1965: The Heart of Our Cities

Gruen, Victor (1965). The Heart of Our Cities. The Urban Crisis: Diagnosis and Cure. Thames and Hudson, London.

Annuska Rantanen

Arkkitehti Victor Gruenia (1903–1980) pidetään modernin kauppakeskuksen konseptin kehittäjänä. Yhdysvaltojen ensimmäinen katettu kauppakeskus (enclosed mall), Southdale Center, rakennettiin Minneapolisiin Edinaan vuonna 1956. Gruen muistetaan parhaiten kauppakeskuksista, mutta hänen ansionsa kaupunkisuunnittelijana ja teoreetikkona jää usein vähemmälle huomiolle. Suunnittelukäsitykset nousevat kulloisenkin aikakauden haasteista ja käytettävissä olevasta tiedosta. Siksi on kiinnostavaa Gruenia lukiessa kysyä, onko suhtautuminen kaupunkien suunnitteluun kaikesta tiedollisesta kehityksestä huolimatta juurikaan muuttunut. Tässä klassikkoarviossa keskityn Gruenin kaupunkisuunnitteluteoriaan ja kysyn, mikä oli Gruenin ideoiden merkitys aikanaan ja millaisen perinnön ne ovat jättäneet jälkipolville.

Gruenin kaupunkikäsitys

Victor Gruen kritisoi voimakkaasti 1960-luvulla kaupunkien hallitsematonta hajautumiskehitystä ja keskustojen rappiota. Gruen kuuluu kaupunkiteoreetikoihin, joiden mielestä kaupunki ei ole kone vaan elävä organismi. Kaupunkeja tuli kehittää ensisijaisesti inhimillisinä ja yhteisöllisinä habitaatteina unohtamatta kaupunkimaisuuden kompleksisuutta inhimillisen kanssakäymisen ilmentymänä. Hänen työnsä asettuu siis itseoikeutetusti aikansa spekulatiivista suurkaupunkikehitystä ja autokeskeistä kaupunkisuunnittelua arvostelleiden teoreetikoiden joukkoon, joihin lukeutuivat mm. Jane Jacobs, Christopher Alexander ja Kevin Lynch.

Keholliset metaforat ovat olleet kaupunkisuunnittelijoiden yleisesti käyttämää termistöä kaupungin muodon ja dynamiikan kuvaamisessa ja suunnitteluratkaisujen perusteluissa (Batty & Marshall 2009). The Heart of Our Cities keskittyy nimensä mukaisesti kaupunkien ”sykkivään sydämeen”, keskuksiin ja keskustoihin, joihin liittyvät kaupunkimaiset epiteetit tiiveys ja väenpaljous. Kirjan nimessä esiintyvä ”diagnosis and cure” viittaa siten suunnittelijan rooliin sairaan kaupunkiorgaanin parantajana ja suunnittelun tehtävään ”kaupunkikirurgiana”. Poistamalla orgaanista huonoja osia ja avaamalla uusia väyliä kaupungille annetaan mahdollisuus kasvaa sille luontaiseen, terveeseen ja harmoniseen muotoonsa (Marshall 2009, 259).

The Heart of Our Cities tiivistää Gruenin 1950-luvulla kypsyneet ajatukset kaupunkien dynamiikasta, kaupan kannattavuudesta ja suunnitteluperiaatteista sekä kokoaa sodanjälkeisen suunnittelukeskustelun teemoja synteesiksi. Gruen oli julkaissut jo aiemmin kirjan kauppakeskuksista (Shopping towns, 1960, tekijöinä Victor Gruen & Larry Smith). Kirjassa The Heart of Our Cities kauppakeskukset liitettiin laajempaan visioon uudesta kaupunkisysteemistä. Samoja ajatuksia oli jo aiemmin, vuonna 1952, esittänyt muun muassa José Luis Sert, jolta Gruen lainasi ideoiden lisäksi kirjansa nimen1.

