Architecture in Transition (1963)

Doxiadis, Constantinos A. (1963). Architecture in Transition.Hutchinson & Co, London.
Juha Vuorinen

Viisikymmentä vuotta sitten maapallon väestönkasvu rikkoi ensimmäisen kerran kahden prosentin vuotuisen kasvun, ja samoihin aikoihin kolmannen maailman ongelmat alkoivat tulvia näköradioiden kautta ensimmäisen maailman olohuoneisiin. ”Suurten lukumäärien ongelma” oli noussut arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kysymyksenasettelun keskiöön.

Ongelman kasvavaan kysyntään vastasi tarmokkaimmin kreikkalaissuunnittelija Constantinos Doxiadis teoksellaan Architecture in Transition. Doxiadis oli jo muutamaa vuotta aiemmin yrittänyt ratkoa näitä määrällisiä ongelmia käytännön tasolla sangen haastavassa paikassa, maailman suurimman kansainvaelluksen polttopisteessä, Pakistanin uudeksi pääkaupungiksi nimetyn Islamabadin suunnittelussa.

Doxiadiksen teos ilmestyi yhdyskuntasuunnittelun saranakohtaan, jolloin valtaisat demografiset muutokset ja teknostruktuurin innovaatiot toteuttivat intellektuaalisen vallankumouksen, jossa vanhan staattisen suunnittelun ei enää katsottu vastaavan todellisuutta. Oppiala, joka aiemmin käsitettiin rudimentaariseksi kokoelmaksi henkilökohtaisia käsityksiä kaupungista, muuttui luonnontieteellisesti aktiiviseksi tilastosystematisoinniksi, jossa kaupungit käsitteellistettiin monimutkaisiksi järjestelmiksi. Peter Hall onkin kuvannut toisen maailmansodan jälkeisen suunnittelutieteen muuttuneen kymmenessä vuodessa enemmän kuin sitä edeltäneen tuhannen vuoden aikana.

Architecture in Transition alkaa suunnittelun kriisikuvauksella, jossa toistuvat nyky-yhteiskunnan ”tavoitteiden epäselvyys”, ”toiminnan ristiriitaisuus”, ”suunnittelun vieraantuminen yhteiskunnasta” sekä tietenkin ”urbaani painajainen”. Syynä kriisiin on alati kiihtyvä muutos, jota korostetaan teoksen lukuisissa diagrammeissa, joissa laihdutusmainoksista tuttujen ennen-nyt-vastakohtaparien havainnollistamana konstruoidaan murros, jonka keskellä eletään.

Doxiadiksen mukaan pysyvän muodon rakentaminen näissä olosuhteissa on mieletöntä, ja kiinnostus tulee siirtää nimenomaan kasvun (growth) rakentamiseen. Koska kasvuun jo implisiittisesti liittyy aikaelementti, nousevat samalla myös kysymykset arkkitehtuurin neljännestä ulottuvuudesta keskiöön. Doxiadis hylkää käsityksen arkkitehtuurista staattisena objektina ja nostaa kaupungin todelliseksi ulottuvuudeksi tilan sijaan ajan. Kehitys ja kasvu ovat tärkeämpiä kuin muoto. Kun aiemmassa modernistisessa puheavaruudessa aika oli tarkoittanut lähinnä vain liikkeeseen liitettyä ominaisuutta, toisin sanoen liiketilaa, nyt aika on siirtynyt kasvua perustelevaksi ominaisuudeksi.

Muodosta irtautumisen näkökulman kautta Doxiadiksen on samalla luontevaa nostaa esille kysymys arkkitehtiprofession kriisistä. Doxiadis suhteuttaa arkkitehtien konkreettista toimintakenttää vertailemalla näiden suunnittelemaa arkkitehtuuria muuhun rakentamiseen. Hänen mukaansa arkkitehdit suunnittelevat korkeintaan viisi prosenttia rakentamisesta, mitä hän pitää häviävän pienenä osana koko urbaania tilanmuodostusta. Lisäksi tuo toiminta on laadullisesti varsin heikkoa, mikä johtuu joko jarruttavista yhteiskunnallisessa todellisuudessa vaikuttavista voimista tai pelkästään siitä, että arkkitehdit ovat itse ymmärtäneet tehtävänsä väärin. Lopulta arkkitehtien saavutukset rajoittuvat muutamiin hyviin rakennuksiin, jotka eivät nekään tosin muodosta kelvollista urbaania ympäristöä ja joiden yleinen vaikutuskin on hyvin vähäinen.

Ratkaisuksi Doxiadis hahmottelee kokonaisvaltaisempaa suunnittelua (ekistics), jossa arkkitehtuuri on integroitu tiukemmin osaksi talous- ja yhteiskuntatieteitä. Doxiadiksen teorian pohjalla on tilastollisen datan järjestäminen niin, että sen avulla kyettäisiin globaalilla tasolla luomaan kelvollista rakennuskulttuuria. Jos datan saa hallintaan, niin myös kaupungit kyetään saamaan hallintaan, kuului tekijän kiteytynyt maksiimi. Design alkaisi tilastollisesti tarkastetuista kaavioista eikä suunnittelijan luonnoksista, ja tilalliset mallit puolestaan seuraisivat suoraan saadusta informaatiosta.

Doxiadiksen teoriat löysivätkin vastakaikua 1960-luvun kuluessa, jossa arkkitehtien piti –pysytelläkseen yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon hierarkiassa mahdollisimman korkealla tasolla – muuntaa omaa diskurssiaan ja suunnitteluparadigmaansa yhteismitalliseksi yhteiskuntatieteen käsitejärjestelmän kanssa. Tuolloinhan varsinkin sosiologia näytti vakiintuvan eräänlaiseksi perusyhteiskuntatieteeksi, jolla katsottiin olevan sekä oikeus että velvollisuus määrätä yhteiskuntaa ja sen keskeisiä prosesseja koskeva käsitteistö. Sosiologia varusti määrittelemänsä modernin yhteiskunnan toimimisen kyvyllä, jossa yhteiskunta asetti normit, jakoi roolit, antoi oikeudet, sälytti velvollisuudet ja opetti arvot.

Tämän päivän näkökulmasta Doxiadiksen korkeamodernistinen maailmansuunnittelu muistuttaa raikkaalla tavalla ajasta, jolloin maailmassa näytti olevan kampi, josta sen saisi jälleen sijoilleen. Kolmas maailma nähtiin projektina eikä ongelmana, ja jokainen ero oli mahdollista eriarvoisuutta, sosiologisesti määriteltyä hyvää elämää tai huonoja olosuhteita. Sittemmin määrälliset kysymykset ovat vaihtuneet laadullisiksi kulttuurisesti koodatuiksi viesteiksi, ja erot valinnoiksi ja vapaudeksi, tyyliksi ja mauksi.

Viidessäkymmenessä vuodessa maailman väkiluku on 2,5 -kertaistunut, ja suurten lukumäärien ongelma odottaa aavesäryn lailla ratkaisuaan. Vaikka ratkaisuyritysten rima on asetettu korkealla, ei kaitselmuksen jälkeisestä tulevaisuudesta tulle puuttumaan dialektisia juonenkäänteitä. Niinpä Architecture in Transition on lohdullinen dokumentti ajasta, jolloin maailmansuunnittelun perspektiivi oli mahdollinen. Kirjan soisikin löytävän uusia lukijoita – niitä joille Doxiadis on teoksen omistanut, eli ”arkkitehdeille, jotka ovat sydämeltään nuoria”.

Juha Vuorinen

FT, rakennustutkija, Porvoon museo