopisto, Tampere.

Näsi, Juha & Aunola, Manu (2002). Strategisen johtamisen teoria ja käytäntö, Metalliteollisuuden kustannus Oy, Tampere.

Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1996). Politiikan perusteet. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki .

Rittel, Horst & Webber, Melvin (1973). Dilemmas in a General Theory of Planning. Policy Sciences 4, 155−169.

Sorsa, V. Pälli, P., Vaara, E. and Peltola, K. (2010). Strategia mahdollisuutena ja rajoitteena kuntaorganisaatioissa, Kielestä kommunikaatioista ja vallasta. [viitattu 24.11.2016] https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10227/619/70-978-952-232-083-4.pdf?sequence=1

Sotarauta, Markku (2009). Näkymä ”innovaatio-Suomen” aluekehityksen tulevaisuuteen. Työ- ja elinkeinoministeriön Alueiden kehittämisyksikön Aluestrategia 2020 –työryhmän toimeksiannosta laadittu kirjoitus [Viitattu 25.11.2015] <http://tem.fi/files/24530/Markku_Sotarauta_2.pdf>

Strandman, Kristiina (2009). “Se vain ilmestyi” – Vuorovaikutukseen perustuva strategian viestintä kuntaorganisaatioissa. [Viitattu 25.11.2016] <http://lauda.ulapland.fi/handle/10024/59345/browse?value=dialogi&type=subject>

Suominen, Kimmo (2009). Consuming Strategy. The art and practice of managers´everyday strategy usage. Doctoral Disseratation Series 2009/14. Yliopistopaino. Helsinki

Tuormala, Petri (2016a). Quality of Urban Environment in Architectural Policies. Planning Theory and Practice. (arviointiprosessissa)

Tuormala, Petri (2016b). Architectural Policy Programmes in Finland – Perspectives on Local Level. Nordic Journal of Architectural Research. (julkaisuprosessissa)