Aikamatka muurinjälkeiseen Berliiniin

Bernt, Matthias, Grell, Britta & Holm, Andrej (toim.) (2013). The Berlin Reader. A Compedium on Urban Change and Activism. 277 s. Bielefeld: Transcript Verlag. ISBN: 978-3-8376-2478-6.

Jani Vuolteenaho

Muutama vuosi muurin murtumisen ja Saksojen yhdistymisen jälkeen Berliinissä oli lakipisteessään jättimäinen kaupunkirakennusbuumi. Ensivierailullani 1990-luvun puolivälissä muistan hämmästelleeni tuota tyrmäävän suurta rakennustyömaata: kaupunki oli kirjaimellisesti satojen ja taas satojen nostokurkien neuloma maisema. Die Wenden jälkeisessä huumassa Berliinin visioitiin nousevan Lontoon, Tokion ja New Yorkin rinnalle todellisten maailmankaupunkien harvalukuiseen joukkoon. Tuolloisen ”kultaryntäysmentaliteetin” vaikutukset kaupungin kehitykseen ovat olleet ja ovat edelleen moninaiset, eivätkä vähiten yhdistymistä seuranneiden vuosien aikana tehtyjen ylimitoitettujen suunnitelmien ja investointien seurauksena. Yltiöoptimismi on vaihtunut velkataakaksi, mutta samalla kaupungin rosoinen ilme ja edullinen hintataso ovat olleet lukemattomille hipstereille ja media- ja taidealan ihmisille ympäri maailman yllyke muuttaa Berliiniin.

The Berlin Reader -kirjoituskokoelman erityinen kiinnostavuus on siinä, että teoksen eri-ikäisten tekstien kautta voi kronologisesti seurata edellä mainittuja kehityskulkuja ja niistä esitettyjä ajankohtaispuheenvuoroja 1990-luvun alusta nykypäivään. Avausosioon on valikoitu 1990-luvun alun kriittisiä aikalaiskannanottoja megalomaniaan, joka alkuvuosina ”uuden Berliinin” kehittämisvisioita leimasi. Vuonna 1991 ilmestyneessä artikkelissaan Hartmut Häußermann ja Walter Siebel kirjoittavat Berliinistä ”kahtena [itäisenä ja läntisenä] urbaanina torsona”, joissa molemmissa yhdistymisen jälkeinen muutos oli väistämätöntä, mutta joissa edellytykset hallitulle ja harkitulle kehityksen ohjailulle olivat heikot. Neljä vuosikymmentä kestäneen ideologisen pattitilanteen ja kaupunkikehityksen stagnaatiotilanteen yhtäkkiä purkauduttua näköpiirissä oli monia uhkia, kuten hallitsematon suburbanisaatio, teollisen tuotantorakenteen ja palvelusektorin vanhakantaisuus sekä kärjistyvä sosiospatiaalinen segregaatio.

Seuraavissa, 1990-luvun puolivälin tietämillä ilmestyneissä teksteissä luetaan niin ikään madonlukuja nopean kasvun, deregulaation ja yksityistämisen kehitysurille. Niin aikakauden puoluepoliittinen valtakoalitio (CDU:n ja SPD:n hallitusyhteistyö metropolialueella v. 1991–2001), rakennusliikkeet, pankit, PR- ja markkinointiyritykset, monet muut paikalliset ja monikansalliset yritysjätit kuin liittovaltiokin rummuttivat Berliiniin nousua uudeksi maailmankaupungiksi taloudellisia pikavoittoja silmälläpitäen ja paikallisväestön tarpeita juurikaan ajattelematta. Volker Eickin katse tarkentuu ”suvaitsevaisen Berliinin” kaupunkitodellisuuteen samanaikaisesti ujuttautuneisiin uudentyyppisiin turvallisuusstrategioihin, mm. kodittomien ja etnisten vähemmistöjen karkottamistapauksiin. Wolfgang Kil perehtyy puolestaan Alexanderplatzin suunnittelukilpailun vuonna 1993 voittaneeseen Hans Kollhoffin ehdotukseen. Tähtiarkkitehti Kollhoffin suunnitelma, jossa DDR:n perinnöksi jättämää ”Alexia” vaivaava ”niukkuuden ekonomia ja autiuden tuntu” piti korvattavan 13 pilvenpiirtäjän muodostelmalla, on jäänyt toteuttamatta.

Jo 1990-luvun jälkipuolisko merkitsi selkeää katkosta optimistisimpiin odotuksiin hohdokkaasta tulevaisuudesta. Tutkijoiden piirissä virisi huolestuneita keskusteluja siitä, millaisia uusia polarisaation muotoja kehitys oli tosiasiassa tuonut tullessaan. Teoksen toisen osion aloittaa Uwe Radan provokatiivisesti otsikoitu artikkeli ”Berliinin barbaareista”: erityisesti Oder-joen itäpuolelta saapuneiden maahanmuuttajien jännitteisestä asemasta osana Berliiniin uudelleenmuovautuvaa identiteettiä. Niin Hartmut Häußermann ja Andreas Kapphan kuin Margit Mayerkin tarkastelevat muutoksia huono- ja hyväosaisuuden luonteessa entisen Länsi- ja Itä-Berliinin eri kaupunginosissa. Kirjaan valikoitu Häußermannin ja Kapphanin teksti on ote paljon huomiota saaneesta tutkimushankkeesta, joka vuosituhannen taitteen aikoihin ohjasi myös sosiaalipoliittisten toimenpiteiden kohdentamista Berliinissä (nk. Soziale Stadt –ohjelma). Häußermannin ja Kapphanin 1990-luvun kehitystä kuvaavissa analyyseissa painottui orastava slummiutumiskehitys (ml. korkea työttömyys ja saksalaisen kantaväestön poismuutto) etenkin entisen Länsi-Berliinin sisäkaupunkialueilla, kuten nyttemmin trendikaupunginosan maineeseen nousseessa Neuköllnissä. Kiinnostavaa luettavaa on myös artikkeli, jossa toimittajakaksikko Bernt ja Holm arvioi kriittisesti angloamerikkalaisen gentrifikaatiotutkimuksen relevanssia Itä-Berliinin trendikkään Prenzlauer Bergin muutoksen ymmärtämisessä.

Osiossa ”Berlin on Sale” lähtökohtana on ”niukkuuden urbanismi” (austerity urbanism), joka alkoi toden teolla raamittaa berliiniläistä kaupunkihallintoa ja -politiikkaa jo vuosikymmen ennen maailmanlaajuista finanssikriisiä. Ironista sinänsä, SPD:n ja PDS:n (Itä-Saksan SED:n perillinen, nyttemmin Die Linke) vasemmistolainen hallituskoalitio joutui ”ottamaan kopin” vararikon partaalla olevasta Berliinistä 2000-luvun alussa ja muun muassa lakkauttamaan kaikki asumistuet. Stefan Krätke taustoittaa tapahtunutta kehitystä yritystoiminnan ja yritysmäistyneen kaupunkihallinnon näkökulmasta. Vuosiin 2001–2002 mennessä vielä 1980-luvulla Berliinissä vahvasti tuettu perinteinen teollisuus oli kokenut alasajon ja vain harvoja suuryhtiöiden pääkonttoreita oli saatu houkuteltua kaupunkiin. Palveluiden osalta matkailuala oli kasvanut, kun taas teollisuuden harvoja kasvualoja edustivat biotieteet, ohjelmistontuotanto sekä eritoten kulttuuri- ja mediateollisuus. Sarkastisesti Krätke toteaa myös kaupunkihallinnon, finanssialan ja kiinteistösijoittajien edustaneen 1990-luvun Berliinissä talouden ”luovia” sektoreita – kylläkin eettisesti kyseenalaisilla arvonnoususpekulaatioiden, ”tukien metsästyksen” ja korruption foorumeilla. Ross Beveridgen ja Matthias Naumannin artikkeli kertoo vuorostaan vaiherikkaan tarinan siitä, kuinka Berliinin vesilaitos ensin neoliberalistisessa ”ei ole muuta vaihtoehtoa” -hengessä yksityistettiin vuonna 1999, mutta päädyttiin monien ongelmien jälkeen kunnallistamaan uudelleen vuonna 2012.

Teoksen viimeisessä osiossa Johannes Novy valottaa turismin räjähdysmäisen kasvun erästä kääntöpuolta Berliinissä: monien paikallisten suhtautumista elämäntapaturisteihin ja katuja ihmetteleviin vierailijoihin suoranaisena vitsauksena (mm. katukuvaan ilmestyneet ”Berlin Does Not Love You” -tarrat). Ingo Bader ja Albert Scharenberg ottavat artikkelissaan kriittistä etäisyyttä floridalaiseen teoriaan nk. luovan luokan ja kaupungin taloudellisen menestyksen välisestä yhteydestä. He pureutuvat berliiniläiseen klubikulttuuriin ja musiikkiteollisuuteen menestystarinana, jonka juuret ovat yhtä lailla kaupungin boheemeissa taiteilijayhteisöissä kuin globaalin musiikkibisneksen tuotanto- ja jakelukanavien murroksessa. Jan Dohnken päätösartikkelin tapaustutkimuksena on vuonna 2006 käynnistynyt ja paljon julkisuutta saanut kampanja, jossa paikalliset ihmiset Friedrichshain-Kreuzbergin alueella nousivat vastustamaan Spree-joen varren teollisuuskortteleiden ja viheralueiden tilalle suunniteltua elitististä Mediaspree-kehittämisprojektia.

Oma päällimmäinen lukukokemukseni The Berlin Reader -teoksesta oli, että eri-ikäisine teksteineen kirja onnistuu rakentamaan monisyisen ja juuri siksi uskottavan kuvan (Berliinin hiljattain väistyneen pitkäaikaisen pormestarin Klaus Wowereitin sanoin) ”köyhästä mutta seksikkäästä” tutkimuskohteestaan. Kirja on harkiten toimitettu ja näkemyksellinen kokonaisuus, palapelimäinen jatkokertomus jälkiteollisesta metropolista lännen ja idän välissä. Aikamatkailua halki jälleenyhdistyneen Berliinin eri kehitysvaiheiden avittaa se, että kukin neljästä kronologisesti etenevästä teoksen osiosta alkaa ajankohdan berliiniläisittäin tärkeitä poliittisia tapahtumia ja sosioekonomisia kehityspiirteitä kontekstualisoivalla esittelytekstillä. Pieniä puutteitakin Berntin, Grellin ja Holmin toimittamasta teoksesta löysin: esimerkiksi kaupunginosahallinnon ja -demokratian varsin vahvaa asemaa Berliinissä ei kirjassa paria lyhyttä mainintaa lukuun ottamatta noteerata, ja myös entisen Itä-Berliinin ja sen vastarintakulttuurien henkinen perintö kaupungin boheemille ilmapiirille jätetään lukijan arvailujen varaan. Näistä puutteista huolimatta The Berlin Reader täyttää kirkkaasti tavoitteensa ja innostaa etsimään lisää luettavaa yhdestä Euroopan omaleimaisimmasta kaupungista.

Jani Vuolteenaho

FT, yliopistonlehtori, Maantieteen ja geologian laitos, Turun yliopisto