1956: Man’s Role in Changing the Face of the Earth

Pertti Maisala

Thomas, William L., Jr. (toim.) (1956). Man’s Role in Changing the Face of the Earth. University of Chicago Press. 

*   *   *

Kesällä 1955 pidettiin Princetonin yliopistossa kansainvälinen asiantuntijaseminaari, jolla oli merkittävä vaikutus tieteenalojen keskinäiseen yhteistyöhön ja tutkimuksen suuntautumiseen ainakin parin seuraavan vuosikymmenen ajan. Seminaari pyrki kartoittamaan ihmisen ympäristövaikutukset maapalloon kautta ihmisen historian – mahdollisimman kattavasti silloisen tieteen ja tutkimuksen tasolla. Seminaarin sisällöstä koottu julkaisu, Man’s Role in Changing the Face of the Earth, ilmestyi seuraavana vuonna ja herätti laajaa huomiota.

Henkisenä taustana oli toisen maailmansodan päättyminen. Uhkakuvia loivat ydinaseet, idän ja lännen vastakkainasettelu, syntyvyyden voimakas lisääntyminen ja kiihtyvä urbanisoituminen. Niistä huolimatta oli luotava parempaa maailmaa. Tiede ja tekniikka tarjosivat uusia mahdollisuuksia ja vastaperustettu YK välineen erisuuntaisten kansallisten intressien sovitteluun. Asioiden globaali hallinta oli suuri haaste.

Seminaarin valmistelu

Seminaarin järjesti Wenner-Gren –säätiö1, joka oli jo aiemminkin rahoittanut ja järjestänyt antropologiaan liittyneitä seminaareja. Ajatus laajasta, poikkitieteellisestä seminaarista, joka pohtisi ihmisen suhdetta koko maapalloon, esitettiin säätiön kymmenvuotisjuhlaseminaarissa vuonna 1952. Idea herätti välittömästi suurta kiinnostusta – myös hallinnon ja talouselämän vaikuttajien parissa. Säätiö päätti nopeasti seminaarin järjestämisestä teemoina kulttuurien ja elämäntapojen kehitys, maapallon resurssit sekä väestönkasvun tuomat paineet.

Seminaarin johtajaksi määrättiin säätiön apulaisjohtaja William L. Thomas (maantieteen tohtori). Hän loi yhteydet tiedemaailmaan kansallisen tiedesäätiön kautta. Ohjelman viimeistelyä sekä luennoitsijoiden ja osallistujien valintaa kutsuttiin avustamaan kolme professoria: maantieteilijä Carl O. Sauer, luonnontieteilijä Marston Bates sekä kaupunkitutkija Lewis Mumford. Heistä tuli seminaarin puheenjohtajia. Thomas ajoi läpi säätiön näkemyksen siitä, että seminaariin – saman pöydän ääreen – koottaisiin mahdollisimman heterogeeninen kansainvälinen asiantuntijajoukko.2

Järjestelyt vaativat silloisilla viestintäkeinoilla lähes kolme vuotta. Seminaariin lopulta valikoituneet 70 osallistujaa tulivat Pohjois-Amerikan lisäksi Länsi- ja Etelä-Euroopasta. Yksittäisiä edustajia oli myös Etelä-Amerikan, Lähi-Idän ja Etelä-Aasian maista ja muutama Afrikastakin. Yksi luennoitsija saatiin selostamaan tutkimustyötä Neuvostoliitossa. Rakentavaan keskusteluun pääseminen tällaisella joukolla vaati huolella harkittua ohjelmarakennetta. Thomasin johdolla valmisteltiin ennakkomateriaaliksi katsaus siitä, miten aihetta oli siihen mennessä käsitelty tieteellisessä kirjallisuudessa.3 Luennoitsijoiden piti puolestaan luovuttaa omaa aihettaan käsittelevä kirjallinen tutkielma kaksi kuukautta ennen seminaarin alkua. Kun aineisto jaettiin osallistujille ennakkoon, luennot itse seminaarissa saattoivat olla lyhyitä ja keskustelulle jäi aikaa.

Seminaariviikko jäsennettiin kolmeen kahden päivän pituiseen pääjaksoon: Menneisyys (Retrospect), Kehitys (Process) ja Tulevaisuus (Prospect). Nämä jaettiin edelleen alajaksoihin omine puheenjohtajineen. Valmisteluun osallistuneet professorit Sauer, Bates ja Mumford keskittyivät seuraamaan kukin omaa jaksoaan, osallistuivat keskusteluihin sekä esittivät jaksojensa loppuarvion. Lisäksi he avustivat seminaarijulkaisun toimittamisessa.

Seminaarin sisällöstä

Heti ensimmäisessä luennossa professori Sauer lähti provosoimaan keskustelua tähän tapaan: Kun jo Pekingin ihminen käytti tulta monin tavoin, niin mitä tekivät homo erectus ja homo sapiens suurempine aivoineen? Keräilijä-metsästäjät eivät voineet olla huomaamatta, että paloalueille kasvoi tuoretta ruohoa ja taimikkoa, ja se houkutti riistaeläimiä. Eikö ole ilmeistä, että alettiin sytyttää tarkoituksella maastopaloja – kymmeniä tuhansia tai ehkä jo satatuhatta vuotta sitten? Miten tuo aluksi pienimuotoinen mutta pitkään jatkunut toiminta on vaikuttanut kasvi- ja eläinlajien ja paikallisilmastojen kehitykseen?

Seminaarin tietopohja oli laaja, ja sen aikana pidettiin kaikkiaan yli 50 luentoa. Julkaisussa on yli tuhat sivua tekstiä. Jakson 1 (”Retrospect”) temaattisten kokonaisuuksien otsikot olivat ”Man’s Tenure of the Earth” ja “Through the Corridors of Time”. Yksittäisiä aiheita olivat esimerkiksi ”Fire as the First Great Force Employed by Man”, “Early Food-producing Populations” ja “The Natural History of Urbanization”. Useat jakson muista luennoista esittelivät aluekohtaisia kehityskulkuja eri mantereilla. Jakson 2 (”Process”) teemoja olivat ”Man’s Effects on the Seas and Waters of the Land”, “Alterations of Climate Elements”, ”Slope and Soil Changes Through Human Use”, “Modifications of Biotic Communities”, ”Ecology of Wastes” sekä ”Urban-Industrial Demands upon the Land”. Jakson 3 (”Prospect”) teemat olivat “Limits of Man and the Earth” ja “The Role of Man”, ja yksittäisiä aiheita muun muassa “The Time Scale in Human Affairs”, “The Spiral of Population” ja “Man’s Relation to the Earth in Its Bearing on His Aesthetic, Ethical and Legal Values”.

Ihmislajin tärkeimpinä menestystekijöinä nähtiin mm. sopeutuvuus eri ympäristöihin, symbioottisen suhteen luominen ”useisiin heinävaltaista ympäristöä suosiviin sorkka- ja kavioeläimiin” sekä puhe- ja kirjoitustaito. Lähes kaikkien ympäristövaikutusten täsmentämisen ongelmaksi koettiin käytettävissä olevien tilastosarjojen lyhyys. Siihenastisesta väestökehityksestä maanosittain oli YK julkaissut vuonna 1950 arvion, joka päätyi 2,4 miljardiin.4 Arviot tulevaisuuden väestömaksimista pyörivät 4–7 miljardin välillä. Asiaan vaikuttavista tekijöistä keskusteltiin laajasti. Omavarainen ja vaihtokauppaan perustuva talous oli pysynyt kymmenen vuosituhannen ajan suhteellisen hyvin tasapainossa ympäristön kanssa, Rahatalous ja vallan keskittyminen alkoivat tuottaa kasvavia ongelmia. Seminaarissa arveltiin (!) että jos teollistunut markkinatalous yleistyy globaaliksi, se voi luoda merkittäviä uhkia koko ihmislajille.

