Hylätyt mökit, autiot rannat

Vietin taas muutamiakin kesäpäiviä mela kädessä. Viime vuosina venesatamien ja retkisaarten puheenaihe – sään ja luonnonihmeiden lisäksi – on ollut veneilyn vähentyminen kallistuneen polttoaineen takia. Vesillä on autiota.
Melojia se nyt ei pääsääntöisesti haittaa, päinvastoin. Mutta veneilyssä on sosiaalinenkin puoli. Kesäisen rento näyttäytyminen ja leppoisa seurustelu rannoilla kuuluvat asiaan.

Tänä kesänä puhuttiin jo uudesta ilmiöstä: nyt mökitkin ovat tyhjillään. Melontaretkillä olen tätä ihmetellyt jo pitkään. Rannat ovat mökkejä täynnä mutta ihmisiä ei näy missään. Suomi on täynnä mökkejä. Isoja ja pieniä, piilopirttejä ja ökypaikkoja, hirttä ja lautaa, rantasaunalla ja ilman. On hoidettuja puutarhamaisia kukkapihoja ja umpeen kasvaneita pusikkopaikkoja, kallioita ja hiekkarantoja, kosteaa lepikkoa ja metsäistä varvikkoa.

Melon rantoja pitkin ja näen mökkipihat ja verannat läheltä. Liikun useammin kauniilla ilmalla kuin rumalla. Silti ihmisiä näkee hyvin harvoin. Kymmenestä mökistä yhdessä näkee elonmerkin. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se on auto. Auringonpaisteisena heinäkuun iltapäivänä rannoilla on korkeintaan lapsia. Poikkeuksen tekee lauantai-ilta, jolloin savuja vielä nousee.

Tuhansien järvien maassa, luonnon arvostuksen noustessa ja vapaa-ajan vieton tullessa yhä tärkeämmäksi luonnonympäristöjen pitäisi olla Suomen tärkeimpiä resursseja. Mökit ovat luonnonläheisen vapaa-ajan vieton tärkein infrastruktuuri. Miten sitä voidaan hyödyntää näin tehottomasti?

Vai ovatko ne aina sisällä katsomassa formulakisoja? Onko mökeistä tullut huoneihmisen kakkoskoteja siinä mielessä, että niissä eletään kuin kerrostaloasunnoissa? Erona on vain näkymät ikkunasta ja tarjolla oleva mahdollisuus pistäytyä ulkosalla. Mökeiltähän vaaditaan yhä enemmän tekniikkaa ja varustelua. Siinä menee hyvät rannat hukkaan.

Myydään kansallisvarallisuus mieluummin venäläisille. Tai kehitetään edes mobiilipalvelu, jonka avulla satunnainen samoaja voi lainata yksin hylättyä mökkiä niin kuin eräkämppää.

Ilta ehtii ja jalkoja jo pakottaa. Reppu hiertää hartioita. Tekisi mieli oikaista koipensa katon alla lämpimän aterian päätteeksi. Silloin piippaa kännykkä kertoakseen, että tuon notkelman takana on yösija tarjolla. Mukana tulee omistajan terveiset, että avain on oven päällä ja kaapista löytyy kahvipööniä, jos omasi sattuivat loppumaan. Ja jos aamusella on vetreämpi olo, niin vajassa on iso Fiskars ja nurkalla lankomiehen kanssa kevätpuolella kaadettu pöllipino, jota sopii mataloittaa. Kaivon vesi voi olla sameaa mutta ei siinä myrkkyjä ole, aina on juotu ja hyvin voitu.

Melojalle riittäisi vähempikin. Kunhan saisi nousta laiturilta tai hiekkarannalta maihin, istuksia kalliolla eväiden ääressä ja kenties pitää pahinta sadetta saunan verannalla. Panna teltta nurmelle pystyyn. Nyt pitää jatkaa matkaa ja toivoa, että seuraavaan niemenkärkeen tai saaripahaiseen olisi jäänyt valtausmerkki laittamatta.

Laajennettu, mobiiliavitettu jokamiehenoikeus. Siinä olisi mitä myydä saksalaisellekin.

Pasi Mäenpää

Kaupunkisosiologian dosentti, VTT, yliopistotutkija, Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *