Kaikki on tiedettä

Vuosi 2015 ei ehkä ollut Suomessa akateemisen maailman juhlavuosi. Hallitus leikkasi yliopistojen rahoitusta ja opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) lähetti avoimen kirjeen yliopistojen johdolle vaatien toiminnan tehostamista sekä vahvempia yhteyksiä elinkeinoelämään. Tiedeyhteisö ei tykännyt. Leikkaukset aiheuttivat pahaa mieltä ja luottamuspulaa hallituksen fiksuuteen kehittää Suomea. Useat professorit pitivät toimia väärinä, mutta hyväksyivät tilanteen organisaatioissaan ja alkoivat valmistella YT-neuvotteluja. Erityinen raivo syntyi kuitenkin ministerin kirjeestä, joka kyseenalaisti professorien johtamisen ja toimintakulttuuria ”aivan väärillä” perusteilla ja ”tietämättömyydellään”. Ministeri lynkattiin juntiksi. Älä närkästy vielä. En ryhdy puolustamaan kokoomusministeriä enkä ymmärtämään hallituksen koulutusleikkauksia. Sen sijaan spekuloin hieman tieteen tekemisen mielekkyydestä 2000-luvun maailmassa.
Vuoden 2015 koulutustukien leikkaukset ovat osa yhteiskunnan murrosta, jota sivusin vuonna 2012 Pro-Teesissa nimeltä ”Systeemiäly vs simplismi” (Yss-lehti 4/2012). Tekstissä tarkastelin yhdyskuntasuunnittelun valossa tulevaisuustutkija Mika Mannermaan ajatuksia hänen viimeisestä kirjastaan “Jokuveli” (2011). Mannermaan mukaan keskiajalta alkanut Valistuksen projekti alkaa olla ohi, ja siirrymme kohti fuusioyhteiskuntaa, jossa mm. valtioiden, yliopistojen, oikeuslaitosten ja puoluedemokratian olemassa olon perusteet eivät enää sellaisenaan päde. Väitin, että yhdyskuntasuunnittelu erityisesti on reliikki Valistuksen ajalta, jossa tieteellä ja sen tuottamisella oli suuri kansallinen rooli. Nyt vaikuttaa siltä, että nykyinen tiedon liikkuminen ja sekoittuminen on tieteen tekijälle vastaava ongelma kuin ihmisten liikkuminen ja sekoittuminen on yhdyskuntasuunnittelijalle: Tuloksia saattaa syntyä väärällä tavalla tai väärän tahon toimesta. Poliitikot ovat pahimpia, koska heillä on näkemyksissään aina joku tavoite. Virkamiehiin ja konsultteihin voi vielä luottaa. Vai voiko? Helsingin yleiskaavan kaupunkibulevardien arviointiprosessin aikana ELY:n edustajat pyysivät, että lisäarviointeja tekisi joku muu kuin ”bulevardimyönteiseksi” profiloituneet, joiden arviointimenetelmät olivat ”tavoitehakuisia”. Heidän mukaansa konsulttia vaihtamalla saataisiin oikeaa tietoa bulevardien toteuttamisen todellisista vaikutuksista pääkaupunkiseutuun.
Sanotaan että tieto on valtaa. Tämä pitää edelleen paikkaansa siinä mielessä, että mitä paremmin ja laajemmin tietoa hallitset sitä menestyksekkäämmin voit ajaa omaan maailmankuvaan istuvia asioita (bulevardit jäivät yleiskaavaan). Yalen yliopiston psykologian ja oikeustieteen professori Dan Kahan tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä älykkäämpi ihminen on, sitä todennäköisemmin hän turvautuu tarkoituksenhakuiseen järkeilyyn (SK 44/2015). Kahanin mukaan kaikki ihmiset pitävät oikeana sitä tietoa, joka vahvistaa heidän sidettään juuri heille tärkeisiin ihmisryhmiin. Tätä kutsutaan kulttuuriseksi kognitioksi. Tieteen objektiivisuus ja lähdekritiikki ovat tältä pohjalta haastavat tavoitteet. Professori Kahanin mukaan tieteellinen tieto ei voi ratkaista erimielisyyksiä, vaan usein jopa pahentaa niitä, koska kulttuurisen kognition vallitessa eri tahot tarkastelevat tuloksia vinoutuneesti ja ajautuvat kauemmas yhteisymmärryksestä. Tämä oli nähtävissä myös mainittujen bulevardien vaikutusarvioinnin aikana eri leirin virkamiesten ja konsulttien kesken. Myrsky kahvikupissa oli ajoittain rajua. Sama ilmiötä voi tarkastella myös Lisää Kaupunkia Helsinkiin – Facebook-sivustolla, jossa sekä poliitikot että professorit valitsevat totuuksiaan ja lähteitään milloin mitenkin. Mutta Yhdyskuntasuunnittelu onkin tulevaisuutta käsittelevä pragmaattinen tiede, eikä siihen voi soveltaa puhtaan empiirisen tieteen logiikkaa. Systeemiä(yhdyskunta) ei voi eristää, yhtälössä on vain muuttujia ja tuntemattomien tekijöiden määrää ei tiedetä. Tästä syystä kannattaakin keskittyä tavoitteisiin ja valita niitä tukevia tai kyseenalaistavia argumentteja keskustelun pohjaksi.
Mutta onko empiiriselläkään tieteellä tulevaisuutta siinä elitistisessä hegemoniassa, jota jotkut huippuyliopistot haluavat ylläpitää? Helsingin Sanomissa kielitieteen professori Janne Saarikivi kirjoitti kolumnin otsikolla ”Tiedettä pitäisi tehdä kuten Wikipediaa” (HS 9.11.2015). Saarikiven mukaan tiede perustuu vieläkin vain ”julkaisemiseen kalliissa lehdissä, tutkijanuraan maisterista professoriksi, kilpailuun etevyydestä ja neromyyttiin.” Valtioiden ja yliopistojen ei Saarikosken mukaan tulisi käyttää tiedejulkaisutoimintaan rahaa lainkaan, koska sitä kautta verorahat vain päätyvät kansainvälisten kustantamojen hyväksi. Myös koko ajatus tulosten julkaisemisesta on hänen mukaansa ”painokoneiden ja posteljoonien ajalta”. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä, vaikka en tiedä vahvistaako se sidettäni minulle tärkeisiin ihmisryhmiin, joista osa koostuu yliopiston opetushenkilökunnasta.
Mielenkiintoinen vastaus varmasti muodostuisi kysymykseen siitä, mikä olisi yliopiston toiminnan logiikka, jos tiedettä tehtäisiin kuten Wikipediaa. Tarkoitushan olisi lienee sama kuin nykyisin, mutta toimintakulttuurin piirteistä vapautuisi varmaan resursseja aika lailla. Mihin niitä käytettäisiin? Jos haluat vastata tähän kysymykseen, niin lähetä noin 5400 lyönnin vastaus minulle. Julkaisen sen ilmaiseksi ja ilman lähdekritiikkiä seuraavassa ProTeesissa.

Teemu Jama

Teemu Jama

Arkkitehti, yksikön päällikkö, WSP Oy