Makroilmastoon ei ihmisen uskottu voivan vaikuttaa, vaikka paikallisia muutoksia esimerkiksi metsien hävittämisen johdosta oli todettu runsaasti. Ruoan tuotannossa oli lupaavia kehityslinjoja ja valtameret nähtiin suurena vajaakäyttöisenä resurssina – vesien pilaantuminen olisi vain paikallista. Eläinlajien riistopyynnin nähtiin olevan lopetettavissa kansainvälisin sopimuksin. Uusiutumattomien energiavarojen uskottiin silloisella kulutuksella riittävän tuhanneksi vuodeksi.5

Jos taas maapallon väestömäärä ja kulutuksen kasvu jatkuisivat trendin mukaisena, tilanne muuttuisi täysin toiseksi. Arvioitiin, että Yhdysvallat menettäisi jo 50 vuodessa omavaraisuutensa useiden raaka-aineiden ja energian osalta ja koko ihmiskunnalle katto tulisi vastaan alle kahdessa sadassa vuodessa.6 Päättäjien pitkälti myönteinen suhtautuminen ydinenergian kaupalliseen tuotantoon herätti pelonsekaista huolta – eihän ydinjätteen loppukäsittelystä ollut vielä mitään selvyyttä.

Kolmannen jakson (Prospect) toteamuksia oli, että kasvava osuus ihmisistä eli kaukana luonnosta, sosioekonomisessa systeemissä. Tiede oli parantanut tulevaisuuden ennakointia, mutta ihminen itse oli riskialtis. Ihmispsyyke periytyi keräily- ja metsästystalouden ajalta, ja kauas tulevaisuuteen tulisi säilymään hyvin erisuuntaisia kulttuureja. Suurimpina uhkina pidettiin sotaa ydinasein ja tautiepidemioiden hallitsematonta leviämistä. Sosiaalipsykologista pohdiskelua pidettiin tärkeänä jatkokeskustelujen aiheena.

Lewis Mumfordin luento oli Kaupunkikulttuurin lukeneille tuttua asiaa. Hajakeskitys, luonnonläheiset asuntoalueet, julkisen liikenteen ja inhimillisen mittakaavan suosiminen kesyttäisivät suurkaupungitkin.7

Seminaarijulkaisu 

Vuoden 1956 syksyllä ilmestyneen seminaarijulkaisun arvioitsijat pitivät teosta tietopakettina, jonka tuli kuulua kaikkien yleisten kirjastojen, ylempien oppilaitosten ja tutkimuslaitosten kokoelmiin. Sekä itse seminaari että sen pohjalta tehty julkaisu vaikuttivat paitsi tieteelliseen myös poliittiseen keskusteluun. Ne pohjustivat ympäristökysymysten nousua erilliseksi politiikan lohkoksi ja aiheen käsittelyä kansainvälisillä foorumeilla (esim. Rooman klubi vuodesta 1968 alkaen ja YK:n ympäristökonferenssit vuodesta 1972 alkaen).

Teos on yhä painavaa luettavaa. Erityisesti hitaiden geologisten muutosten ja luonnon kiertokulkujen kuvaukset ja ihmisen vaikutusmahdollisuuksien rajallisuus niihin ovat pysyvää faktaa. Myös ihmisen ja ympäristön suhteen laaja historiatieto on jatkuvasti pätevää ja kokonaisesittelynä harvinaista luettavaa. Yli puolivuosisatainen tutkimus on luonnollisesti tuonut uutta tietoa, mutta paljolti on kyse siitä, että monet silloin esitetyt kehittymishypoteesit ovat vain tulleet tieteellisesti todistetuiksi ja lähivuosikymmenten kehitysennusteet ovat toteutuneet. Teknis-taloudellinen kehitys ja kulutustason nousu on kuitenkin ollut arvioitua nopeampaa.8

