Kaupunkitalouden ja tiivistämisen tuska

Anssi Joutsiniemi
Tutkijan arki on kiireinen. Ministerit ovat viime kesästä asti hyökänneet yliopiston kimppuun valmiin maailman ajatuksia puolillaan. Kansallisessa innovaatiohuumassa ehdotetaan päästämään rakentamislainsäädännön ratista irti ja koko veneen pelastamiseksi kehotetaan irrottamaan tulppa. Suunnittelussa ja politiikassa kaikki näyttää vihdoin taas mahdolliselta – paitsi ehkä se innovaatio.
Osallistuin Mari Vaattovaaran kanssa 9.3. Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksella yliopistojen ns. kolmannen tehtävän mukaisesti yhteiskunnalliseen kaupunkirakenteen tiivistämistä koskevaan keskusteluun. Abstraktin ilmiön kuvaaminen 4300 merkillä on haastavaa, vaikka apuna olisi taidokaskin pääkirjoitustoimittaja. Abstraktista ei voi keskustella konkreettisesti – ainakaan kovin lyhyesti. Miten selittää Galileilta periytyvien riittävien ja välttämättömien ehtojen ero tai eksponentiaalisesti kasvavan tilan periaate matematofobiseksi oletetulle Pukinmäen mummolle?
Toivottu keskustelu kuitenkin käynnistyi niin akateemisten kuin käytännön ammattilaisten kesken. Tuntui kuin olisi päässyt etusivulle Suosikkiin: Tutkijana näyttäytyi taas hetken yhteiskuntakelpoisena, äiti oli lapsestaan ylpeä ja työpaikalla sai käyttää kypärää. Jotain jää kuitenkin uupumaan. Katsaus sosiaaliseen mediaan ja kaupunkisuunnittelun foorumeille ilmaantuneisiin jälkilöylyihin vetää vakavaksi. Laajempi nopeiden mielipiteiden tuolle puolen kantava ammattimainen keskustelu rakentamisen ja pääkaupunkiseudun rakenteen nykytilasta ja ominaispiirteistä puuttuu lähes kokonaan. Siis ei niistä joita kaupungin unelmoidaan olevan, vaan niistä joita se on.
Nyt käytävä keskustelu isoista kaupunkirakenteellisista kysymyksistä poikkeaa aikaisemmasta. Avoin data on ainakin toistaiseksi päätynyt vain niiden käyttöön, jotka voimallisimmin haluavat muuttaa maailman mieleisekseen. Hiljaisina pysyvät niin konsulttimaailman edustajat kuin virkamiehetkin. Käynnissä olevaa tiivistämiskeskustelua viedään pitkälti asuntotuotantopaineisten poliitikkojen ja kaupunkitaloudellisten kuiskaajien toimesta. Nyt ei kuitenkaan kuiskita Albert Hirschmanin lojaliteetista ja heikkenevään hyödykkeeseen reagoinnista, joka on poismuuttoina siivittänyt seudullista kehitystä viimeiset 30 vuotta. Kantakaupungin tiivistämisestä ja laajentamisesta on alettu puhua ”luonnollisena kasvuna”, vaikka seudullinen kehitys on luonnollisesti viime vuosikymmeninä ollut päinvastainen.
Tiiviys on palveluiden ja tuottavuuden välttämätön, mutta ei riittävä ehto. Ideologiseksi kääntynyt tiivistämiskeskustelu ja urbanismin haikailu kuitenkin ruokkivat ensisijaisesti asuntotuotanto-ohjelmien ja rakennusteollisuuden kiihdyttämää tiivistämisintoa. Taustalla on markkinavääristymä, jossa rakennetun kerrosalan lisäys on sekä välttämätön että riittävä ehto oman toiminnan ylläpitämiseksi. Tiiviille ja viihtyisälle kaupunkiympäristölle ei tässä tuotantomallissa ole sijaa. Tiivistämisestä on tullut poliittisesti vetovoimainen reseptiratkaisu, joka ei karttoja tai paikkojen erityispiirteitä kaipaa.
Helsingin kaavoitushistoriassa ja uudemmassa keskustan tiivistämiseen tähtäävässä keskustelussa viitataan jo Eliel Saarisen esittämään huoleen kantakaupungin sijainnista kapealla niemellä. Saarisen analyyseissä oli tärkeää saada rakennettua perusteet Munkkiniemen ja Haagan alueiden gryndaamiseen. Saarisen ajattelun ensimmäinen kritiikki osui kuitenkin jo 1930-luvulle kun 15 vuotta vanha Pro Helsingfors -suunnitelma lähes sellaisenaan siirrettiin kaupungin ”yleiskaavaan”.
P. E. Blomstedt keskittyi kolmiosaisessa kirjoitussarjassaan ”Helsingin tulevaisuus” (1932) erittelemään Saarisen esittämän kaupunkikehityksen väärinymmärryksen syitä. Blomstedtin mukaan yleiskaavassa rakennettiin ”Pikku Suur-Helsinki” vaikka huomio pitäisi kiinnittää ”Tulevaisuuden Suur-Helsinkiin”. Paradoksaalisesti nyt 80 vuotta myöhemmin olemme taas samassa tilanteessa. On häiritsevää huomata, että tiivistämisen ympärillä käytävään keskusteluun liitetyt karttatarkastelut eivät ulotu juuri Blomstedtin vasemman puoleista kuvaa laajemmalle alueelle.