Kirja on jaettu kolmeen osaan: Kaupunki (The City), Anti-kaupunki (The Anti-City) ja Vastaisku (The Counterattack). Ensimmäisessä osassa Gruen käsittelee kaupungin anatomiaa, arvoja ja tunnusmerkkejä. Gruen tiivisti kaupunkimaisuuden perusperiaatteet kolmeen ominaisuuteen, jotka olivat kompaktius, julkisen elämän intensiteetti ja pienimittakaavainen ympäristö, jossa kaikki inhimilliset toiminnot kietoutuvat toisiinsa lähietäisyydellä (ks. The Heart of Our Cities s. 28). Historialliset kaupungit opettivat, että kaupungissa kyse oli ennen kaikkea ihmisten vuorovaikutuksesta.

Toinen osa keskittyy ”sairauksiin” eli kaupunkeja tuhoaviin muutosvoimiin, jotka “kattavat tien anti-kaupunkiin”. Kaupungit olivat menettäneet entisen vaikuttavuutensa, arvokkuutensa ja moni-ilmeisyytensä. Keskustat olivat muuttuneet toiminnallisesti yksipuolisiksi ja autoliikenteen hallitsemiksi, turvattomiksi ja epäviihtyisiksi ympäristöiksi. Yritykset ja asukkaat pakenivat uusiin esikaupunkeihin, mistä syntyi uusia ongelmia mm. kaupan levitessä hallitsemattomasti sisääntuloteiden varsille. Samalla kun keskustat rappeutuivat, nopeasti laajenevien kaupunkialueiden suunnittelematon kasvu tuotti laadultaan epämääräistä, tehotonta ja taloudellisesti epätarkoituksenmukaista kaupunkirakennetta.

Kolmannessa osassa Gruen kysyy, miten kaupunki saa takaisin terveytensä ja elinvoimansa. Vastaukset löytyvät keskustojen uudistamisesta ja kokonaan uudenlaisen kaupungin mallista, joka erottaa toisistaan inhimilliset, kaupunkia rakentavat toiminnot ja mekaaniset, utilitaariset, kaupunkimaisuutta tuhoavat toiminnot. Gruen etsii keinoja, kuinka houkutella ihmiset takaisin kaupunkiin ja päätyy esittämään kokonaan uutta urbaania järjestystä.

Anti-kaupungin vastalääkkeet – kauppakeskuksien ohjattu kompleksisuus

Kaupunkiseuduilla oli 1960-luvulla käynnissä yhtäaikainen hajautumiskehitys ja toimintojen uudelleenkeskittyminen. Suunnittelemattomuuden haittoja oli tuhlaava maan ja resurssien käyttö. Uudet keskittymät eivät olleet tarpeeksi suuria muodostaakseen elinvoimaisia kokonaisuuksia, ja niiden välillä vallitsi epäterve kilpailu. Gruenin tavoite oli tuoda järjestystä epäjärjestykseen ja katalysoida kaupunkimaisuutta siellä, mistä luonnollisesti syntyneet keskustat puuttuivat. Potentiaalisimpia uusien kaupunkiytimien aihioita olivat kaupalliset keskukset jo historiallisista syistä: kauppa oli aina ollut kaupunkikehityksen moottori. Vahvojen esikaupunkikeskusten luominen oli Gruenille keino hallita keskusten välistä kilpailua ja parantaa siten myös vanhojen keskusten elinvoimaisuutta.

Uusia ostoskeskuksia rakennettiin kaikkialla laajenevilla kaupunkialueilla autoileville kuluttajille. Gruen kehitti urbaanien alueiden konseptia, joissa toteutuisivat historialliset kaupunkihyveet kompaktius, julkisen elämän intensiteetti ja inhimilliset toiminnot sekoittava pienimittakaavainen ympäristö. Ostoskeskukset ilmensivät funktionalistista toimintojen erottelun periaatetta, jolla säädeltiin ulkoisvaikutuksia: keskittämällä kauppa asuinalueiden ulkopuolelle vähennettiin liikenteen haittoja ja mahdollistettiin samalla kaupan menestyminen (ks. Gruen 1954). Logististen toimintojen, autoliikenteen ja huoltoliikenteen, erottaminen jalankulkualueista salli häiriöttömän ja miellyttävän ostosten tekemisen. Gruenin käänteentekevä keksintö, jolla ihmiset saataisiin viettämään enemmän aikaa ostoksilla, oli kattaa tilat ja luoda säältä suojattu, ilmastoitu oleskeluympäristö. Konsepti osoittautuikin nopeasti kaupalliseksi menestykseksi.