Seminaarijaksoista vastanneet professorit eivät yrittäneet tehdä tiivistystä luennoista ja keskusteluista. Se olisikin ollut ylivoimaista lyhyessä ajassa. Sen sijaan he toivat esiin uusina ja innostavina kokemiaan tutkimustuloksia ja näkemyksiä siirtyen lopuksi kolmatta seminaarijaksoa täydentävään filosofointiin. Keskustelun kohteeksi nousseita teemoja olivat muun muassa materia, henkisyys, suhde muuhun elolliseen – diktatuuri, teknokratia, demokratia – lähimmäisenrakkaus – suunnitelmallisuus, markkinakilpailu… Mikä on lopulta elämän laatua? Mihin ihminen lisääntyvine tietoineen tulee pyrkimään? Erityisesti viimeisenä puhujana esiintyneen Lewis Mumfordin puheenvuoro oli suoranainen ”humanismin korkeaveisu”. Kypsiä pohdintoja tänäänkin.

Seminaari omistettiin 1800-luvulla vaikuttaneelle George Perkins Marshille. Kokonaisuutena seminaari korosti ympäristöpioneerien Marsh, Voeikof ja Shaler ajatusten mukaisesti (1) ympäristön dynaamisuutta, (2) ihmisen kasvavaa vaikutusta ympäristöön, sekä sen myötä (3) suurempaa vastuuta rajallisesta planeetastamme.

Teos ja minä

Laatiessani 1960-luvulla ehdotuksia informatiivisiksi lyhytfilmeiksi elokuvayhtiö Filminor Oy:lle koin ympäristötietouteni vajavaisuuden ja ahmin tietoa eri lähteistä ammattiopintoni keskeyttäneenä. Akateemisessa kirjakaupassa huomioni kiinnittyi paksuun, kuivakkaalta vaikuttavaan teokseen ja sen nimeen. Heti alkajaisiksi sain eteeni kuvasarjan metsien häviämisestä Keski-Euroopasta. Jäin tuijottamaan ja aivoissani vilisi mielikuvia Rooman legioonien, keskiaikaisten ritarikuntien ja Ruotsin 30-vuotisen sodan retkistä noilla alueilla. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Tulin myymälään toistuvasti nähdäkseni, mitä kaikkea kiinnostavaa teoksesta löytyisi. Muistelen aluksi etsineeni tietoa Lähi-Idän metsien häviämisestä, katselleeni kasvillisuusvyöhykkeiden siirtymistä jääkauden jälkeen ja ihmetelleeni voivatko heinäarot olla ihmisen tekemiä. Viipyilyni teoksen ääressä herätti huomiota, ja lopulta kokenut myyjä tuli keskustelemaan kanssani. Teos oli heidän ainoa kappaleensa, mikä säikäytti minua. Kysyntää ei kuitenkaan tuntunut olevan, ja myyjä tarjoutui varaamaan kirjan minulle, jos harkitsin ostamista. Hinta oli opiskelijan tuloihini nähden huikea. Kun teosta ei kuitenkaan löytynyt mistään kirjastosta, minun oli ostettava se.9

Teoksesta tuli pitkäaikainen ystäväni ja salainen aseeni lukuisissa historiaa ja ympäristöä koskevissa väittelyissä työtovereiden ja tuttavien kanssa. Luin kirjaa valikoiden niin, että vasta 1970-luvun alussa koko kirja oli luettu. Työkiireiden keskellä sen käyttö väheni siten, että 1990-luvulla en tainnut avata kirjaa kertaakaan. Eläkkeelle jäätyäni olen nautiskellut uudelleen erityisesti sen ykkösosan ympäristöhistoriaa koskevista luvuista. Tätä kirjoitusta varten kertasin johdannon, keskustelut ja myös ne luvut, joihin olin aikoinaan suhtautunut ylimalkaisesti.

Pertti Maisala

Arkkitehti, asemakaavapäällikkö (eläkkeellä), Espoon kaupunkisuunnitteluvirasto