Kantakaupunki, jossa laskentatavasta riippuen asuu 10–15 % seudun väestöstä, ei edes villeimmissä visioissa esitettyjen kaltaisin kalliiden investointien kautta pysty kilpailemaan koko seudun kasvun kanssa. Pääkaupunkiseudun kasvaessa kantakaupungin suhteellinen asema seudulla voi ainoastaan heiketä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että sen absoluuttinen tilanne olennaisesti heikkenisi nykyisestä. Kyse on ns. vähenevien tuottojen laista, joka taloustieteellisestä taustastaan huolimatta pätee myös useimpiin insinööritieteisiin. Pääkaupunkiseudun väljyyden ongelma on esikaupungeissa, eikä esikaupungin ongelmia voida ratkaista kantakaupunkia tiivistämällä.
Tiivistämiskeskustelu kiteytyy tällä hetkellä vahvasti Helsingin yleiskaavaan, vaikka kysymys on todellisuudessa sekä laajempi että kompleksisempi. Keskustelun argumenttien rakenne on usein typistynyt ”Helsinki sitä, Espoo tai Vantaa tätä” -tyyppiseen melko hedelmättömään asetelmaan. Todellisuudessa pääkaupunkiseudun esikaupunkivyöhykkeellä ei ole merkittäviä eroja rakentamisen tiiviydessä. Hallinnollisten rajojen mukaan tehdyssä analyysissä Helsinki eroaa vain kantakaupungin poikkeavan rakenteen vuoksi. On kuitenkin kohtuullista todeta, ettei sen tiiviyteen ole toiminnallamme enää muutamaan sukupolveen ole ollut osaa eikä arpaa ja pinta-alaakin on onnistuttu kasvattamaan vain teollisuuden ulosmuuton kautta.
Taloustieteen hokema, jonka mukaan kantakaupunkia tulee tehdä lisää, koska kantakaupungin hinnat ovat korkeat, on perusteellisuudessaan vaatimaton. Yhtä vakuuttavaa on väittää, että antiikkiesineitä tai Rembrandtin tauluja tulee tehdä lisää, koska niiden hinta on korkea. Koska kantakaupunkia ei muiden ainutkertaisten historiallisten esineiden tapaan voi tuottaa jälkikäteen, olisi ymmärrettävä mikä on se ominaisuus, josta sijoittajat ovat valmiita maksamaan. Onko kyse Jugend-arkkitehtuurista, Stockmann-saavutettavuudesta, Vironniemen luonnonmaantieteellisistä ominaisuuksista, vähäisemmästä pysäköintipaikkojen tarjonnasta, katumiljööstä, sosioekonomisesta statuksesta, oransseista junista, lapsuuden muistoista tai puistoarkkitehtuurista ja kaupunkirakennustaiteesta – vai ehkä sittenkin ainoastaan tiiviydestä?
Rakentamisessa innovaatiot istuvat tiukassa, mutta ongelma ei ole ainoastaan kansallinen. Italialaisen Gio Pontin sanat tuntuvat ylittämättömiltä: ”Mitään ei keksitä, vaan kaikki on menneisyyden uudelleen löytämistä ja elvyttämistä.” Tästä kertovat mm. rakennusteollisuuden kestoinnovaatiot: domus ja insula . Konsulttiyhtiö McKinsey osoitti Ruotsia koskevassa analyysissään, kuinka rakennusteollisuus on ainoa teollisuudenala, missä tuottavuus on jäänyt pieneksi. Samalla asumisen ja toimistorakentamisen kustannukset ovat nousseet merkittävästi.