Keskustat auton kesyttäminen ja jalankulkijan kaupunki

Keskustojen elävöittämisessä Gruen sovelsi samaa kauppakeskuksista tuttua liikenteen erottamiseen perustuvaa lähestymistapaa. Autot tuli pysäyttää keskustan ulkopuolelle. Autojen poistaminen keskustoista ei yksin riittänyt, vaan esikaupunkien ostovoiman houkutteleminen keskustaan edellytti paitsi hyvää saavutettavuutta joukkoliikenteellä, myös tai ennen kaikkea erityistä syytä asioida keskustassa. Kaupunkilaisten kohtaamisia tuli vahvistaa jalankulkuytimillä ja kävelykaduilla (pedestrian mall), joihin oli yhdistetty tehokas ulkosyöttöinen logistiikka. Joukkoliikenteen houkuttelevuutta tuli lisätä maksuttomalla liityntäpysäköinnillä, joukkoliikennekaistoilla ja keskustaterminaaleilla, jotka mahdollistivat sujuvan vaihdon kulkumuodosta toiseen ja jotka tarjosivat elämyksellisen kohteen itsessään.

Gruenin mukaan monimuotoisempi kaupunki edellytti yksityisautoa monimuotoisempia liikkumismahdollisuuksia. Gruen tutki pedantisti eri kulkutapojen edellytyksiä eri kulkusäteillä ja pyrki ymmärtämään tilan, kokemuksellisuuden ja käyttäytymisen välisiä yhteyksiä erilaisissa konteksteissa. Näitä koskeva ymmärrys ei ole vieläkään, 50 vuotta myöhemmin, muuttunut kunnolla suunnittelutiedoksi.

Gruenin perintö – uusi kaupunkijärjestys

Gruenin lähestymistapa kaupunkiin on systeeminen; hän tarkkaili osien ja kokonaisuuden sekä osien kytkösten suhdetta. Aikakauden liikennejärjestelmiin perustuvat suurkaupunkiutopiat (kuten Jellicoen Motopia tai Doxiadisin Dynapolis) edustivat hänelle dynamismi-ajattelua, joka tuhosi kaupunkiorganismin luonnollisen järjestyksen sekä historiallisen jaon kaupunkiin ja luontoon (ks. s. 182). Gruen halusi kehittää oman systeemisen tulkintansa metropolista, jossa liikenteen haitat olisi minimoitu ja joka kasvaisi orgaanisesti eri kokoisista hierarkkisista keskuksista luontoa säästäen. Erottelun periaate toistui laajemmassa mittakaavassa.

Gruenin ”uusi järjestys” rakentui selkeärajaisista ja kompakteista yhdyskunnista, joissa liikkuminen perustui erilaisiin toisistaan eroteltuihin liikennemuotoihin. Keskeiset rakennetta määrittävät elementit kaikilla mittakaavatasoilla olivat naapuruston eli solun keskus, solun rajat, solujen väliin jätettävät vihervyöhykkeet sekä näitä yhdistävät liikenneväylät. Säteittäiset joukkoliikenneväylät liittivät alakeskukset toisiinsa, ja yksityisautoilu oli sijoitettu kiertämään yhdyskuntien ulkopuolella kehillä, jossa se linkittyi liityntäpysäköinnin avulla joukkoliikenteeseen.

Keskustojen elävöittäminen tarkoitti useissa hankkeissa autoliikenteen ulkosyöttöisiä keskustasaarekkeita ja suurkortteleita (super block). Autojen pysäyttäminen kävelykeskustan laidalle ja näin luotavat jalankulkualueet mahdollistivat siten tiiviin ja tehokkaan rakentamisen, joka ei autoliikenteen katuverkolla olisi ollut mahdollista. Suunnitellut keskustat johtivat vähitellen syntyneitä keskusta-alueita yksipuolisempaan rakenteeseen: alueen rakeisuuden kasvaessa rakenteen läpäisevyys huononi, mikä vähensi toiminnallista ja tilallista monimuotoisuutta. Ongelmia ulkosyöttöisyydestä koitui myös lähialueille: autoliikenteen järjestelmät muodostivat estevaikutuksen laajemman alueen läpikuljettavuudelle ja keskustan laajenemiselle käveltävästä ytimestä naapurikortteleihin. Keskustaytimen erottaminen ympäristöstään ja liikkumisen rakenteellinen erottaminen mm. kansiratkaisuin vähensivät lähikorttelien ja katujen elävyyttä edistäen niiden taantumista.