Julkisuuteen tihkuvien viestien mukaan rakentamisen esteet löytyvät tiukasta normirakenteesta: kaavoituslainsäädäntö ja byrokratia sekä yksityiskohtaiset rakentamisen määräykset johtavat tuotannon tehottomuuteen. Yleisenä vaikeutena on vain tunnistaa mitkä normeista ovat liiketoiminnalle turhia, mitkä tarpeellisia. Semminkin kun tiedetään, että tutkimuksen ja tuotekehityksen osuus on teollisuusalojen pohjasakkaa ja tili tehdään sijainnin niukkuuden eikä tuotteen laadun perusteella. Juuri siksi suuri osa normeista on luotu pikemminkin suojelemaan rakennusteollisuudelta kuin huolehtimaan tämä pienen teollisuuden alan kilpailukyvystä. Vaan miten vastaa rakennusteollisuus: jakamalla innovaatiopalkinnon kuolemanodotuskopiksikin kutsulle 16 neliön kääpiöasunnolle. Tutkijana täytyy oikein intoutua ihailuun. Onhan suorastaan nerokasta onnistua myymään ahtautta liian väljäksi kritisoidussa kaupungissa.
Jos tiivistämisen ja kantakaupungin suhdetta onkin lehdistössä jo ruodittu runsaasti, on esikaupunkien tiivistämisessä vielä monta keskustelua käymättä. Mielenkiintoisin näistä sai alkunsa vaatimattomasta yleisönosastokirjoituksesta, jonka mukaan talouskasvu vivutaan käyntiin joukkoliikenneinvestoinneilla. Allekirjoittaneina olivat kaikkien suurten ammattiliittojen edustajat sekä Rakennusteollisuus. Esityksessään liitot esittävät, että Raide-Jokeri mahdollistaisi arviolta 80 000 uuden asunnon rakentamisen Helsingin Itäkeskuksesta Espoon Otaniemeen. Erinomaista tilanneherkkyyttä ja poliittista innovointia osoittaa Ministeri Tiilikaisen lupaama valtion tuki, jonka suuruus (83 milj. €) vastaa noin 15 %:a Valtion asuntorahaston (VAR) vuosibudjetista. Lopullinen rahoitusjärjestely tuskin kuitenkaan on näin mutkaton. Hämmentävää tässä on paitsi rajua talouskuria esittäneen hallituksen kaappikeynesiläisyys, myös tapa, jolla 26 vuotta investointilistojen viimeisenä pysytellyt raitiotiehanke muuttui lähes yhdessä yössä asumisinnovaation kärkihankkeeksi.
Entä mikä on kaavoituksen rooli tässä sopassa? Heikki A. Loikkasen ja Seppo Laakson Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiölle (sic) laatimassa keskustelualoitteessa sekä kirjoittajien 16.3. julkaistussa Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessa esitetään, että ”markkinaehtoinen ratkaisu” tuottaisi tiiviimmän ja tuottavamman kaupunkirakenteen. Oletus on kuitenkin varsin yksioikoinen. Käsittääkseni kaikissa kirjoittajien vertailemissa eurooppalaisissa kaupungeissa on keskusta-alueen maankäyttöä säädelty samaan tapaan kuin Helsingissä. Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä osa suomalaiseen kaupunkikehitykseen vaikuttavista yhteiskunnallisista normeista lasketaan säädeltyjen, mikä taas ”luonnollisten” markkinoiden piiriin. Vai onko jopa niin, että kaavoitus on sotkenut kirjoittajien ”kysyntä- ja hintainformaation” siinä määrin, että tiivistämiskohteet ja tuotannon pullonkaulat olisivatkin aivan muualla?
Voisin toki keksiä monta muutakin seikkaa miksi suomalaisen talouden kasvu, asumisen hinta tai vaikkapa heikkenevä menestys PISA-testeissä on vieritettävissä kaavoittajiemme syyksi. Kaavoituksen ja alhaisen tiiviyden suhteen tehty mutkaton yleistys ei ole sellainen – ainakaan sen enempää, kuin soppaa suurpiirteisesti hämmentävien taloustieteilijöidenkään.
***

Anssi Joutsiniemi

Anssi Joutsiniemi

Dos. TkT, Arkkitehti, Edge-laboratorion johtaja, Tampereen teknillinen yliopisto.