Gruenin tarkoitus oli kesyttää autoilu, luoda järjestystä hallitsemattomana leviävään esikaupunkimattoon ja tuoda elämä takaisin keskustaan. Aika kuitenkin on näyttänyt, että Gruenin toivomaa urbanismin paluuta ei ole helppoa saada aikaan. Sitä on saatu odottaa puoli vuosisataa. Yksityisauto osoittautui moneksi vuosikymmeneksi kaupunkien kehityksen voittamattomaksi moottoriksi – sananmukaisesti.

Kun kiinteistökehittäjät alkoivat rakentaa kauppakeskuksia pelkästään kaupan ehdoin, Gruen sanoutui irti kehittämistään konsepteista. Suunnittelijan hyvää tarkoittava idea erottaa liikkumistavat toisistaan johti tahattomasti kaupunkirakenteeseen, jossa ei voinut liikkua ilman autoa. Se synnytti myös kaupan tyypin, joka vakiinnutti asemansa autoriippuvaisten yhdyskuntien ideaalina tapana järjestää kaupalliset palvelut.

(L)OPETUS: teemojen paluu ja 2000-luvun organistisuus

Vaikka eroja omaan aikaamme on löydettävissä helposti, Gruenin esiin nostamat teemat ovat yhä ajankohtaisia. 2000-luvulla suunnittelukeskusteluun on tullut uusia muuttujia globaalin kilpailun, kestävyyden kysymysten ja uuden kriisitietoisuuden myötä. Kysymykset ja ihanteet ovat silti osittain samoja: Kuinka hallita yhä nopeammaksi ja kompleksisemmaksi käynyttä kaupunkien kasvua? Kuinka nostaa kaupunkiympäristön laatua ja luoda ihmisen mittakaavan mukaisia paikkoja? Keskusta-alueiden tiivistäminen ja elävöittäminen, joihin liittyy yksityisautoilun rajoittaminen, ovat nekin taas ajankohtainen teema. Liikkumisen järjestelmä on taas radikaalisti uusiutumassa – ja käänne liikkumiskulttuurissa on tapahtunut toimijalähtöisemmin kuin taannoisessa politiikkaohjauksessa.

Victor Gruenin kysymykset ”ihmisten kaupungista” ovat jälleen keskustelun keskiössä, mutta käynnissä olevaan kaupunkien muutokseen Gruenin opeista ei ole suunnan näyttäjäksi. Monen aikalaisensa tavoin Victor Gruen oletti kaupunkilaisten käyttäytyvän rationaalisesti ja sopeutuvan ideaalimallin mukaan luotavaan maailmaan. Tällainen malli ei sallinut itseorganisoitumista, kaupungin ”väärinkäyttämistä”, yllätyksiä tai poikkeamia, joista voi kumuloitua uutta järjestystä. Gruenin visiossa kaupungista hierarkkisena, ylhäältä alas toimivana organismina oli sama ongelma kuin monessa muussa kuvitellussa kaupunkimallissa: siitä oli eliminoitu kaupunkimaiseen vuorovaikutukseen olennaisesti kuuluvat ristiriidat ja konfliktit sekä ennakoimaton, toimijoidensa neuvottelema dynamiikka.

Kirjallisuus

Batty, M. & Marshall, S. (2009). The evolution of cities: Geddes, Abercrombie and the new physicalism. Town Planning Review, 80 (6) 2009, 551–574.

Gruen, V. (1954). Dynamic Planning for Retail Areas. Harvard Business Review, Nov-Dec 1954.

Gruen, V. (1965). The Heart of Our Cities. The Urban Crisis: Diagnosis and Cure. Thames and Hudson, London.

Marshall, S. (2009). Cities, Design and Evolution. Routledge.